TALLINNA

Hyvää uutta vuosikymmentä 2020!

Aika on mennyt jotenkin todella nopeasti. Koska taukoa kirjoittamisesta on ollut jonkinverran, tuntuu lähes mahdottomalta alkaa purkamaan sitä kaikkea mitä tässä ajassa on tapahtunut. Ehkä suurin on se että asun juuri nyt Tallinassa.

Kuten viime postauksessa ilmeni, syksy oli mulle itselleni todella rankkaa aikaa. Siihen liittyi useampi ystävän & lähiomaisen menetys. Sairaalassa oloa, jatkuvaa  avuttomuuden sekä riittämättömyyden tunnetta. Yhdellä sanalla kuvaten olin onneton. Nyt kun syksy on ohi, mietin lähinnä miten tuosta kaikesta selvittiin kahdella jalalla, sekä sillä että mielenterveys on edes jollain tasolla balanssissa. Asioilla on tapana järjestyä.

Tapahtumaketju vaikutti itseeni myös positiivisesti. Olen aina ollut miellyttäjä luonne, ihminen joka asettaa muiden tarpeensa omiensa edelle. En koe olevani kovinkaan itsekäs ihminen. Oli suorastaan vaikeaa opetella surun keskellä sanomaan ” ei ” ja ” nyt riittää ” tai ” en ansaitse tätä ”. Energia meni pitkälti omien asioiden järjestelyyn, hautajaisiin ja jatkuvaan stressiin. Tämä toi mulle itselleni sitä tervettä itsekkyyttä ja omien tarpeiden prioirisoimisen sinne listan kärkeen. Huomasin löytäneeni itsestäni täysin uusia piirteitä. Helvetillistä sisua ja tahdonvoimaa kaiken myrskyn keskellä.

Muistan kuinka 2-vuotta sitten ennen rintaleikkausta join aamukahvia ja poltin tupakkaa täällä Tallinnassa. Mielessä vilahti sellainen nopea hassu ajatus että ” täällä olisi joskus kiva asua ”. Se oli sellainen nanosekunnin kestävä ja lähti varmasti yhtä nopeasti kuin tuli. Kun syksyn kriittisin vaihe oli eletty, tulikin syksyn jälkeen reilun kuukauden sisään sitten samaiseen kaupunkiin tehtyä 4 kylpylälomaa. Pari päivävisiittiä vielä siihen päälle. Näistä yhtä lukuunottamatta tein kaikki yksin.

En tiedä mikä on se asia joka täällä Tallinassa viehättää itseäni. Rakastan Helsinkiä henkeen ja vereen. Olen aina rakastanut, enkä oikeasti ajatellut että lähtisin sieltä koskaan pois. Viimeiset kuukaudet siellä tuntui kuitenkin siltä että hapen sijaan hengittäisin mun 26 neliön miniboxissa häkää. Kaikki tuntui vaan niin harmaalta ilman minkäänlaista merkitystä. Heräsin kuudelta aamuisin tekemään töitä ja se 10h kun niitä puuhasin, oli koko vuorokauden kohokohta.Kun töitä ei ollut niin ahdisti vain helvetisti koko vuorokauden ympäri. Tajusin etten pystyisi elämään niin.

Jos tästä kuuden päivän touhuamisesta viikossa oli jotain hyötyä, niin se mahdollisti ainakin muuton tänne niin, että sain pitää myös kotini toistaiseksi Alppilassa. Pidemmällä tähtäimellä tämä ratkaisu ei kuitenkaan toimi, vaan on päätettävä kumpi on se kaupunki jonne haluan pysyvästi jäädä. Kahden kämpän ylläpito mulle itselleni on aivan liian kallista. On hirveästi spekuloitu ja jopa kysytty ihan suoraan miten rahoitan täällä olon. Koen etten ole velvollinen avamaan omia raha-asioitani. Mutta koska tätä kysytään oikeasti jatkuvasti ihan kyllästymiseen saakka, niin vastaan lyhyesti. Olen säästänyt, sain minimalistisen muistamisen mummini perinnöstä sekä tein paljon töitä. Ei se ollut sen vaikeampaa. Eli en ole täällä tanssityttönä tai ei ole olemassa sokeripappaa joka maksaisi laskuni.

En tiedä kauanko olen täällä. Mun nykyinen asunto Tallinassa on alivuokralla, eli sekään ei ole pysyvä pitkäaikainen ratkaisu.Helmikuussa puolestaan mun on pakosta oltava Suomessa ainakin sen 2-3 viikkoa. Paras osa on se, että voin miettiä täällä kuitenkin nyt ihan rauhassa ainakin ensialkuun kuukauden.

Paljon on esitetty myös kysymyksiä missä Väinö on tämän aikaa. Väinö asuu kanssani Tallinassa. Ei mulla käynyt edes mielessä, että olisin jättänyt hänet Suomeen hoitoon. Me ollaan tiimi ja crazy catlady ei matkaa minnekkään ilman omaa aarettaan :D. Aluksi annettiin ymmärtää, että asunnon saaminen täällä olisi todella haastavaa kissan kanssa. Meille kävi kuitenkin niin hyvä tuuri, että saatiin oikeastaan asunto ennenkuin ehdittiin sitä edes etsiä. Asutaan nyt Uus-Sadamassa vanhankaupungin ja sataman välissä. Itse pidän niin lokaatiosta kuin asunnosta todella paljon. Lisäksi meillä on oikea keittiö sekä makuuhuone, toisin kuin Helsingissä. Ja noin 15 neliötä lisätilaa. Tulee olemaan suuri pudotus palata takaisin Alppilaan helmikuussa.

Ehkä kummallisin asia täällä on se, että mun paniikki/yleinen ahdistuneisuushäiriö on lähes kokonaan poissa täällä ollessa. Ei hajuakaan miksi. En tarvitse lääkkeitä käydessäni kaupungilla, ja vapaaehtoisesti nautin jopa iltakävelyistä kauempana. Ehkä ” normaalille ” ihmiselle nämä kuulostaa jopa hölmöltä. Puolestaan ne ihmiset jotka sairastavat edellämainittuja, tietävät miten ihanan suuri asia se on. Saada sairaus niin kutsuttuun remissio vaiheeseen. Voi kumpa tämä olo säilyisi.

Täällä me nyt siis ollaan. Minä ja Väinö. Mun intuitio kertoo että vuoteen 2020 tulee monta onnellista hetkeä.

INA

Kommentit (1)
  1. vilhelmiina hellstén
    1.1.2020, 18:23

    Just noin pitää elää, ihana että ihmiset todella toteuttaa omia haaveita! Mun mielestä sun asenne elämään on se paras mahdollinen! Onnea uuteen asuinpaikkaan hurjasti 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *