PÄÄTIN ETTEN ANNA SAIRAUTENI ESTÄÄ ITSEÄNI ELÄMÄSTÄ
Heippa! Kulunut viikko tuntuu olleen yhtä hulumyllyä. Kesälomat on kirjaimellisesti lusittu ja paluu arkeen on kohdattava. Samaan aikaan kun suren päättynyttä ”vapautta”, on töihinpaluu tuottanut jopa iloa. Meillä on ihan super työyhteisö, ja sorvin ääreen palaaminen sujuikin lopulta suhteellisen kivuttomasti. Yleensä koen muuttuvan elämänrytmin erittäin ahdistavaksi. Kyseessä ei tarvitse olla sen suurempi muutos, vaan riittää etten pysty kontrolloimaan kaikkea ympäristössäni tapahtuvaa muutosta. Uusien ja vieraiden asioiden kohtaaminen tuntuu toisinaan kun ylittäisin kerrostalon korkuista muuria. Muuria, jonka oman pääni sisällä olen itsellleni vuosien saatossa rakentunut. Sairastuttuani vaikea-asteiseen paniikkihäiriöön muuttui koko elämä kertarykäysellä. Tällöin elettiin vuotta 2015.
Moni on kysynyt mitä tapahtui. Tuntuisi mahdottomalta yhdellä sanalla tai vastauksella selventää syyt koko tapahtumaketjulle. Olen prosessoinut asiaa yli kaksi vuotta omassa mielessäni, enkä tänäpäivänäkään osaa kertoa siihen varmuudella vastausta. Työuupumus yhdistettynä päihdeongelmaan tähdittivät kuitenkin kyseisenä ajanjaksona suurta roolia elämässäni. Sen sijaan että olisin prosessoinut yhdenkään ongelman pääni sisällä, heitin ne mielikuvitteelliseen rinkkaan selkääni niitä lainkaan kohtaamatta. Päihteillä oli liiankin helppoa turruttaa sisälläni tuolloin elänyt sekamelska. Tuli päivä kun mielikuvitteinen rinkkani oli lopulta kuitenkin niin täynnä, etten jaksanut sitä enää omin voimin kantaa. Koko rinkka lyhistyi mukanani maahan kertarykäyksellä, kun joulukuussa 2015 hotellihuoneeseemme tehtiin aseellinen ryöstö Amsterdamissa. Yksi ainoa tapahtuma viimeisteli sisälläni eskaloituneen kaaoksen. Se riitti. Se oli liikaa. Silloin minä sairastuin, eikä yksikään päivä ollut enää entisensä. Vaaleanpunaiset sydänsilmäsit vaihdettiin harmaaseen harsoon, jonka läpi tuntui lähes mahdottomalta nähdä valoa.
Olen sairastanut jo niin pitkään, etten oikeastaan osaa ajatella aikaa ennen sairauden puhkeamista. Olen kuullut tuhansia kertoja olevani vain laiska sekä saamaton, ja ylireagoivani omat tuntemukset päässäni. Riittäisi kun ottaisin itseäni niskasta kiinni ja elämäni muuttuisi taas hattarapilvellä tanssimiseksi. Yritetty on, ja joudun ikäväkseni toteamaan ettei asia ole valitettavasti niin helppo ja yksinkertainen. Käyn säännöllisesti terapiassa, meditoin, elän päihteettömästi sekä urheilen. Silti minä pelkään. Pelkään enemmän kuin muut ” tavalliset ” ihmiset. Sisälläni syntyy vellova paniikki sekä kuolemanpelko juuri silloin kun siihen on yleensä vähiten aihetta. Yleensä silloin kun sitä vähiten haluaisin. Siihen riittää väärin muodostettu katse, tuoksu tai vaikkapa turvareviiriltäni poistuminen. Se ei silti tarkoita että olisin hullu, vaikka ajatukseni toisinaan siltä tuntuvatkin. Jokainen voi kuvitella mielessään miltä tuntuu elää jatkuvan pelon kanssa 24 tuntia vuorokaudessa. Olen kuitenkin lopulta viimein sisäistänyt että myös pelon sekä ahdistuksen kanssa voi oppia elämään ja kontrolloimisenkin voi keskittää turhien asioiden sijaan näihin kahteen edellämainittuun. Ensin nämä täytyy kuitenkin oppia hyväksymään.
© Monica Seppänen
Toivoisin tässäkohtaa voivani sanoa tehneeni näin heti sairastuttuani. Valitettavasti kävelin kuitenkin varmasti sen kivisimmän ja mutkaisimman polun kautta päämäärääni. Tänäpäivänä tunnen kiittollisuutta ja olen oppinut elämään asian kanssa. Ensimmäiset kaksi vuotta kuitenkin syylistin kaikkea ja kaikkia sekä tunsin jatkuvaa vihaa, katkeruutta ja väärinkohdelluksi tulemista. Kysyin 10 000 kertaa itseltäni ” miksi minä? ” saamatta siihen koskaan vastausta. Tein yhtämonta tavoitetta ja kirjasin kalenteriin päivämääriä jolloin olisin taas terve. Lopulta olin niin vihainen ja solmussa itseni kanssa että päätin luovuttaa. En suinkaan elämän, vaan sairauteni suhteen. Tajusin ettei se olisi lähdössä minnekkään. Se olisi nyt osa minua ja vaihtoehtona olisi jatkaa rinkan kantamista tai opittava päästämään siitä irti. Valitsin jälkimmäisen ja sinäpäivänä alkoi tapahtua.
Viimeisen puolenvuoden aikana on tapahtunut suurin muutos. Jokainen kerta kun mennään mukavuusalueeni ulkopuolelle ( eli lähes kaikessa ), pyrin kieltäytymisen sijaan sanomaan nykyisin kyllä. Yritän löytää sen saman spontaanisuuden ja hulluuuden jota itsessäni oli ennen sairastumista. Se jota muut sekä minä itseni mukaanlukien ovat aina arvostaneet ja joissainmäärin jopa kadehtineet. Tuntuu hullulta, mutta nykyisin tunnen itseni jopa rohkeammaksi kuin ennen. Olen toteuttanut 2-vuoden aikana enemmän unelmia, kuin sitä edeltävä 24-vuotena yhteensä. Tilanne on myös vaatinut niin suuren määrän itsetutkiskelua, että tunnen olevani vahvempi kuin koskaan, ja ymmärtäväni itseäni sekä tavoitteitani huomattavasti paremmin.
Olen oppinut myös näkemään pienien onnentunteiden suuruuden, ja tajunut etteivät ne suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Näiden jälkeen ei tunnu läheskään niin pahalta, että satunaisesti vellova paniikki iskee ja jättää vaikkapa kauppareissulla ostokset ostoskoriin itseni sännätessä ulos itkemään. Kun tuntuu ettei henkeni kulje, rinnasta puristaa ja kuolemanpelko yrittää tehdä tuloaan, tiedän sen olevan vain välivaihe. Annan itselleni luvan tuntea nuo negatiiviset tunteet juuri sellaisena kuin ne ovat, tiedostaen että päästän niistä vielä irti ja voin paremmin. Jokus tähän menee 5 minuuttia, toisinaan vuorokausi tai pahimmillaan jopa viikko. Lopulta aurinko paistaa kuitenkin.
Huomaan silti pelkojeni vaikuttavan liian useasti kykyyni tehdä spontaaneja sekä rohkeita päätöksiä. On kovin helppoa jäädä oman mukaavuusalueensa sisälle turvalliseen kuplaan, kun ketään ei ole pakottamassa tai hätistämässä sieltä pois.Tämä helpoin ratkaisu muodostaa pidemmällä tähtäimella kuitenkin vankilan. Siksi tein vuoden alussa listan asioista joita eniten pelkään tehdä ja toteuttaa. Haluan yliruksata niistä jokaisen ennenkuin päästän viimeisen pihauksen. Tälläkertaa en kuitenkaan asettanut itselleni aikarajaksi kuin loppuelämäni. Luopuessani tietyntapaisesta omavoimaisuudesta, sekä osoittaessani jonkinasteista nöyryyttä huomasin pääseväni tavoitteissani hyvinkin pitkälle. Jokainen kerta kohdatessani pelkoni, muutuinkin rohkeammaksi. Hyväksyin luonteenvajavasuuteni ja opettelin kääntämään ne vahvuudeksi. Listani tulikin siihen pisteeseen, että vain kaksi kohtaa oli yliviivamatta.
©Monica Seppänen
Toinen listalta yliviivaamatta jäänyt osio on muutto ulkomaille. Tämän puolesta en edelleenkään pidä kiirettä, sillä tiedän että aika sille tulee ajankohtaiseksi kun tulee. Tiedän myös että tulee päivä jolloin pakkaan rinkan selkääni, löytäen vapauden jonka maailma tulee minulle lopulta tarjoamaan.
Toinen yliviivaamatta jäänyt osio on ” esiinny julkisesti ”. Itsetuntuntoani on riepoteltu teini-vuosista niin paljon, etten halua tuntea alemuuskompleksiaa enää ikinä. En halua tuntea olevani ruma, muita huonompi tai heikompi. Jos näkisin itseni näin, miten kukaan voisi koskaan nähdä sen sisälläni olemassaolevan kauneuden ja voiman, jonka niin taitavasti onnistun peittämään koska en rohkene tuoda sitä esille pelätessäni tulevani torjutuksi.
Mietin mitä olen pienestä pitäen halunut toteuttaa ja mistä en ole uskaltanut kenellekkään kertoa. Kun lapsuudessa ja nuoruudessa olin yleinen pilkan sekä naurun kohde, uppouduin usein mielikuvitusmaailmaani jossa leikin olevani missi. Päätin että vaikken ollut missi lapsuudessani, voisin olla sitä aikuisena. Koskaan ei olisi liian myöhäistä toteuttaa näitä lapsuuden ” tyhmiä ” haaveita. Lisäksi olen sitä mieltä ettei tyhmiä haaveita edes ole olemassa. Ja kaikkien pelkotilojen sekä epävarmuuden keskellä päädyin hakemaan Miss Helsinki kilpailuun. Ja suureksi yllätyksekseni pääsin vielä mukaan. Tiesin että tämän osion yliviivaus olisi itselleni kaikkea muuta kuin helppoa.
Kilpailu tiivistää lähes kaikki pelkoni kiteytettynä yhteen iltaan. Kaikki ne kauhuksenaariot joita eniten pelkään. Mitä jos kaadun? Mitä jos ihmiset nauravat? Mitä jos alan itkemään saaden paniikkikohtauksen? Tai jos pyörryn, ja teen vaikkapa Janet Jacksonit ja vilautan nännini täydelle yökerholle bikinikierroksella. Jos ihmiset alkavat arvostella painoani koska kisadieetin sijaan päädyinkin edeltävällä viikkolla syömään kahdet makkaraperunat? Annan ihmisille suoran sekä helpon mahdollisuuden arvostella kaikkea itsessäni. Keksin miljoona syytä olla osallistumatta kilpailuun mutta lopulta päätin, että vaikka jokainen edellämainittu kauhuksenaario tapahtuisi niin entä sitten? Jos mokaan kaikin mahdollisin osa-aluein, pystyn elämään asian kanssa. Jos taas en edes yrittäisi, rajaisin itseltäni oikeudet elää haluamaani elämää. Yhdeksän kauniin kanssakilpailijan lisäksi löydän kuitenkin pahimman vastustajani peilistä. Kun yritän parhaani, tiedän voittavani hänet. Se riittää, eikä muulla ole merkitystä.
PS. Jos haluat suportata, klikkaa alla oleva Summer Heatin linkki auki ja käy tykkäämässä Miss Helsinki suosikistasi. Löydät myös mut sieltä. Ei tarvitse tykätä musta kunhan tykkäät suosikistasi <3 Ihanaa ja lämmintä viikkoa kaikille!
INA