Kun ihminen alkaa pelätä kaikkea ja kaikkia
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!
Ensialkuun haluan kiittää kaikkia jotka olivat hurjan kannustavia, avattuani blogin. En tiedä mitä odotin, mutta myönnän olevani puhtaasti yllättynyt positiivisessa mielessä. Tuntui että puolet peloistani blogin suhteen olivat täysin turhia, ja olisin hyvin voinut aloittaa tämän jo aikasemmin. Itseäni häiritsee suunnattomasti sivujen visuaalinen toteutus, sillä mielestäni ne näyttävät lähinnä 7-vuotiaan lapsen luomukselta. Lupaan korjata asian tulevan viikon aikana saadessani apua, koska oma aivokapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä niiden uudelleen luomiseen 😀 . Jos olisin ollut viisaampi olisin varmasti valinnut jonkun kevyemmän aiheen ja aloittanut sillä. Olisi tuntunut kuitenkin hölmöltä kirjoittaa päivän kosmetiikka ostoksista tai jääkaapin sisällöstä, kun mielessäni ovat pyörineet aivan muut ajatukset. Koska sesonki on vaihtunut kesästä syksyyn, lehdet tippuneet puista ja aurinko muuttunut lähinnä pimeydeksi, koen ajankohtaiseksi puhua masennuksesta ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä kuten pelko. Aihe on itselleni erittäin henkilökohtainen ja valitettavasti myös todella tuttu.
Monelle saattaa tulla jopa suurena yllätyksenä kun kerron sairastaneeni keski-vaikean masennuksen maaliskuussa 2016. Vointini on parempi, mutta kamppailen asian kanssa edelleen päivittäin. Kaikki alkoi siitä samasta hetkestä jolloin elämä päätti heittää kuperkeikkaa ja sairaskohtauksen seurauksena minulle diagnisoitiin yksi epilepsian muodoista, jonka seurauksena puolestaan perhosefektin lailla sairastuin paniikkihäriöön. Oli helmikuun 28.pv ja keitin aamulla itselleni ominaiseen tapaan kahvin, poltin tupakan ja kävelin töihin. Sen piti olla aivan tavallinen työpäivä, sen piti päättyä kello 16. Mutta se päättyikin kello 11:42, kun ambulanssi ajoi Itäkeskuksen pihaan ja aloitti elvyytyksen. Muistan miettineeni tuolloin että en taida palata töihin vähään aikaan, ja vaikka olin suuresta työmäärästä lähes burn outin partaalla teki ajatus siitä todella surulliseksi. Valitettavasti olin oikeassa, eikä yksikään päivä tämän jälkeen ollut enää samanlainen.
Varmasti suurimpana osasyynä fyysisen ja henkiseen kunnon romahtamiseen olivat huonot elintavat ja puhdas stressi. Kovista luuloista ja puheista huolimatta osoitin itselleni etten ole supernainen suorittaja-minäni alla. Muutamaa kuukautta aikaisemmin olin kokenut aseellisen ryöstön ollessani Amsterdamissa, tätä ennen saattanut hautaan rakkaan ystäväni ja kuullut samaan aikaan sukulaiseni sairastuneen syöpään. Ihmisen aivot ja keho on jännittävä mekanismi siitä, että ne kestävät yllättävänkin suuren määrän stressiä ja sen mukanaan tuoman ahdistuksen. Olen varmasti käyttänyt satoja tunteja miettiessäni mikä oli itselleni viimeinen pisara, se jolloin lasi lopullisesti täyttyi ja stressi kuormittui siihen pisteeseen että täytyi löytää nöyryys myöntää itselleen ettei omat voimat enää riitä ja että tarvitsee apua. Tänäpäivänäkään en ole syytä keksinyt, mutta tiedän että sinä päivänä aloin pelätä kaikkea ja kaikkia.
Varmasti elämäni tähänastisesti synkin ajanjakso alkoi tuosta Maaliskuusta. Auringon päälle vedettiin harmaa harso, jonka takaa oli vaikea nähdä minkäänlaista valoa, vaikka tiedostikin sen olemassaolon. Elämä tuntui niin haavoittuvaiselta ja maailma epäoikeudenmukaiselta, että oli helpompi sekä turvallisempi jäädä neljän seinän sisälle kun poistua mukavuusalueen ulkopuolelta. Satunnaisesti saatoin poistua kotoa ruokakauppaan seuraavan kahden kuukauden aikana. Ostokset jäivät lukuisia kertoja kassalle kun vellova paniikki huokui sisältä, yrittäen kertoa taas jotain pahaa tapahtuvan. Vaikka mieli tiedostaa ettei mitään hätää ole, on paniikkihäiriö siitä ikävä että sen ollessa aktivoitunut on äärettömän vaikeaa havainnollistaa tämä tieto omille aivoilleen. Pidemmän päälle onkin erittäin turhauttavaa kokea jatkuvaa pelkoa asioista, joita ei itselleen pysty järjellä selittämään. Lopulta olin liian pelokas tapaamaan edes ystäviäni saati perhettä. En halunnut ihmisten näkevän rohkean ihmisen muuttuneen pelokkaaksi seinäruusuksi. Pienessä mielessänikään ei käynyt tuolloin, että olisin voinut avautua kenellekään näistä asioista, joten on lähinnä huvittavaa miten nyt kirjoitan kaiken julkisesti, samalla antaen luvan kenelle tahansa avata mielipiteensä ja kivittämään herkän mieleni. No mutta… Pelkoja päin.
Erakoiduin lopulta täysin. Kyseinen ratkaisu ei luonnollisesti ollut kovin itseäni palveleva, ja aloin nopeasti kaipaamaan ulkomaailmaa kuitenkaan uskaltamatta palata sinne. En varmasti valehtele, kun kerron polvistuneeni monen monta kertaa iltaisin rukoillakseni Jumalaa auttamaan minua. Asiasta mielenkiintoisen tekee se etten koe olevani kovinkaan hengellinen ihminen, saati uskovani Jumalaan sen perinteisessä muodossa. Olin niin onneton, että olin valmis ottamaan apua vastaan missä muodossa tahansa. En tiedä vastattiinko rukouksiini vai tekikö alitajuntani näinä hetkinä jonkin suuremman päätöksen, mutta päätin että keksisin keinon löytää itseni vielä uudelleen ja pakotien pois aiemmin mainitun harmaan harson alta. Siihen saattaisi mennä kaksi päivää tai 10 vuotta, mutta vielä joskus minä nauraisin ja antaisin itselleni luvan olla onnellinen. Olen masennuksen takana perusluonteeltaani iloinen ihminen, ja tottunut lähes jatkuvasti olemaan liikkeessä ettei elämä kävisi tylsäksi. Halusin löytää kadottamani rohkeuden takaisin.
Itsensä työstäminen ei alkanut kivuttomasti, sillä se vaati äärimmäisen suuren määrän itsetutkiskelua. Se että myöntää epäonnistuneensa niin monessa elämän osa-alueessa ja katsomaan näiden jälkeen vielä itseään peilistä vaati suorastaan rohkeutta. Tämän jälkeen kun päälle lyödään kasa menneisyyden haamuja ja kipeitä asioita käsiteltäväksi, alkaa se menemään jo kokopäivä-työstä. Muistan turhautuneena kysyneeni isältäni miksen voi käsitellä asioita nopeammin, vaan prosessointi kestää mielestäni aivan liian kauan. Itselleni tyyppilliseen tapaan asiat olisi saatava heti, kaikki, tässä ja nyt. Isäni vastasi minun tekevän niin, koska en olisi valmis vielä työstämään niitä nopeammin ja suru vaatisi neljä vuodenaikaa. Täytyisi olla itselleen armmollisempi ja antaa asioille aikaa. Tässä toimii vanha sananlasku ” hiljaa hyvä tulee ” . Masennus mielletään useasti laiskuudeksi, ja ihmisen joka sitä ei ole kokenut, on hyvä ymmärtää sen olevan kaikkea muuta kuin sitä. Luin taannoin artikkelin, jossa masennusta kuvattiin ihmiseksi joka on laitettu autiomaahan painavan rinkan kanssa ilman minkäänlaisia apuja tai ohjeita. Se on henkiinjäämistaistelu, ilman tietoa ja toivoa paremmasta huomisesta. Masennuksen kärsineenä kuittaan kyseisen väitteen 110% .
Kirjoitin itselleni listan asioista joita pelkään. Kun epätoivo alkaa iskeä, kaivan sen esille, ja kerron itselleni että se on vain pala paperia. Kysyn itseltäni mielessäni mitä pelko oikeasti on ja vastaan sen olevan vain mielikuvitukseni tuote. Yleensä jo tämä saa minut rauhoittumaan. Seuraava askel itselläni oli se ettei minun tarvitsisi koskaan hyväksyä asioita joita elämässäni olisi tapahtunut, riittäisi kun oppisin elämään niiden kanssa kantamatta kaunaa, sillä se lopulta söisi vain itseni. Joka päivä kävelen kohti pelkojani, ja kohtaan ne arkisessa elämässäni. Toisinaan se on helpompaa ja toisinaan tuntuu kuin kävelisin lasinsirujen päällä. Mutta ennenkaikkea se on pidemmän päälle aina palkitsevaa. Matka on pitkä ja tie on kivinen, mutta elämän pieniä kauniita hetkiä ovat ne kun huomaan laulavani suihkussa, hymyileväni vastaantulijoille tai kuullessani muikean vitsin purskahdan silmittömään nauruun jota en pysty lopettamaan. Vaikka se kuulostaa karmealta, en anna sen häiritä, vaan suon itselleni tuon hetken. Kun nämä ehkä jollekin itsestäänselvyydet tapahtuvat, tiedän olevani taas yhden askeleen lähempänä tavoiteessani olla onnellinen.
Ina