Hyvää uutta vuosikymmentä 2020!

Aika on mennyt jotenkin todella nopeasti. Koska taukoa kirjoittamisesta on ollut jonkinverran, tuntuu lähes mahdottomalta alkaa purkamaan sitä kaikkea mitä tässä ajassa on tapahtunut. Ehkä suurin on se että asun juuri nyt Tallinassa.

Kuten viime postauksessa ilmeni, syksy oli mulle itselleni todella rankkaa aikaa. Siihen liittyi useampi ystävän & lähiomaisen menetys. Sairaalassa oloa, jatkuvaa  avuttomuuden sekä riittämättömyyden tunnetta. Yhdellä sanalla kuvaten olin onneton. Nyt kun syksy on ohi, mietin lähinnä miten tuosta kaikesta selvittiin kahdella jalalla, sekä sillä että mielenterveys on edes jollain tasolla balanssissa. Asioilla on tapana järjestyä.

Tapahtumaketju vaikutti itseeni myös positiivisesti. Olen aina ollut miellyttäjä luonne, ihminen joka asettaa muiden tarpeensa omiensa edelle. En koe olevani kovinkaan itsekäs ihminen. Oli suorastaan vaikeaa opetella surun keskellä sanomaan ” ei ” ja ” nyt riittää ” tai ” en ansaitse tätä ”. Energia meni pitkälti omien asioiden järjestelyyn, hautajaisiin ja jatkuvaan stressiin. Tämä toi mulle itselleni sitä tervettä itsekkyyttä ja omien tarpeiden prioirisoimisen sinne listan kärkeen. Huomasin löytäneeni itsestäni täysin uusia piirteitä. Helvetillistä sisua ja tahdonvoimaa kaiken myrskyn keskellä.

Muistan kuinka 2-vuotta sitten ennen rintaleikkausta join aamukahvia ja poltin tupakkaa täällä Tallinnassa. Mielessä vilahti sellainen nopea hassu ajatus että ” täällä olisi joskus kiva asua ”. Se oli sellainen nanosekunnin kestävä ja lähti varmasti yhtä nopeasti kuin tuli. Kun syksyn kriittisin vaihe oli eletty, tulikin syksyn jälkeen reilun kuukauden sisään sitten samaiseen kaupunkiin tehtyä 4 kylpylälomaa. Pari päivävisiittiä vielä siihen päälle. Näistä yhtä lukuunottamatta tein kaikki yksin.

En tiedä mikä on se asia joka täällä Tallinassa viehättää itseäni. Rakastan Helsinkiä henkeen ja vereen. Olen aina rakastanut, enkä oikeasti ajatellut että lähtisin sieltä koskaan pois. Viimeiset kuukaudet siellä tuntui kuitenkin siltä että hapen sijaan hengittäisin mun 26 neliön miniboxissa häkää. Kaikki tuntui vaan niin harmaalta ilman minkäänlaista merkitystä. Heräsin kuudelta aamuisin tekemään töitä ja se 10h kun niitä puuhasin, oli koko vuorokauden kohokohta.Kun töitä ei ollut niin ahdisti vain helvetisti koko vuorokauden ympäri. Tajusin etten pystyisi elämään niin.

Jos tästä kuuden päivän touhuamisesta viikossa oli jotain hyötyä, niin se mahdollisti ainakin muuton tänne niin, että sain pitää myös kotini toistaiseksi Alppilassa. Pidemmällä tähtäimellä tämä ratkaisu ei kuitenkaan toimi, vaan on päätettävä kumpi on se kaupunki jonne haluan pysyvästi jäädä. Kahden kämpän ylläpito mulle itselleni on aivan liian kallista. On hirveästi spekuloitu ja jopa kysytty ihan suoraan miten rahoitan täällä olon. Koen etten ole velvollinen avamaan omia raha-asioitani. Mutta koska tätä kysytään oikeasti jatkuvasti ihan kyllästymiseen saakka, niin vastaan lyhyesti. Olen säästänyt, sain minimalistisen muistamisen mummini perinnöstä sekä tein paljon töitä. Ei se ollut sen vaikeampaa. Eli en ole täällä tanssityttönä tai ei ole olemassa sokeripappaa joka maksaisi laskuni.

En tiedä kauanko olen täällä. Mun nykyinen asunto Tallinassa on alivuokralla, eli sekään ei ole pysyvä pitkäaikainen ratkaisu.Helmikuussa puolestaan mun on pakosta oltava Suomessa ainakin sen 2-3 viikkoa. Paras osa on se, että voin miettiä täällä kuitenkin nyt ihan rauhassa ainakin ensialkuun kuukauden.

Paljon on esitetty myös kysymyksiä missä Väinö on tämän aikaa. Väinö asuu kanssani Tallinassa. Ei mulla käynyt edes mielessä, että olisin jättänyt hänet Suomeen hoitoon. Me ollaan tiimi ja crazy catlady ei matkaa minnekkään ilman omaa aarettaan :D. Aluksi annettiin ymmärtää, että asunnon saaminen täällä olisi todella haastavaa kissan kanssa. Meille kävi kuitenkin niin hyvä tuuri, että saatiin oikeastaan asunto ennenkuin ehdittiin sitä edes etsiä. Asutaan nyt Uus-Sadamassa vanhankaupungin ja sataman välissä. Itse pidän niin lokaatiosta kuin asunnosta todella paljon. Lisäksi meillä on oikea keittiö sekä makuuhuone, toisin kuin Helsingissä. Ja noin 15 neliötä lisätilaa. Tulee olemaan suuri pudotus palata takaisin Alppilaan helmikuussa.

Ehkä kummallisin asia täällä on se, että mun paniikki/yleinen ahdistuneisuushäiriö on lähes kokonaan poissa täällä ollessa. Ei hajuakaan miksi. En tarvitse lääkkeitä käydessäni kaupungilla, ja vapaaehtoisesti nautin jopa iltakävelyistä kauempana. Ehkä ” normaalille ” ihmiselle nämä kuulostaa jopa hölmöltä. Puolestaan ne ihmiset jotka sairastavat edellämainittuja, tietävät miten ihanan suuri asia se on. Saada sairaus niin kutsuttuun remissio vaiheeseen. Voi kumpa tämä olo säilyisi.

Täällä me nyt siis ollaan. Minä ja Väinö. Mun intuitio kertoo että vuoteen 2020 tulee monta onnellista hetkeä.

INA

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! Oma lempivuodenaikani on ehdottomasti aina ollut syksy. Se on kuvastanut itselleni aina muutosta ja jonkinasteista eteenpäin siirtymistä elämässä. Sen mukanaan tuoma puhdistava sade sekä melankolisuus kynttilöiden ympäröimänä sopii omaan pohdiskelevaan sielunmaisemaani erinomaisesti. Mikään ei osannut kuitenkaan valmistaa itseäni tähän tulevaan syksyyn ja sen mukanaan tuomaan suruun.

Jos ihmisen päälle on mahdollisuus asettaa jonkinlainen kirous, se varmasti on ylläni juurikin nyt. En tiedä paljonko yhtä ihmistä on mahdollisuus koetella pienen ajan sisällä, mutta kuluneen kahden viikon aikana on itseltäni viety maa jalkojen alta niin monta kertaa etten pysty muodostamaan enää edes itkua. Jatkuvan itkun tilalle on muodostunut totaali lamaantuminen.

Vaikka haluaisin avata aihetta tarkemmin helpottaakseni omaa tuskaani, joudun pitämään faktat suhteellisen suppeana blogin  puolella. Ihan siitä syystä, että itseni lisäksi viimeaikaiset tapahtumat koskettavat niin montaa muutakin ihmistä ympärilläni. Siltikin tuntuu että painisin tämän tapahtumaketjun ympäröimänä täysin yksin. Näihin viikkoihin on mahtunut kuitenkin mm useammat ikuiset jäähyväiset.

Yksi lukuisista virheistäni on se, että olen äärettömän huono pyytämään apua kun sitä oikeasti tarvitsisin. Itseni sijaan keskityn helpommin auttamaan muita. Tuntuu kuin olisin puunrunko, jonka varassa roikkuisi monen monta oksaa. Jos puu kaatuisi, kaatuisivat myös oksat sen mukana. Kun itseltäni kysyttiin ” miten kestät tämän kaiken? ” mietin mielessäni onko minulla vaihtoehtoa. Toisaalta se on myös voimavara. Kriisitilanteessa koen olevani murtumaton.

Koko tapahtumaketju sai alkunsa tuttavani kuolemasta. Tämän myötä aloin miettimään omia ratkaisujani elämässä. Ennenkaikkea niitä, joiden tekemättä jättäminen olisi luultavasti johtanut itseni lopulta samaan kohtaloon eli kuolemaan. Samaan aikaan kun tunnen kiitollisuutta ja ylpeyttä omista valinnoistani, tunnen suurta tuskaa etten voi antaa palaakaan siitä periksiantamattomuudesta niille, jotka sitä olisivat tarvinneet tai tarvitsisivat. Pieni mieleni ei vain pysty käsittämään miten ihminen voi olla, ja sekunnissa olla olematta. Joku vain katoaa, ja on ikuisesti poissa.

Oma voimavarani on aina ollut huumori ja kyky nauraa myös itselleni. Niissäkin tilanteissa, joissa naurun löytäminen tuntuu lähes mahdottomalta. Ilman näitä luonteenominaisuuksia en varmasti nytkään seisoisi pystyssä saati vielä kahdella jalalla. Vaikka pystyn muodostamaan naurun, se ei suinkaan tarkoita ettei se kätkisi sisälleen sitä suurta surua ja menetyksen tunnetta.

Jottei teksti alkaisi kuulostaa pelkästään siltä että tekisin monologin siitä kuinka vankka tai stabiili olen, on tapahtumaketju tuonut itsestäni esiin myös ne negatiiviset luonteenpiirteet ja heikkoudet. Pelottavimpiin näistä lukeutuvat halu olla tuntematta mitään. Omalla kohdallani olen löytänyt elämässäni tähän ratkaisun vain ja ainoastaan yhdellä tavalla. Huumeilla ja alkoholilla. Kun ketään ei näe taikka kuule, saatan sulkea silmäni ja sukeltaa ajatuksissani paikkaan ja aikaan jolloin ei tarvinnut tuntea yhtään mitään.

Ennenkuin joku tuntee suurtakin huolta, on hyvä muistaa että olen toipuva addikti. Jokainen edellämainittu käy jossain kohtaa elämäänsä näitä ajatuksia läpi, minä itseni mukaanlukien. Koen kuitenkin nähneeni oman pohjani tässä elämässä, enkä toistaiseksi näe tarvetta lähteä kokeilemaan rajojani enää todellisuudessa. Jos itsestäni tuntuu nyt pahalta, vanhaan toimintamalliin palaaminen vie minut itse itsestäni varmasti vain kauemmas.

Jos täytyy nähdä asioissa valoisa puoli, arvostan vieläkin enemmän jokaista aamua johon herään. Kun avaan silmäni ja tajuan että painajaisen sijaan tämä kaikki tapahtunut onkin totta, pakotan itseni ylös tiedostaen että tämäkin pahalta tuntuva elämänvaihe on lahja eikä itsestäänselvyys. Toivon ja tiedostan samanaikaisesti että suru hälvenee vielä lopulta. Sitä ennen keskityn ottamaan päivän kerrallaan. Katsomaan ympärilleni  vain todetakseni, että asiat ovat tälläkin hetkellä aika hyvin. Miksi on helpompi nähdä ne asiat jotka ovat huonosti tai puuttuvat, kuin ne jotka ovat edelleen loistavasti? Aurinko, paista huomenna.

Loppuun kiitos kaikille vielä osaanotoista. Mummo saatetaan haudan lepoon rakkaidensa ympäröimänä ensi viikolla, jolloin suuntaan kohti keski-Suomea.

INA