Ladataan...

Ciao.

 

Siitä kun kirjoitin viimeksi on kulunut ikuisuus. On tuhat ja yksi syytä miksei yksikään teksteistä ole tullut ulos. Myönnän kirjoittaneeni niitä seitsemän. Kahdella viimeisellä kerralla pahoinpitelin turhautuneena myös tietokoneeni. Viimeisellä kerralla osansa saivat myös Arabian astiat. Sen jälkeen läppäri on pölyttynyt nurkassa ja päälle on muodostunut cm paksuinen pölykerros. Luulen ettei yksikään ystävä tai edes lähiomainen ole ollut tietoinen siitä mitä olen elämässäni oikeasti käynyt läpi kuluneen kahden kuukauden aikana. Tuntuu että olen onnistunut kätkemään taitavasti jokaisen olemassa olevan tunteeni. Peittämään ne hymyllä ja naurulla. Totuuden olen korvannut kasalla valkoisia valheita, ja välttänyt lisäkymykset niiden turvin.

 

Rehellisesti asian purkaminen selkokielellä on sula mahdottomuus. Tuntuu ettei yksikään sana riitä kertomaan sisälläni vellovaa sekamelskaa. Olen jo tässäkohtaa niin turhautunut että vahvasti harkitsen tietokoneeni heittämistä uudelleen seinään. Lohdutan kuitenkin itseäni ajatuksella että tämä teksti on ennenkaikkea kirjoitettu vain ja ainoastaan itselleni. Halu päästä yli asiasta joka on varjostanut elämääni jo enemmän tai vähemmän vuoden päivät. Niin pahalta kuin se ikinä tuntuukaan, hyväksyä jotain sellaista jonka olemasaolon haluaisi kokonaan kieltää. Kysyin isältäni joskus kuinka kauan surun käsittely kestää. Isäni vastasi sen kestävän neljä vuodenaikaa. Anna itsellesi kevät, kesä, syksy sekä talvi.

 

Puhutaan ystäväni kuolemasta. Pelkästään asian kirjoittaminen näytölle tuntuu helvetin hirveältä. Lauseen jatkaminen vielä pahemmalta. Perästä tulee syylisyys ja paha olo. Etoo. Ajatus näytön sulkemisesta tuntuu vähintäänkin houkuttelevalta. En tee sitä. Pitkästä aikaa tajuan ettei asian pakoilu tuo ystävääni takaisin. T ei palaa vaikka rikkoisin loput astiat, kävisin kirkossa kuudesti viikossa tai lakkaisin elämästä elämääni. Yhtä monta kertaa kun olen näppäillyt tekstiviestin ja pyytänyt anteeksi, on se yhtä monta kertaa tullut bumerangina takaisin ” viestin lähetys epäonnistui ”. Olen varmasti yrittänyt lähes jokaisen olemassaolevan pakokeinon tuloksetta. Ainoa joka on jäänyt kokeilematta on rehellisyys. Miksi on niin vaikeaa myöntää ääneen olevansa heikko ja rikki?

 

Kun jotain tarpeeksi pahaa tapahtuu, olen ihminen joka kerää asiat mielikuvitteelliseen rinkkaan todeten ” Ei tänään , tänään en käsittele tätä. Tänään olen vahva. ”. Toimii hetkellisesti helvetin hyvin, pidemmän päälle ei kovinkaan palveleva vaihtoehto. Kun rinkka on tarpeeksi painava se lopulta kuitenkin murtuu. Niin murruin myös minä sen mukana.

 

En rehellisyyden nimissä muista koska olisin nukkunut yli 5 tunnin yöunet. Aamuisin peiliin katsoessa on tuntunut että sieltä katsoo enemmän robotti joka pakottaa itseään toimimaan, kuin sielun omaava ihminen. Olen useasti toivonut että saisin etäpäivän itsestäni, murheista sekä elämästäni. Elämällä vaan ei ole tapana toimia näin. Kidutus kestää juurikin niin kauan kun sen antaa jatkua. Valitettavasti ainoa tapa löytää itsensä uudelleen on kohdata edellämainittu pelko, suru sekä murhe.

 

Tänään istuin kirkossa pohdiskellen elämää. Olen viimeaikoina toistanut saman kaavan useasti. Asiasta jopa ironisen tekee etten edes ole uskovainen. On tuntunut hyvältä vain olla hetki hiljaa. Ajatella asioita joiden puhuminen ääneen olisi liian raskasta. En tiedä miten tämä päivä poikkesi niistä 300 muusta joina olen surrut. Jotenkin tuntui että se harmaa harso joka kasvoilleni vuosi sitten asetettiin lähti pois. Tajusin katsoneeni elämää kuin mustavalko TV:tä. Vaikka olen tiedostanut värien olemassaolon, niiden näkeminen on tuntunut mahdottomalta ja elämää ovat kuvittaneet harmaan eri sävyt.

 

Tuntuu kuin värit olisivat palaneet takaisin jotenkin kauniimpana kuin koskaan, vaikka niiden päästäminen takaisin elämään tuntuukin  vaikealta. Kirkon epämukavalla puupenkillä istuessani itseni valtasi lämpimä ja rakastettu olo. Kuin äidillinen halaus joka kertoo kaiken järjestyvän ja olevan hyvin. Kuin avaisi silmät ensimmästä kertaa vuoteen ja tajuaisi kuinka helvetin hyvin asiat oikeasti kuitenkin ovat. Kun dramaattinen viisimetrinen Jeesus roikkui ristiinnaulattuna katosta, normaalin itkun sijaan aloin hysteerisesti nauramaan. Pitkästä aikaa, ja se tuntui hyvältä. Mietin sitä kuinka T varmasti nauraisi katketakseen jos näkisi kyseisen näyn. Se olisi varmasti viimeinen asia jonka hän toivoisi tapahtuvan. Kuulin jo mielessäni sanat ” älä ole niin helvetin dramaattinen, näytät surevalta leskeltä ”.

 

Valehtelisin jos väittäsin surun loppuvan tähän päivään. Itseasiassa uskon tämän olevan vasta ensimmäinen kerta kun oikeasti alan työstämään asiaa. Suunta siis ylöspäin ja mieli korkealle. Ketään ei tule täyttämään T:n saappaita, eikä kenenkään sitä kuulu tehdä. Sain jakaa kuitenkin lukemattomia hienoa hetkiä, eikä näitä voida minulta ottaa pois. Se auttaa itseäni jaksamaan eteenpäin. 

 

 

T:lle haluan vielä kirjoittaa yhden asian. Anteeksi. Ensimmäistä kertaa se ei tule bumerangina takaisin.

 

 

INA

Ladataan...

Moikka sateiseen sunnuntaihin! Kulunut viikko on ollut super kiireinen sekä vähintäänkin yhtä tapahtumarikas. Olen kärsinyt järkyttävistä kiputiloista jalan hermovaurion takia, ja viikon unisaldo on varmasti jotain 25 tunnin luokkaa. Tänään aamulla hakiessani kahvimaitoa, painelin kylmän viileästi kassan ohi maito kainalossa ja tajusin vasta kotiovella että " Damn, tämä olisi pitänyt varmasti myös maksaa :D ". Kertoo jonkinverran siitä miten koomassa aivot oikeasti viikon jälkeen ovat. Onneksi olen meidän lähikaupassa sen verran tuttu näky, että vältyin rikosrekisteriltä ja kävin maksamassa maidon jälkikäteen. En löydy siis Alppilan etsintäkuulutettujen listalta, ja luovun urastani myymälävarkaana ennenkuin se ehtii edes alkamaan.

No mitä sitten viikkoon on mahtunut?  Olen ravannut hierojan sekä fysioterapeutin ovella suhteellisen ahkerasti. Töistä on ollut pakko myös saikuttaa, ihan sen vuoksi että itsestäni olisi todella edesvastuutonta hoitaa muita ihmisiä tämän tasoisilla univajeilla. Pyydänkin armollisuutta tämän päivän kirjoitusvirheisiin.

Viikon kohokohtana toimi ehdottomasti Miss Helsinki karsinnat perjantaina, joista mainitsinkin jo edellisen postauksen yhteydessä. Ihan älytön kiitos suporttaajille. On upeaa nähdä miten moni vilpittömästi halusi tsempata, ja arvostan jokaista viestiä jonka asian tiimoilta sain. Hirveästi on kysytty miten meni, enkä millään ole ehtinyt vastaamaan kaikille. Lyhyesti ja ytimekkäästi olen ulkona kisasta, eikä oma tie jatku  enää semifinaaleihin saakka. Sen sijaan että tuntisin minkäänlaista mielipahaa asian tiimoilta, olen aidosti iloinen jokaisen mimmin puolesta joka lunasti itselleen kyseisen paikan. Yleensä olen harvinaisen huono häviäjä jos puhutaan vaikkapa monopolista, mutta fakta on kirkkaasti se että jokainen jatkoon päässyt tyttö oli itseäni parempi. Jo se että nousin lavalle ilman minkäänlaista kokemusta näillä lähtökohdilla, oli itselleni varsinainen lottovoitto.

Kisasta on puhuttu viimeaikoina jokseenkin negatiiviseen sävyyn julkisuudessa. On spekuloitu sitä miten sen sisällä tapahtuu kiusaamista ja väheksyntää tyttöjä kohtaan. En voi kertoa kuin omakohtaisen kokemukseni, mutta sen pohjalta väite on mielestäni naurettava. Itselläni suurimmat ennakkoluulot olivat ehdottomasti muita kilpailijoita kohtaan. On sääli miten moni mieltää kilpailuun osallistuvat tytöt itserakkaiksi julkkis pyrkyreiksi. Tapasin 8 ihanaa nuorta naista, joista yksikään ei vastannut edellämainittua kuvausta miltään osin. On myös lähes julmaa millaisen negatiivisen ryöpytyksen kohteeksi kilpailun järjestäjät ovat joutuneet. En voi kuin ihailla jokaisen rautaista ammattitaitoa sekä uskollista omistautumista asian puolesta. Herääkin kysymys miksi ihmiset keskittävät niin paljon negatiivista energiaa asioihin joista loppukädessä he eivät oikeastaan tiedä juurikaan mitään. Amen.

Päivä kesti aamukahdeksasta noin aamu kahteen. Tähän 18 tuntiin ehdittiin kokea jos jonkinlaista tunnetilaa. Se mikä yllätti itseni positiivisesti eniten, oli aivan mieletön girl power lavan takana. Sen sijaan että kukaan olisi toivonut toiselle epäonnistumista jokainen tuki toistaan siinämäärin kuin suinkin kykeni. On olemassa sanonta " nainen on naiselle susi ", kyseisen päivän jälkeen uskallan väittää jotakin aivan muuta. Nainen on naiselle paras ystävä sekä paras mahdollinen tuki jonka voi ikinä itselleen saada. Se yhteenkuuluvuuden tunne kun 3 tyttöä repi jumittunutta vetoketjua lavan takana yhden pidellessä vielä hiuksista kiinni, oli aivan mieletöntä. Nämä on niitä hetkiä elämässä joita rahalla ei saa, ja niitä hetkiä jotka tulen muistamaan ikuisesti. 

Kun tärisevin jaloin sekä käsin odotin tuomarien haastattelua, huomasin paniikkikohtauksen tekevän tuloaan. Tuntui ettei henki kulkenut ja sydän voisi pysähtyä hetkenä minä hyvänsä. Kävin mielessäni jo helpointa pakoreittiä taxitolpan kautta kotiin ja koin sanoinkuvaamattoman suurta pettymystä itseäni kohtaan jo valmiiksi. Tässä kohtaa eräs kilpailijoista tarttui yllättäen itseäni kädestä ja katsoi suoraan silmiin sanoen " olet upea ". Se yhteys, se hetki ja se aitous. Olen edelleen sanaton. Tyttö halasi vielä minua ja jätti odottamaan haastattelua yksin. Ilman häntä en olisi koskaan kävellyt huoneeseen täynnä itsevarmuutta. Luultavasti ilman häntä en olisi päätynyt haastatteluun laisinkaan. Oonko hullu jos sanon että mulla tulee hirveä ikävä näitä upeita naisia?

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailtuna päivä oli upea. Omaan esiintymiseeni en kommentoi mitään muuta, kuin että oli aivan helvetin hauskaa! En kadu pätkääkään osallistumistani, ja olen todella onnellinen etten antanut pelkojen rajata itseltäni tätä upeaa mahdollisuutta. Oma arki jatkuu normaalina, ja huomenna on aika palata sorvin ääreen. Yhdestä asiasta silti olen varma. Mut löytää jokaisesta avoimesta kilpailusta kannustamasta kovaäänisesti! Loppuun iso kiitos vielä erityisesti Rosanna Kuljulle ja päivään osallistuneille yhteistyökumppaneille. Meikäläisen instasta löydät tageilla näistä vielä enemmän tietoa jos joku askarruttaa <3

Ihanaa alkavaa viikkoa ja muistakaa hullutella, voittaa pelkoja ja toteuttaa unelmianne. Elämä on kuitenkin aika mieletöntä eikö?

INA

 

 

 

Ladataan...

Heippa! Kulunut viikko tuntuu olleen yhtä hulumyllyä. Kesälomat on kirjaimellisesti lusittu ja paluu arkeen on kohdattava. Samaan aikaan kun suren päättynyttä ”vapautta”, on töihinpaluu tuottanut jopa iloa. Meillä on ihan super työyhteisö, ja sorvin ääreen palaaminen sujuikin lopulta suhteellisen kivuttomasti. Yleensä koen muuttuvan elämänrytmin erittäin ahdistavaksi. Kyseessä ei tarvitse olla sen suurempi muutos, vaan riittää etten pysty kontrolloimaan kaikkea ympäristössäni tapahtuvaa muutosta. Uusien ja vieraiden asioiden kohtaaminen tuntuu toisinaan kun ylittäisin kerrostalon korkuista muuria. Muuria, jonka oman pääni sisällä olen itsellleni vuosien saatossa rakentunut. Sairastuttuani vaikea-asteiseen paniikkihäiriöön muuttui koko elämä kertarykäysellä. Tällöin elettiin vuotta 2015.

 

Moni on kysynyt mitä tapahtui. Tuntuisi mahdottomalta yhdellä sanalla tai vastauksella selventää syyt koko tapahtumaketjulle. Olen prosessoinut asiaa yli kaksi vuotta omassa mielessäni, enkä tänäpäivänäkään osaa kertoa siihen varmuudella vastausta. Työuupumus yhdistettynä päihdeongelmaan tähdittivät kuitenkin kyseisenä ajanjaksona suurta roolia elämässäni. Sen sijaan että olisin prosessoinut yhdenkään ongelman pääni sisällä, heitin ne mielikuvitteelliseen rinkkaan selkääni niitä lainkaan kohtaamatta. Päihteillä oli liiankin helppoa turruttaa sisälläni tuolloin elänyt sekamelska. Tuli päivä kun mielikuvitteinen rinkkani oli lopulta kuitenkin niin täynnä, etten jaksanut sitä enää omin voimin kantaa. Koko rinkka lyhistyi mukanani maahan kertarykäyksellä, kun joulukuussa 2015 hotellihuoneeseemme tehtiin aseellinen ryöstö Amsterdamissa. Yksi ainoa tapahtuma viimeisteli sisälläni eskaloituneen kaaoksen. Se riitti. Se oli liikaa. Silloin minä sairastuin, eikä yksikään päivä ollut enää entisensä. Vaaleanpunaiset sydänsilmäsit vaihdettiin harmaaseen harsoon, jonka läpi tuntui lähes mahdottomalta nähdä valoa.

 

Olen sairastanut jo niin pitkään, etten oikeastaan osaa ajatella aikaa ennen sairauden puhkeamista. Olen kuullut tuhansia kertoja olevani vain laiska sekä saamaton, ja ylireagoivani omat tuntemukset päässäni.  Riittäisi kun ottaisin itseäni niskasta kiinni ja elämäni muuttuisi taas hattarapilvellä tanssimiseksi. Yritetty on, ja joudun ikäväkseni toteamaan ettei asia ole valitettavasti niin helppo ja yksinkertainen. Käyn säännöllisesti terapiassa, meditoin, elän päihteettömästi sekä urheilen. Silti minä pelkään. Pelkään enemmän kuin muut ” tavalliset ” ihmiset. Sisälläni syntyy vellova paniikki sekä kuolemanpelko juuri silloin kun siihen on yleensä vähiten aihetta. Yleensä silloin kun sitä vähiten haluaisin. Siihen riittää väärin muodostettu katse, tuoksu tai vaikkapa turvareviiriltäni poistuminen. Se ei silti tarkoita että olisin hullu, vaikka ajatukseni toisinaan siltä tuntuvatkin. Jokainen voi kuvitella mielessään miltä tuntuu elää jatkuvan pelon kanssa 24 tuntia vuorokaudessa. Olen kuitenkin lopulta viimein sisäistänyt että myös pelon sekä ahdistuksen kanssa voi oppia elämään ja kontrolloimisenkin voi keskittää turhien asioiden sijaan näihin kahteen edellämainittuun. Ensin nämä täytyy kuitenkin oppia hyväksymään.

© Monica Seppänen 

 

Toivoisin tässäkohtaa voivani sanoa tehneeni näin heti sairastuttuani. Valitettavasti kävelin kuitenkin varmasti sen kivisimmän ja mutkaisimman polun kautta päämäärääni. Tänäpäivänä tunnen kiittollisuutta ja olen oppinut elämään asian kanssa. Ensimmäiset kaksi vuotta kuitenkin syylistin kaikkea ja kaikkia sekä tunsin jatkuvaa vihaa, katkeruutta ja väärinkohdelluksi tulemista. Kysyin 10 000 kertaa itseltäni ” miksi minä? ” saamatta siihen koskaan vastausta. Tein yhtämonta tavoitetta ja kirjasin kalenteriin päivämääriä jolloin olisin taas terve. Lopulta olin niin vihainen ja solmussa itseni kanssa että päätin luovuttaa. En suinkaan elämän, vaan sairauteni suhteen. Tajusin ettei se olisi lähdössä minnekkään. Se olisi nyt osa minua ja vaihtoehtona olisi jatkaa rinkan kantamista tai opittava päästämään siitä irti. Valitsin jälkimmäisen ja sinäpäivänä alkoi tapahtua.

 

Viimeisen puolenvuoden aikana on tapahtunut suurin muutos. Jokainen kerta kun mennään mukavuusalueeni ulkopuolelle ( eli lähes kaikessa ), pyrin kieltäytymisen sijaan sanomaan nykyisin kyllä. Yritän löytää sen saman spontaanisuuden ja hulluuuden jota itsessäni oli ennen sairastumista. Se jota muut sekä minä itseni mukaanlukien ovat aina arvostaneet ja joissainmäärin jopa kadehtineet. Tuntuu hullulta, mutta nykyisin tunnen itseni jopa rohkeammaksi kuin ennen. Olen toteuttanut 2-vuoden aikana enemmän unelmia, kuin sitä edeltävä 24-vuotena yhteensä. Tilanne on myös vaatinut niin suuren määrän itsetutkiskelua, että tunnen olevani vahvempi kuin koskaan, ja ymmärtäväni itseäni sekä tavoitteitani huomattavasti paremmin.

 

Olen oppinut myös näkemään pienien onnentunteiden suuruuden, ja tajunut etteivät ne suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Näiden jälkeen ei tunnu läheskään niin pahalta, että satunaisesti vellova paniikki iskee ja jättää vaikkapa kauppareissulla ostokset ostoskoriin itseni sännätessä ulos itkemään. Kun tuntuu ettei henkeni kulje, rinnasta puristaa ja kuolemanpelko yrittää tehdä tuloaan, tiedän sen olevan vain välivaihe. Annan itselleni luvan tuntea nuo negatiiviset tunteet juuri sellaisena kuin ne ovat, tiedostaen että päästän niistä vielä irti ja voin paremmin. Jokus tähän menee 5 minuuttia, toisinaan vuorokausi tai pahimmillaan jopa viikko. Lopulta aurinko paistaa kuitenkin.

 

Huomaan silti pelkojeni vaikuttavan liian useasti kykyyni tehdä spontaaneja sekä rohkeita päätöksiä. On kovin helppoa jäädä oman mukaavuusalueensa sisälle turvalliseen kuplaan, kun ketään ei ole pakottamassa tai hätistämässä sieltä pois.Tämä helpoin ratkaisu muodostaa pidemmällä tähtäimella kuitenkin vankilan. Siksi tein vuoden alussa listan asioista joita eniten pelkään tehdä ja toteuttaa. Haluan yliruksata niistä jokaisen ennenkuin päästän viimeisen pihauksen. Tälläkertaa en kuitenkaan asettanut itselleni aikarajaksi kuin loppuelämäni. Luopuessani tietyntapaisesta omavoimaisuudesta, sekä osoittaessani jonkinasteista nöyryyttä huomasin pääseväni tavoitteissani hyvinkin pitkälle. Jokainen kerta kohdatessani pelkoni, muutuinkin rohkeammaksi. Hyväksyin luonteenvajavasuuteni ja opettelin kääntämään ne vahvuudeksi. Listani tulikin siihen pisteeseen, että vain kaksi kohtaa oli yliviivamatta.

©Monica Seppänen 

 

Toinen listalta yliviivaamatta jäänyt osio on muutto ulkomaille. Tämän puolesta en edelleenkään pidä kiirettä, sillä tiedän että aika sille tulee ajankohtaiseksi kun tulee. Tiedän myös että tulee päivä jolloin pakkaan rinkan selkääni, löytäen vapauden jonka maailma tulee minulle lopulta tarjoamaan.

 

Toinen yliviivaamatta jäänyt osio on ” esiinny julkisesti ”.  Itsetuntuntoani on riepoteltu teini-vuosista niin paljon, etten halua tuntea alemuuskompleksiaa enää ikinä. En halua tuntea olevani ruma, muita huonompi tai heikompi. Jos näkisin itseni näin, miten kukaan voisi koskaan nähdä sen sisälläni olemassaolevan kauneuden ja voiman, jonka niin taitavasti onnistun peittämään koska en rohkene tuoda sitä esille pelätessäni tulevani torjutuksi.

 

Mietin mitä olen pienestä pitäen halunut toteuttaa ja mistä en ole uskaltanut kenellekkään kertoa. Kun lapsuudessa ja nuoruudessa olin yleinen pilkan sekä naurun kohde, uppouduin usein mielikuvitusmaailmaani jossa leikin olevani missi. Päätin että vaikken ollut missi lapsuudessani, voisin olla sitä aikuisena. Koskaan ei olisi liian myöhäistä toteuttaa näitä lapsuuden ” tyhmiä ” haaveita. Lisäksi olen sitä mieltä ettei tyhmiä haaveita edes ole olemassa. Ja kaikkien pelkotilojen sekä epävarmuuden keskellä päädyin hakemaan Miss Helsinki kilpailuun. Ja suureksi yllätyksekseni pääsin vielä mukaan. Tiesin että tämän osion yliviivaus olisi itselleni kaikkea muuta kuin helppoa.

 

Kilpailu tiivistää lähes kaikki pelkoni kiteytettynä yhteen iltaan. Kaikki ne kauhuksenaariot joita eniten pelkään. Mitä jos kaadun? Mitä jos ihmiset nauravat? Mitä jos alan itkemään saaden paniikkikohtauksen? Tai jos pyörryn, ja teen vaikkapa Janet Jacksonit ja vilautan nännini täydelle yökerholle bikinikierroksella. Jos ihmiset alkavat arvostella painoani koska kisadieetin sijaan päädyinkin edeltävällä viikkolla syömään kahdet makkaraperunat? Annan ihmisille suoran sekä helpon mahdollisuuden arvostella kaikkea itsessäni. Keksin miljoona syytä olla osallistumatta kilpailuun mutta lopulta päätin, että vaikka jokainen edellämainittu kauhuksenaario tapahtuisi niin entä sitten? Jos mokaan kaikin mahdollisin osa-aluein, pystyn elämään asian kanssa. Jos taas en edes yrittäisi, rajaisin itseltäni oikeudet elää haluamaani elämää. Yhdeksän kauniin kanssakilpailijan lisäksi löydän kuitenkin pahimman vastustajani peilistä. Kun yritän parhaani, tiedän voittavani hänet. Se riittää, eikä muulla ole merkitystä.

 

PS. Jos haluat suportata, klikkaa  alla oleva Summer Heatin linkki auki ja käy tykkäämässä Miss Helsinki suosikistasi. Löydät myös mut sieltä.  Ei tarvitse tykätä musta kunhan tykkäät suosikistasi <3 Ihanaa ja lämmintä viikkoa kaikille! 

https://m.facebook.com/ClubSummerHeat/photos/a.2164925593535462.1073741948.128223000539075/2164944033533618/?type=3&source=57&ref=m_notif&notif_t=feedback_reaction_generic

INA

Pages