Sydän keinussa
Tervehdys sateiseen sunnuntaihin. Viimeksi kirjoitin blogiin niin valtavan tunnemyrskyn kourissa, että pölyn laskeuduttua ajattelin nyt tehdä postauksen hieman eri perspektiivistä. Päiviä on kulunut ja valehtelisin väittäessäni että aurinko paistaisi ja elämä olisi yhtä hattarapilvellä tanssimista. Viha ja katkeruus sen sijaan tuntuvat väistyneen, mutta tyhjiö puristaa rinnassa ja kovaa. Tilalle on tullut valtava kaipaus ja yksinäisyys.
Itselleni tyypilliseen tapaan aloitin surun käsittelyn kaivamalla lenkkarit ja juoksuhousut kaapistani. Huono idea ihan jo siinä suhteessa, että fysioterapeuttini kielsi ehdottomasti pitkän matkan juoksun tulevan kesän osalta, sillä nilkkaan tuli törmäyksen yhteydessä joitain kuukausia takaperin vaikea-asteinen hermovaurio. Tätä seuraavat 2 päivää raivon vallassa maanisesti heittelin joko lautasia sekä kahvimukeja seinään tai kyykkäsin salilla. Tuntui mahdottomalta löytää oikea ja samaan aikaan rakentava tapa kanavoida paha olo yhtään mihinkään. Tuntui että järki lähtisi joka tapauksessa.
Jutellessani ystäväni kanssa puhelimessa, kerroin suunitelmistani aloittaa taas suurvaltainen treenikausi ja tiukkaakin tiukempi ruokavalio sen rinnalla. Vappuna yksikään munkki ei menisi suustani alas, ja kerrosateriat olisivat mennyttä elämää. Ystäväni oli pitkään hiljaa ja tokaisi surullisena ” Miksi rankaiset taas itseäsi, osaisitpa joskus olla armollisempi itseäsi kohtaan ”. Tämä lause sai jotenkin miettimään ihan hirveästi omaa käytöstäni, ja aikakoneella matkustin mielessäni viimevuotiseen eroon ”Kihon” kanssa. Toimin tismalleen samoin tälläkin kertaa. Siirrän pahaa oloa eteenpäin, uskaltamatta kohdata totuutta. Lopulta kipu näin vain pitkittyy. Valitettava tosiasia kuitenkin on, ettei yksikään juoksu-askel tai syömästä jätetty kerrosateria veisi kauemmas kivusta tai toisi jo menetettyä takaisin. Tajusin tarvitsevani aikaa surra, ja annoin itselleni luvan tehdä sen.
Muistan lukeneeni Japanilaisesta Kintsugi keramiikka taiteesta, jossa rikkinäinen keramiikka korjataan kultaisella tahnalla. Palasten paikalleen löytäminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun ne alkavat lopulta kuitenkin asettua paikoilleen, on lopputulos entistäkin vahvempi ja rikkinäisestä ja rumasta muuttuu uudesti syntynyt. Kyseinen taidemuoto on melkolailla kuten elämässä haavojen korjaaminen, ottaa aikansa sekä vaatii kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Ei ole koskaan entisensä, mutta lopputulos on silti kaunis.
-Ina