LEIKKAUSPÖYDÄLTÄ KOTIIN
Moikka! Jännitys sekä pelko selätetty, ja olen palannut sairaalasta kotiin tämän viikon keskiviikkona. Leikkaus on takanapäin ja energia siirretty nyt siitä toipumiseen. Uteliaat varmasti jo miettivät mistä on kysymys, mutta tulen kirjoittamaan tästä erillisin postauksen jonka julkaisuajankohta osuu näillänäkymin nyt ensiviikon sunnuntaihin.
Leikkaus ei varsinaisesti ollut mitään rakkettitiedettä, muttei toipumisen kannalta myöskään oletusarvoisesti se kaikkein helpoin saati kivuttomin. Olin etukäteen mielessäni maalannut kuvan jossa herään teho-osastolta letkuissa täysin toimintakyvyttömänä. Illalla sairaanhoitaja kysyi kolmeen kertaan enkö oikeasti tunne minkäänlaista kipua, sillä se oli teoreettisesti erittäin epätodennäköistä. Olen aikaisemmin kertonut blogissa sairastavani vaikea-asteista paniikkihäiriötä, jossa fyysiset oireet useasti laukaisevat henkiset ahdistuksen oireet. Näinollen itselleni on suuri helpotus ettei kipuja ilmaantunutkaan sen suuremmin. Itseasiassa heräämöstä herättyäni keitin itselleni salaa kahvin jo kahden tunnin kuluttua.
Tiedän oman kipukattoni olevan myös erittäin korkea. Olen vuosien myötä elänyt niin monen liikuntavamman kanssa, että kivusta on tullut valitettavan iso osa arkeani. Sairaalasta poistuessani sain vinon pinon lääkkeitä ja antibiootteja joita tulisi syödä kipuun ja paranemiseen. Leikkauksesta on nyt 3 päivää enkä ole tarvinnut yhden ainoata Buranaa saati vahvaa kipulääkettä. JES! Puolestaan antibioottien ottaminen on tuonut omaa haastetta arkeen. Siinämäärin missä leikkaus ei aiheuttanut juuri mitään kipua, on vatsani elänyt suoranaista helvettiä kyseisistä pillereistä johtuen. Olen turvonnut lähes kolminkertaiseksi ja paniikin sekaisin fiiliksin kysyinkin kirurgilta että ” jäänkö mä loppuelämäkseni tämän muotoiseksi? ”. On kuulema ohimenevää, eikä aihetta huoleen toistaiseksi ole :D. Vatsakrampit on olleet todella suuria ja sen myötä nukkuminen hieman haasteellista. Onneksi näiden ottaminen loppuu jo sunnuntaina.
Olen ollut hieman suuruuden hullu ja koska kipuja ei ollut, lähdin lääkäriä uhmaten eilen rauhalliselle kävelylenkille. Kehotan oikeasti kuuntelemaan sairaalasta saatuja ohjeistuksia sillä vaikka kunto muuten tuntui loistavalta, 500 metrin jälkeen pulssi oli jo jossain kerrostalon korkeudella. Jouduin keräämään itseäni useita minuutteja, jotta suoriutuisin tästä naurettavan lyhyestä kotimatkastani. Päätin etten poistu kotoani enää ennen ensiviikkoa. Sain ystävältäni listan SOTA (?!) elokuvista jotka minun tulisi katsoa vielä elämäni aikana. Otin haasteen vastaan nöyränä, vaikka olen normaalisti enemmän draamagenren suurkuluttaja. Viikonloppu pitää sisällään siis sotaelokuvia ja sairaslomaa. Yeij! Mikäs siinä. Ihanaa viikonloppua kaikille. Puss!
INA