Ladataan...

Moikka sateiseen sunnuntaihin! Kulunut viikko on ollut super kiireinen sekä vähintäänkin yhtä tapahtumarikas. Olen kärsinyt järkyttävistä kiputiloista jalan hermovaurion takia, ja viikon unisaldo on varmasti jotain 25 tunnin luokkaa. Tänään aamulla hakiessani kahvimaitoa, painelin kylmän viileästi kassan ohi maito kainalossa ja tajusin vasta kotiovella että " Damn, tämä olisi pitänyt varmasti myös maksaa :D ". Kertoo jonkinverran siitä miten koomassa aivot oikeasti viikon jälkeen ovat. Onneksi olen meidän lähikaupassa sen verran tuttu näky, että vältyin rikosrekisteriltä ja kävin maksamassa maidon jälkikäteen. En löydy siis Alppilan etsintäkuulutettujen listalta, ja luovun urastani myymälävarkaana ennenkuin se ehtii edes alkamaan.

No mitä sitten viikkoon on mahtunut?  Olen ravannut hierojan sekä fysioterapeutin ovella suhteellisen ahkerasti. Töistä on ollut pakko myös saikuttaa, ihan sen vuoksi että itsestäni olisi todella edesvastuutonta hoitaa muita ihmisiä tämän tasoisilla univajeilla. Pyydänkin armollisuutta tämän päivän kirjoitusvirheisiin.

Viikon kohokohtana toimi ehdottomasti Miss Helsinki karsinnat perjantaina, joista mainitsinkin jo edellisen postauksen yhteydessä. Ihan älytön kiitos suporttaajille. On upeaa nähdä miten moni vilpittömästi halusi tsempata, ja arvostan jokaista viestiä jonka asian tiimoilta sain. Hirveästi on kysytty miten meni, enkä millään ole ehtinyt vastaamaan kaikille. Lyhyesti ja ytimekkäästi olen ulkona kisasta, eikä oma tie jatku  enää semifinaaleihin saakka. Sen sijaan että tuntisin minkäänlaista mielipahaa asian tiimoilta, olen aidosti iloinen jokaisen mimmin puolesta joka lunasti itselleen kyseisen paikan. Yleensä olen harvinaisen huono häviäjä jos puhutaan vaikkapa monopolista, mutta fakta on kirkkaasti se että jokainen jatkoon päässyt tyttö oli itseäni parempi. Jo se että nousin lavalle ilman minkäänlaista kokemusta näillä lähtökohdilla, oli itselleni varsinainen lottovoitto.

Kisasta on puhuttu viimeaikoina jokseenkin negatiiviseen sävyyn julkisuudessa. On spekuloitu sitä miten sen sisällä tapahtuu kiusaamista ja väheksyntää tyttöjä kohtaan. En voi kertoa kuin omakohtaisen kokemukseni, mutta sen pohjalta väite on mielestäni naurettava. Itselläni suurimmat ennakkoluulot olivat ehdottomasti muita kilpailijoita kohtaan. On sääli miten moni mieltää kilpailuun osallistuvat tytöt itserakkaiksi julkkis pyrkyreiksi. Tapasin 8 ihanaa nuorta naista, joista yksikään ei vastannut edellämainittua kuvausta miltään osin. On myös lähes julmaa millaisen negatiivisen ryöpytyksen kohteeksi kilpailun järjestäjät ovat joutuneet. En voi kuin ihailla jokaisen rautaista ammattitaitoa sekä uskollista omistautumista asian puolesta. Herääkin kysymys miksi ihmiset keskittävät niin paljon negatiivista energiaa asioihin joista loppukädessä he eivät oikeastaan tiedä juurikaan mitään. Amen.

Päivä kesti aamukahdeksasta noin aamu kahteen. Tähän 18 tuntiin ehdittiin kokea jos jonkinlaista tunnetilaa. Se mikä yllätti itseni positiivisesti eniten, oli aivan mieletön girl power lavan takana. Sen sijaan että kukaan olisi toivonut toiselle epäonnistumista jokainen tuki toistaan siinämäärin kuin suinkin kykeni. On olemassa sanonta " nainen on naiselle susi ", kyseisen päivän jälkeen uskallan väittää jotakin aivan muuta. Nainen on naiselle paras ystävä sekä paras mahdollinen tuki jonka voi ikinä itselleen saada. Se yhteenkuuluvuuden tunne kun 3 tyttöä repi jumittunutta vetoketjua lavan takana yhden pidellessä vielä hiuksista kiinni, oli aivan mieletöntä. Nämä on niitä hetkiä elämässä joita rahalla ei saa, ja niitä hetkiä jotka tulen muistamaan ikuisesti. 

Kun tärisevin jaloin sekä käsin odotin tuomarien haastattelua, huomasin paniikkikohtauksen tekevän tuloaan. Tuntui ettei henki kulkenut ja sydän voisi pysähtyä hetkenä minä hyvänsä. Kävin mielessäni jo helpointa pakoreittiä taxitolpan kautta kotiin ja koin sanoinkuvaamattoman suurta pettymystä itseäni kohtaan jo valmiiksi. Tässä kohtaa eräs kilpailijoista tarttui yllättäen itseäni kädestä ja katsoi suoraan silmiin sanoen " olet upea ". Se yhteys, se hetki ja se aitous. Olen edelleen sanaton. Tyttö halasi vielä minua ja jätti odottamaan haastattelua yksin. Ilman häntä en olisi koskaan kävellyt huoneeseen täynnä itsevarmuutta. Luultavasti ilman häntä en olisi päätynyt haastatteluun laisinkaan. Oonko hullu jos sanon että mulla tulee hirveä ikävä näitä upeita naisia?

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailtuna päivä oli upea. Omaan esiintymiseeni en kommentoi mitään muuta, kuin että oli aivan helvetin hauskaa! En kadu pätkääkään osallistumistani, ja olen todella onnellinen etten antanut pelkojen rajata itseltäni tätä upeaa mahdollisuutta. Oma arki jatkuu normaalina, ja huomenna on aika palata sorvin ääreen. Yhdestä asiasta silti olen varma. Mut löytää jokaisesta avoimesta kilpailusta kannustamasta kovaäänisesti! Loppuun iso kiitos vielä erityisesti Rosanna Kuljulle ja päivään osallistuneille yhteistyökumppaneille. Meikäläisen instasta löydät tageilla näistä vielä enemmän tietoa jos joku askarruttaa <3

Ihanaa alkavaa viikkoa ja muistakaa hullutella, voittaa pelkoja ja toteuttaa unelmianne. Elämä on kuitenkin aika mieletöntä eikö?

INA

 

 

 

Ladataan...

Heippa! Kulunut viikko tuntuu olleen yhtä hulumyllyä. Kesälomat on kirjaimellisesti lusittu ja paluu arkeen on kohdattava. Samaan aikaan kun suren päättynyttä ”vapautta”, on töihinpaluu tuottanut jopa iloa. Meillä on ihan super työyhteisö, ja sorvin ääreen palaaminen sujuikin lopulta suhteellisen kivuttomasti. Yleensä koen muuttuvan elämänrytmin erittäin ahdistavaksi. Kyseessä ei tarvitse olla sen suurempi muutos, vaan riittää etten pysty kontrolloimaan kaikkea ympäristössäni tapahtuvaa muutosta. Uusien ja vieraiden asioiden kohtaaminen tuntuu toisinaan kun ylittäisin kerrostalon korkuista muuria. Muuria, jonka oman pääni sisällä olen itsellleni vuosien saatossa rakentunut. Sairastuttuani vaikea-asteiseen paniikkihäiriöön muuttui koko elämä kertarykäysellä. Tällöin elettiin vuotta 2015.

 

Moni on kysynyt mitä tapahtui. Tuntuisi mahdottomalta yhdellä sanalla tai vastauksella selventää syyt koko tapahtumaketjulle. Olen prosessoinut asiaa yli kaksi vuotta omassa mielessäni, enkä tänäpäivänäkään osaa kertoa siihen varmuudella vastausta. Työuupumus yhdistettynä päihdeongelmaan tähdittivät kuitenkin kyseisenä ajanjaksona suurta roolia elämässäni. Sen sijaan että olisin prosessoinut yhdenkään ongelman pääni sisällä, heitin ne mielikuvitteelliseen rinkkaan selkääni niitä lainkaan kohtaamatta. Päihteillä oli liiankin helppoa turruttaa sisälläni tuolloin elänyt sekamelska. Tuli päivä kun mielikuvitteinen rinkkani oli lopulta kuitenkin niin täynnä, etten jaksanut sitä enää omin voimin kantaa. Koko rinkka lyhistyi mukanani maahan kertarykäyksellä, kun joulukuussa 2015 hotellihuoneeseemme tehtiin aseellinen ryöstö Amsterdamissa. Yksi ainoa tapahtuma viimeisteli sisälläni eskaloituneen kaaoksen. Se riitti. Se oli liikaa. Silloin minä sairastuin, eikä yksikään päivä ollut enää entisensä. Vaaleanpunaiset sydänsilmäsit vaihdettiin harmaaseen harsoon, jonka läpi tuntui lähes mahdottomalta nähdä valoa.

 

Olen sairastanut jo niin pitkään, etten oikeastaan osaa ajatella aikaa ennen sairauden puhkeamista. Olen kuullut tuhansia kertoja olevani vain laiska sekä saamaton, ja ylireagoivani omat tuntemukset päässäni.  Riittäisi kun ottaisin itseäni niskasta kiinni ja elämäni muuttuisi taas hattarapilvellä tanssimiseksi. Yritetty on, ja joudun ikäväkseni toteamaan ettei asia ole valitettavasti niin helppo ja yksinkertainen. Käyn säännöllisesti terapiassa, meditoin, elän päihteettömästi sekä urheilen. Silti minä pelkään. Pelkään enemmän kuin muut ” tavalliset ” ihmiset. Sisälläni syntyy vellova paniikki sekä kuolemanpelko juuri silloin kun siihen on yleensä vähiten aihetta. Yleensä silloin kun sitä vähiten haluaisin. Siihen riittää väärin muodostettu katse, tuoksu tai vaikkapa turvareviiriltäni poistuminen. Se ei silti tarkoita että olisin hullu, vaikka ajatukseni toisinaan siltä tuntuvatkin. Jokainen voi kuvitella mielessään miltä tuntuu elää jatkuvan pelon kanssa 24 tuntia vuorokaudessa. Olen kuitenkin lopulta viimein sisäistänyt että myös pelon sekä ahdistuksen kanssa voi oppia elämään ja kontrolloimisenkin voi keskittää turhien asioiden sijaan näihin kahteen edellämainittuun. Ensin nämä täytyy kuitenkin oppia hyväksymään.

© Monica Seppänen 

 

Toivoisin tässäkohtaa voivani sanoa tehneeni näin heti sairastuttuani. Valitettavasti kävelin kuitenkin varmasti sen kivisimmän ja mutkaisimman polun kautta päämäärääni. Tänäpäivänä tunnen kiittollisuutta ja olen oppinut elämään asian kanssa. Ensimmäiset kaksi vuotta kuitenkin syylistin kaikkea ja kaikkia sekä tunsin jatkuvaa vihaa, katkeruutta ja väärinkohdelluksi tulemista. Kysyin 10 000 kertaa itseltäni ” miksi minä? ” saamatta siihen koskaan vastausta. Tein yhtämonta tavoitetta ja kirjasin kalenteriin päivämääriä jolloin olisin taas terve. Lopulta olin niin vihainen ja solmussa itseni kanssa että päätin luovuttaa. En suinkaan elämän, vaan sairauteni suhteen. Tajusin ettei se olisi lähdössä minnekkään. Se olisi nyt osa minua ja vaihtoehtona olisi jatkaa rinkan kantamista tai opittava päästämään siitä irti. Valitsin jälkimmäisen ja sinäpäivänä alkoi tapahtua.

 

Viimeisen puolenvuoden aikana on tapahtunut suurin muutos. Jokainen kerta kun mennään mukavuusalueeni ulkopuolelle ( eli lähes kaikessa ), pyrin kieltäytymisen sijaan sanomaan nykyisin kyllä. Yritän löytää sen saman spontaanisuuden ja hulluuuden jota itsessäni oli ennen sairastumista. Se jota muut sekä minä itseni mukaanlukien ovat aina arvostaneet ja joissainmäärin jopa kadehtineet. Tuntuu hullulta, mutta nykyisin tunnen itseni jopa rohkeammaksi kuin ennen. Olen toteuttanut 2-vuoden aikana enemmän unelmia, kuin sitä edeltävä 24-vuotena yhteensä. Tilanne on myös vaatinut niin suuren määrän itsetutkiskelua, että tunnen olevani vahvempi kuin koskaan, ja ymmärtäväni itseäni sekä tavoitteitani huomattavasti paremmin.

 

Olen oppinut myös näkemään pienien onnentunteiden suuruuden, ja tajunut etteivät ne suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Näiden jälkeen ei tunnu läheskään niin pahalta, että satunaisesti vellova paniikki iskee ja jättää vaikkapa kauppareissulla ostokset ostoskoriin itseni sännätessä ulos itkemään. Kun tuntuu ettei henkeni kulje, rinnasta puristaa ja kuolemanpelko yrittää tehdä tuloaan, tiedän sen olevan vain välivaihe. Annan itselleni luvan tuntea nuo negatiiviset tunteet juuri sellaisena kuin ne ovat, tiedostaen että päästän niistä vielä irti ja voin paremmin. Jokus tähän menee 5 minuuttia, toisinaan vuorokausi tai pahimmillaan jopa viikko. Lopulta aurinko paistaa kuitenkin.

 

Huomaan silti pelkojeni vaikuttavan liian useasti kykyyni tehdä spontaaneja sekä rohkeita päätöksiä. On kovin helppoa jäädä oman mukaavuusalueensa sisälle turvalliseen kuplaan, kun ketään ei ole pakottamassa tai hätistämässä sieltä pois.Tämä helpoin ratkaisu muodostaa pidemmällä tähtäimella kuitenkin vankilan. Siksi tein vuoden alussa listan asioista joita eniten pelkään tehdä ja toteuttaa. Haluan yliruksata niistä jokaisen ennenkuin päästän viimeisen pihauksen. Tälläkertaa en kuitenkaan asettanut itselleni aikarajaksi kuin loppuelämäni. Luopuessani tietyntapaisesta omavoimaisuudesta, sekä osoittaessani jonkinasteista nöyryyttä huomasin pääseväni tavoitteissani hyvinkin pitkälle. Jokainen kerta kohdatessani pelkoni, muutuinkin rohkeammaksi. Hyväksyin luonteenvajavasuuteni ja opettelin kääntämään ne vahvuudeksi. Listani tulikin siihen pisteeseen, että vain kaksi kohtaa oli yliviivamatta.

©Monica Seppänen 

 

Toinen listalta yliviivaamatta jäänyt osio on muutto ulkomaille. Tämän puolesta en edelleenkään pidä kiirettä, sillä tiedän että aika sille tulee ajankohtaiseksi kun tulee. Tiedän myös että tulee päivä jolloin pakkaan rinkan selkääni, löytäen vapauden jonka maailma tulee minulle lopulta tarjoamaan.

 

Toinen yliviivaamatta jäänyt osio on ” esiinny julkisesti ”.  Itsetuntuntoani on riepoteltu teini-vuosista niin paljon, etten halua tuntea alemuuskompleksiaa enää ikinä. En halua tuntea olevani ruma, muita huonompi tai heikompi. Jos näkisin itseni näin, miten kukaan voisi koskaan nähdä sen sisälläni olemassaolevan kauneuden ja voiman, jonka niin taitavasti onnistun peittämään koska en rohkene tuoda sitä esille pelätessäni tulevani torjutuksi.

 

Mietin mitä olen pienestä pitäen halunut toteuttaa ja mistä en ole uskaltanut kenellekkään kertoa. Kun lapsuudessa ja nuoruudessa olin yleinen pilkan sekä naurun kohde, uppouduin usein mielikuvitusmaailmaani jossa leikin olevani missi. Päätin että vaikken ollut missi lapsuudessani, voisin olla sitä aikuisena. Koskaan ei olisi liian myöhäistä toteuttaa näitä lapsuuden ” tyhmiä ” haaveita. Lisäksi olen sitä mieltä ettei tyhmiä haaveita edes ole olemassa. Ja kaikkien pelkotilojen sekä epävarmuuden keskellä päädyin hakemaan Miss Helsinki kilpailuun. Ja suureksi yllätyksekseni pääsin vielä mukaan. Tiesin että tämän osion yliviivaus olisi itselleni kaikkea muuta kuin helppoa.

 

Kilpailu tiivistää lähes kaikki pelkoni kiteytettynä yhteen iltaan. Kaikki ne kauhuksenaariot joita eniten pelkään. Mitä jos kaadun? Mitä jos ihmiset nauravat? Mitä jos alan itkemään saaden paniikkikohtauksen? Tai jos pyörryn, ja teen vaikkapa Janet Jacksonit ja vilautan nännini täydelle yökerholle bikinikierroksella. Jos ihmiset alkavat arvostella painoani koska kisadieetin sijaan päädyinkin edeltävällä viikkolla syömään kahdet makkaraperunat? Annan ihmisille suoran sekä helpon mahdollisuuden arvostella kaikkea itsessäni. Keksin miljoona syytä olla osallistumatta kilpailuun mutta lopulta päätin, että vaikka jokainen edellämainittu kauhuksenaario tapahtuisi niin entä sitten? Jos mokaan kaikin mahdollisin osa-aluein, pystyn elämään asian kanssa. Jos taas en edes yrittäisi, rajaisin itseltäni oikeudet elää haluamaani elämää. Yhdeksän kauniin kanssakilpailijan lisäksi löydän kuitenkin pahimman vastustajani peilistä. Kun yritän parhaani, tiedän voittavani hänet. Se riittää, eikä muulla ole merkitystä.

 

PS. Jos haluat suportata, klikkaa  alla oleva Summer Heatin linkki auki ja käy tykkäämässä Miss Helsinki suosikistasi. Löydät myös mut sieltä.  Ei tarvitse tykätä musta kunhan tykkäät suosikistasi <3 Ihanaa ja lämmintä viikkoa kaikille! 

https://m.facebook.com/ClubSummerHeat/photos/a.2164925593535462.1073741948.128223000539075/2164944033533618/?type=3&source=57&ref=m_notif&notif_t=feedback_reaction_generic

INA

Ladataan...

*Blogipostaus toteutettu kaupallisena yhteistyönä yrityksen Plastikakirurgia Finest kanssa.

Alkuun voin heti ensimmäisenä todeta, ettei postaus varmasti sovellu herkimmille mielensäpahoittajille. Olen täysin tietoinen että siinä määrin missä aihe herättää puhdasta mielenkiintoa, herättää se varmasti yhtämonta negatiivista mielipidettä. Tämä onkin suurin syy miksi koen ajankohtaiseksi kirjoittaa siitä. Olen useasti blogissani korostanut kolikolla olevan kaksi puolta. Avataan nyt se henkilökohtaisempi sekä syvempi puoli. Syy siihen miksi nuori nainen tekee valinnan laitattaa itselleen silikonit. Syyt siihen, miksi hän haluaa vielä kirjoittaa aiheesta julkisesti ja miten homma käytännössä toimii alusta loppuun. Tiivistettynä tänään puhutaan tisseistä.
 

MIKSI?
 
Alkuun on hyvä kertoa ehkä miksi päädyin ratkaisuuni. Kyseessä ei suinkaan ollut hetken mielijohde savuuttaa Pamelamainen uhkea ulkomuoto, vaan vatvoin ajatusta mielessäni noin kolmen vuoden ajan ennen leikkausta. Kävin yhteensä kolmessa konsultaatiossa kahdessa eri yrityksessä. Olen vakaasti sitä mieltä ettei rintojemme koko missään olomuodossa määritä naisellisuuttamme. Pienet rinnat ovat aivan yhtä kauniit kuin suuret ja moni saattaa jopa yllätyä kun kerron ensimmäisen konsultaationi koskeneen nimenomaan rintojen pienennystä. Kohdallani kyseinen toimenpide olisi kuitenkin aiheuttanut huomattavan suuren määrän arpikudosta ja jäi siksi suorittamatta.
 
No miksi sitten implantit? Jokaisen naisen vartalo on yksilöllinen ja uniikki. Omani on vuosien saatossa kokenut monta jopa liiankin radikaalia painonpudotusta sekä nousua. Siinämäärin missä olen tänäpäivänä urheilullinen ja terveellisiä elämänarvoja noudattava, on nuoruuteni ollut jotakin aivan muuta. Olin tuolloin isokokoisempi ja muita ikäisiäni huomattavasti kehittyneempi fyysisesti. Vapaa-aikani kului enemmän makkaraperunalautasten parissa, kuin salilla kyykätessä. Yläasteella kuppikokoni oli iso D. Tämä ei suinkaan herättänyt tuolloin kateutta ikätovereissani, vaan sain kuulla varmasti jokaisen olemassaolevan haukkumasanan joka suinkin koski painoa tai rintojani. Ankkuritissi ja riippurinta nimitykset olivat tuolloin arkipäivää, eikä tule kenellekkään varmasti kovinkaan suurena yllätyksenä että päätin ylä-asteen itsetuntoni ollessa pyöreä nolla.
 
Olen saanut kovalla työllä vuosien saatossa muokattua itselleni suhteellisen mieleisen vartalon. Olen oppinut antamaan itselleni myös armoa hyväksyä sen sellaisenaan kuin se on kaikkine vikoineen. Keho palautui ja kiinteytyi muuten hyvin elämäntapamuutoksien myötä, muttei rinnat olleet yhtä onnekkaassa asemassa. Painonpudotuksen myötä rintani pienenivät huomattavasti, jättäen jälkeensä suuren määrän myös löysää nahkaa. Jäljelle jäi tyhjä "rintapussi" .  Ymmärsin että luonnollisin keinoin olisi mahdotonta saavuttaa toivomani lopputulos johon olisin täysin tyytyväinen. Lyhyesti ja ytimekkäästi laitoin implantit osittain kohottamaan omaa menetettyä itsetuntoani, enkä edes yritä kieltää asiaa. Kuitenkin on syytä huomauttaa että laitoin ne itseäni, en muita varten. 
 
MISSÄ?
 
Ongelma jonka kohtasin lähes heti, oli aiheen vähäiset kokemukset netissä. Suurinosa oli kirjoitettu arkaluontoisuudesta johtuen vielä anonyymisti. Näiden perusteella tuntui lähes mahdottomalta valita leikkaava yritys ja kirurgi. Tämä onkin suurin syy miksi julkaisen tämän postauksen omalla nimelläni avoimesti, toivoen jonkun saavan näihin samoihin kysymyksiin vastauksia joita itse en löytänyt niitä etsiessäni. Kävin ensimmäiset kaksi konsultaatiota eräässä suomalaisessa yrityksessä, joka ei kuitenkaan tökeröstä asiakaspalvelusta johtuen valikoitunut omakseni. Asia jäi oikeastaan hetkeksi hautumaan, ja vasta puolen vuoden kuluttua varasin uuden ja viimeisen konsultaatio-ajan Skattalle Finestin Emmi Ojalalle. Syy miksi varasin konsultaatio-ajan kyseiselle yritykselle oli leikkaava kirurgi Jyri Kullamaa, jonka vakuuttavaan työnjälkeen olin ehtinyt entuudestaan jo hieman tutustua. Jyri on leikannut myös kaksi muuta ystävääni ja molemmat suosittelivat lämpimästi hänen kädenjälkeään. Nyt leikkauksen läpi käytyäni, olen 110% tyytyväinen valittuani kyseisen yrityksen ja kirurgin. 
 
Emmin iloinen ja osaava olemus löivät lukkoon lopullisen päätökseni operoida itseni Finestillä.  Konsultaatiossa käydään läpi leikkauksen kulku alusta loppuun. Siellä on mahdollisuus tutustua eri implanttivaihtoehtoihin, päästä sovittamaan itselle suuniteltua kokovaihtoehtoa sekä päästä näkemään miltä se koko näyttää noin suunilleen käytännössä. Konsultaatiossa käydään läpi myös mahdolliset riskit sekä komplikaatiot. Finestillä kyseinen tapaaminen on ilmainen, joten leikkauksesta kiinostunut ei menetä mitään vaikkei kyseiseen toimeenpiteeseen lopulta edes päätyisi. Konsultaationi tapahtui edellämainitusti Helsingissä, kun taas itse leikkaus Tallinassa. Ennen leikkausta edellytetään verinäytteen ja mammografian otto. Nämä on mahdollista suorittaa niin Suomessa kuin Tallinassa ennen varsinaista leikkausta. Itse valitsin jälkimmäisen. 
 

MITEN?
 
Itse matkustin Tallinaan jo edellisenä iltana ystäväni luo, mutta normaalisti laivamatka tapahtuu vasta varsinaisena leikkaus-aamuna. Kuljettaja saapuu satamaan ja toimittaa leikattavan asiakkaan perille sairaalaan. Itselläni otettiin ensimmäisenä verinäyte sekä mammografia. Tämän jälkeen operoiva kirurgi tuli ottamaan viimeiset mitat sekä implantin lopullinen koko sekä leikkaustapa lyötiin lukkoon. Itselleni valikoitui pyöreä 390g Nagor-implantti joka asetettiin lihaksen päälle. Ennen leikkausta tapasin myös anestesia-lääkärin ja täytin lomakkeen jossa varmistettiin ettei anestesialle olisi esteitä. Leikkaus pyritään suorittamaan suhteellisen ripeästi asiakkaan saavuttua sairaalaan, sillä on luonnollista että asiakas kokee asian jännittävänä tai jopa pelottavana. Oma leikkaus tapahtui noin 2 tuntia siitä kun saavuin sairaalaan. Itse olin niin väsynyt aamuherätysestä, etten tarvinut edes ensilääkitystä jännitykseen. Tämä on kuitenkin mahdollista saada, jotta jännitys saataisiin minimoitua.  Leikkauksesta muistan vain saaneeni suonensisäisesti lääkityksen joka sai oloni hieman sekavaksi. Anestisia-lääkäri toivotti hyvää yötä, ja ehtisin vastata ” hyvää” ja vaivuin jo syvään uneen.
 
Seuraaava muistikuva on heräämöstä. Hoitaja tuli toivottamaan hyvää huomenta. Olin hieman sekava sekä huonovointinen anestesiasta, ja sekoitin tokkuraisuuden itse kipuun. Pyydettyäni lisää kipulääkettä nukahdin vielä hetkeksi. Kun heräsin en tuntenut sen suurempia kipuja. On kuitenkin syytä muistaa että jokainen on yksilö, ja myös leikkaustavat vaihtelevat tapauskohtaisesti. Itse kävelin suhteellisen virkeänä huoneeseeni omilla jaloillani, kun taas jälkeeni leikattu tyttö itki kipuaan tuskaisesti pyörätuolin kyydissä. Hänelle implantit oltiin asetettu lihaksen alle.
 
2 tuntia heräämöstä keitin sairaalan aulassa itselleni omatoimisesti jo kahvia ( joskin salaa haha ) . Jos joku kysyisi mikä oli koko toimenpiteen vaikein vaihe, vastaisin sen ehdottomasti olleen kahvi ja tupakkapaasto ennen leikkausta. Oma vointini olisi ehdottomasti sallinut sairaalasta lähdön jo samaisena iltana, mutta komplikaatioiden varalta asiakasta pidetään tarkkailussa aina yön yli. Hoitaja kävi tasaisin väliajoin tarkistamassa vointini ja tuomassa ruokaa. Kokemuksena tämä meni lähes rentouttavasta kylpylälomasta ilman kylpylää, sillä hoitohenkilökunta huomioi jokaisen tarpeeni ja ruoka oli jopa ravintolatasoa.
 
Aamulla tapasin hoitajan ja minut operoineen kirurgin Jyrin. Esteitä kotiuttamiselleni ei ollut, joten kuljettaja saattoi minut ja mukana olleen ystäväni takaisin satamaan kotimatkalle. Kipuja ei ollut esiitynyt vielä tuolloinkaan ja suunistin laivamatkan jälkeen julkisilla vielä itse kotiin. 
 
TOIPUMINEN?
 
Tässä suhteessa olen varmasti päässyt erittäin helpolla. En ole joutunut ottamaan sairaalasta  päästyäni yhden ainoatakaan kipulääkettä, ellei hammassärkyyn laskettua ibumaxia lasketa. Suurin haaste olikin pyhittää ensimmäinen viikko puhtaasti lepäämiselle. Energiaa olisi ollut vaikka muille jakaa, mutta leposyke oli sen verran korkea että järki vei voiton sähläämisen sijaan. Leikkauksen jälkeiset antibiootit taas tuottivat vatsalle suuresti harmia ja kärsin suhteellisen pahoista vatsakrampeista ensimmäiset 5 päivää.  Myös selällään nukkuminen tuotti hieman haastetta alkuun, sillä olen vannoutunut kyljellään nukkuja.
 
Itselläni ei ilmestynyt rintoihin mustelmia, eikä leikkaushaava ollut juurikaan arka. Rinnat olivat luonnollisesti aluksi turvonneet, mutta nyt laskeutuneet jo kauniisti päivä kerrallaan. Kotihoitona on toiminut tukiliivien aktiivinen käyttö sekä leikkaushaavan säännöllinen puhdistaminen tulehdusten välttämiseksi. Leikkauksesta on kulunut nyt 11 päivää ja tikit poistettiin perjantaina. Finestin Emmin mukaan arpikudos jää osaltani hyvin pieneksi, joka toki on aina huojentava tieto tulevaisuutta ajatellen. Toipumisen osalta en voi sanoa kuin omakohtaisen kokemukseni, joka oli äärimmäisen vaivaton sekä helppo.
 

HINTA?
 
Tätä itseltäni on kysytty mahdollisesti jopa kaikkein eniten. Normaalisti leikkauspaketti maksaa 3800 euroa asioimallani yrityksellä. Hinta pitää sisällään kaiken lääkkeistä matkoihin ja siitä aina jälkitarkastuksiin saakka. Paketti on nyt kuitenkin tarjouksessa 31.8.2018 saakka hintaan 3690 euroa. Tähän päälle mahdollinen verinäyte/mammografia, jonka itse otatin paikanpäällä Tallinassa  ( hinta siellä 150 euroa ). Otin myös saattajapaketin, joka ylläpitää sisällään saattajan ruoat ja majoitukset matkoineen. Tällöin saat myös käyttöösi yksityisen huoneen kaikilla mukavuuksilla. Hinta saattajapaketille on 200 euroa. Kaikenkaikkiaan hinta pyörii siis noin 4000 euron hujakoilla. Halvemmalla varmasti pääsee jossakin, mutta kehotan miettimään kahdesti onko tämä oikea paikka säästää muutama satanen. 
 
LOPPUTULOS?
 
Itse olen leikkaukseeni 110% tyytyväinen. Jyrin työnjäljestä on pakko antaa vielä erityiskiitos. Vaikeasta lähtötilanteesta huolimatta saatiin rinnoistani juurikin sen näköiset, joiksi ne itse mielikuvissani mallailin. Joskin toki lopullisen tuloksen näkee vasta useiden kuukausien kuluttua. Siinämäärin missä joku kokee aiheen pinnallisena, voin itse vannoa sen vaikuttaneen itseeni vain ja ainoastaan positiivisesti. Minä kannan itse omat implanttini ja niiden laiton ei tulisi myöskään olla muille asia joka määrittää minut heidän silmissään. Enää peilistä ei katso muisto koulukiusatusta pulleasta tytöstä, vaan nuori nainen joka teki elämäntapamuutoksen ja viimeisteli sen kirurgin veitsellä. Suurin muutos tapahtui kuitenkin jo vuosia sitten oman pääni sisällä, ei suinkaan kirurgin pöydällä. Elämäntaparemontti oli ilmainen, mutta vaati todella paljon työtä ja prosessointia.
 
En suosittele varsinaisesti leikkausta kenellekkään, sillä jokainen itse määrittelee sen tarpeellisuuden. Toisaalta jos joku sen haluaa tehdä, olen vain ja ainoastaan iloinen hänen puolestaan. Toivon hänen tekevän sen itsensä takia oikeista syistä. Kuitenkin myös koen, etten ole oikea ihminen määrittelemään mikä kenellekkin on oikea tai väärä syy. On syytä muistaa että puhutaan nyt kahdesta vierasesineestä kehossa, eikä ihmiselle esimerkiksi elintärkeistä elimistä kuten munuainen. Olisi lähes tyhmää olettaa että elämänlaatu paranisi implanttien myötä millään muulla kuin positiivisemmalla minäkuvalla, josta tästäkään ei ole takuita. Omaa ratkaisuani en ole katunut hetkeäkään.
 
Loppuun pahoittelen tekstin sekavuutta. Koska se oli ehkä pisin koskaan kirjoittamani, on se varmasti myös sekavin ja täynnä kirjoitusvirheitä. Tekstin ei ollut tarkoitus provosoida ketään missään olomuodossa, vaan lähinä kertoa oma kokemukseni asiasta. Näinollen mielipiteet sekä näkemykset edustavat vain ja ainoastaan omiani. Mikäli joku on kiinostunut aiheesta enemmän, jaan mielelläni ajatuksia lisää esimerkiksi meilitse joka löytyy blogini tiedoista. Loppuun erityiskiitos koko Finestin tiimille! Teitte pitkäaikaisesta haavestani totta mitä parhaimmalla lopputuloksella. 
 
 

 

INA

Pages