MUSTAVALKO TV
Ciao.
Siitä kun kirjoitin viimeksi on kulunut ikuisuus. On tuhat ja yksi syytä miksei yksikään teksteistä ole tullut ulos. Myönnän kirjoittaneeni niitä seitsemän. Kahdella viimeisellä kerralla pahoinpitelin turhautuneena myös tietokoneeni. Viimeisellä kerralla osansa saivat myös Arabian astiat. Sen jälkeen läppäri on pölyttynyt nurkassa ja päälle on muodostunut cm paksuinen pölykerros. Luulen ettei yksikään ystävä tai edes lähiomainen ole ollut tietoinen siitä mitä olen elämässäni oikeasti käynyt läpi kuluneen kahden kuukauden aikana. Tuntuu että olen onnistunut kätkemään taitavasti jokaisen olemassa olevan tunteeni. Peittämään ne hymyllä ja naurulla. Totuuden olen korvannut kasalla valkoisia valheita, ja välttänyt lisäkymykset niiden turvin.
Rehellisesti asian purkaminen selkokielellä on sula mahdottomuus. Tuntuu ettei yksikään sana riitä kertomaan sisälläni vellovaa sekamelskaa. Olen jo tässäkohtaa niin turhautunut että vahvasti harkitsen tietokoneeni heittämistä uudelleen seinään. Lohdutan kuitenkin itseäni ajatuksella että tämä teksti on ennenkaikkea kirjoitettu vain ja ainoastaan itselleni. Halu päästä yli asiasta joka on varjostanut elämääni jo enemmän tai vähemmän vuoden päivät. Niin pahalta kuin se ikinä tuntuukaan, hyväksyä jotain sellaista jonka olemasaolon haluaisi kokonaan kieltää. Kysyin isältäni joskus kuinka kauan surun käsittely kestää. Isäni vastasi sen kestävän neljä vuodenaikaa. Anna itsellesi kevät, kesä, syksy sekä talvi.
Puhutaan ystäväni kuolemasta. Pelkästään asian kirjoittaminen näytölle tuntuu helvetin hirveältä. Lauseen jatkaminen vielä pahemmalta. Perästä tulee syylisyys ja paha olo. Etoo. Ajatus näytön sulkemisesta tuntuu vähintäänkin houkuttelevalta. En tee sitä. Pitkästä aikaa tajuan ettei asian pakoilu tuo ystävääni takaisin. T ei palaa vaikka rikkoisin loput astiat, kävisin kirkossa kuudesti viikossa tai lakkaisin elämästä elämääni. Yhtä monta kertaa kun olen näppäillyt tekstiviestin ja pyytänyt anteeksi, on se yhtä monta kertaa tullut bumerangina takaisin ” viestin lähetys epäonnistui ”. Olen varmasti yrittänyt lähes jokaisen olemassaolevan pakokeinon tuloksetta. Ainoa joka on jäänyt kokeilematta on rehellisyys. Miksi on niin vaikeaa myöntää ääneen olevansa heikko ja rikki?
Kun jotain tarpeeksi pahaa tapahtuu, olen ihminen joka kerää asiat mielikuvitteelliseen rinkkaan todeten ” Ei tänään , tänään en käsittele tätä. Tänään olen vahva. ”. Toimii hetkellisesti helvetin hyvin, pidemmän päälle ei kovinkaan palveleva vaihtoehto. Kun rinkka on tarpeeksi painava se lopulta kuitenkin murtuu. Niin murruin myös minä sen mukana.
En rehellisyyden nimissä muista koska olisin nukkunut yli 5 tunnin yöunet. Aamuisin peiliin katsoessa on tuntunut että sieltä katsoo enemmän robotti joka pakottaa itseään toimimaan, kuin sielun omaava ihminen. Olen useasti toivonut että saisin etäpäivän itsestäni, murheista sekä elämästäni. Elämällä vaan ei ole tapana toimia näin. Kidutus kestää juurikin niin kauan kun sen antaa jatkua. Valitettavasti ainoa tapa löytää itsensä uudelleen on kohdata edellämainittu pelko, suru sekä murhe.
Tänään istuin kirkossa pohdiskellen elämää. Olen viimeaikoina toistanut saman kaavan useasti. Asiasta jopa ironisen tekee etten edes ole uskovainen. On tuntunut hyvältä vain olla hetki hiljaa. Ajatella asioita joiden puhuminen ääneen olisi liian raskasta. En tiedä miten tämä päivä poikkesi niistä 300 muusta joina olen surrut. Jotenkin tuntui että se harmaa harso joka kasvoilleni vuosi sitten asetettiin lähti pois. Tajusin katsoneeni elämää kuin mustavalko TV:tä. Vaikka olen tiedostanut värien olemassaolon, niiden näkeminen on tuntunut mahdottomalta ja elämää ovat kuvittaneet harmaan eri sävyt.
Tuntuu kuin värit olisivat palaneet takaisin jotenkin kauniimpana kuin koskaan, vaikka niiden päästäminen takaisin elämään tuntuukin vaikealta. Kirkon epämukavalla puupenkillä istuessani itseni valtasi lämpimä ja rakastettu olo. Kuin äidillinen halaus joka kertoo kaiken järjestyvän ja olevan hyvin. Kuin avaisi silmät ensimmästä kertaa vuoteen ja tajuaisi kuinka helvetin hyvin asiat oikeasti kuitenkin ovat. Kun dramaattinen viisimetrinen Jeesus roikkui ristiinnaulattuna katosta, normaalin itkun sijaan aloin hysteerisesti nauramaan. Pitkästä aikaa, ja se tuntui hyvältä. Mietin sitä kuinka T varmasti nauraisi katketakseen jos näkisi kyseisen näyn. Se olisi varmasti viimeinen asia jonka hän toivoisi tapahtuvan. Kuulin jo mielessäni sanat ” älä ole niin helvetin dramaattinen, näytät surevalta leskeltä ”.
Valehtelisin jos väittäsin surun loppuvan tähän päivään. Itseasiassa uskon tämän olevan vasta ensimmäinen kerta kun oikeasti alan työstämään asiaa. Suunta siis ylöspäin ja mieli korkealle. Ketään ei tule täyttämään T:n saappaita, eikä kenenkään sitä kuulu tehdä. Sain jakaa kuitenkin lukemattomia hienoa hetkiä, eikä näitä voida minulta ottaa pois. Se auttaa itseäni jaksamaan eteenpäin.
T:lle haluan vielä kirjoittaa yhden asian. Anteeksi. Ensimmäistä kertaa se ei tule bumerangina takaisin.
INA