Ihanaa alkanutta kesää, ja onnea valmistuneille! Kaikkien ” suureksi yllätykseksi ” on blogi loistanut taas hiljaiselollaan. Olen kirjoittanut ainakin 5 postausta, saamatta yhtäkään ulos saati  valmiiksi. On tuntunut että jokainen edusti jotakin itselleni turhanpäiväistä ja täysin merkityksetöntä. Puolestaan ne kaikki asiat joista olisin halunnut kirjoittaa ja mitä mielessäni on liikkunut, on tuntunut mahdottomalta saada verbaalisesti oksennettua ulos. Joka toinen lause on kumonnut edellisen, ja tuotettu teksti on ollut vähintäänkin niin sekavaa ettei varmasti edes koulutettu tunneterapeutti olisi ottanut niistä minkäänlaista selkoa. Tämän vuoksi niistä yksikään ei nähnyt päivänvaloa blogissani. Oma käytökseni on ollut kaikkea sitä vastaan, jota arvomaailmani yleensä edustaa. Tämä on tuottanut suuresti mielipahaa ennenkaikkea itselleni.

Käsittelin edellisissä postauksissa päättynyttä ihmissuhdetta josta tunsin pahaa oloa. Ei ole kovinkaan suuri yllätys, etten kyennyt päättämään sitäkään ensimmäisellä kertaa, vaan sekin piti käydä kantapään kautta läpi. 4 viikkoa kyseistä  ihmissuhdetta väkisin ” elvyyttämällä ” ajattelin korjaavani asiat entiselleen. Tästä kärsimme tasapuolisesti varmasti yhtäpaljon niin minä kuin vastapuoli. Tajusin 4 viikon yksipuolisen riitelyn jälkeen, etten yksinkertaisesti pystyisi antamaan kaikkea anteeksi. En vielä, ja oikeaa aikaa olisi todella itsekästä odottaa toisen kärsiessä samanaikaisesti omasta käytöksestäni. Pienempikin pettymys elämässä, ja kohdistin sen välittömästi vastapuoleen yleensä vielä täysin aiheetta. En kyennyt ajattelemaan asioita enää reaalisesti vaan aina pahimman vaihtoehdon kautta. Luottamus kahden ihmisen välillä oli poissa, eikä lämpimät muistot kyenneet enää korjaamaan kertaalleen tuhottua. Kun toinen on intro ja toinen ekstrovertti, kyky puhua yhteistä kieltä on jo entuudestaan haastava. Kun suhde siihen päälle kärsii luottamuspulan, muuttuu kahden ihmisen välinen kommunikointi suorastaan mahdottomaksi. 

Aloin miettiä eroani ” Kihosta ” , ja sitä miten yli vuoden jäin roikkumaan suhteeseen josta olisi itseni kannalta ollut huomattavasti helpompaa lähteä jo ensimmäisen riidan jälkeen. Tällöin oltaisiin säästetty monen monta kyyneleeltä. Vahva kiintymys sai kuitenkin jäämään parisuhteeseen joka lopulta myrkytti itseni lisäksi meistä molemmat, sillä entiseen palaaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. En halunnut toistaa samaa virhettä tälläkertaa, vaikkei kyseessä ollutkaan nyt parisuhde. Itselleni ehdottomasti vaikein vaihe oli tehdä asialle päätös, kun taas toiseksivaikeinta pysyä siinä. Nyt kun masokistisesti en joudu enää odottamaan luotia päähän peläten pahinta, voin jo huomattavasti paremmin. ” Poissa silmistä, poissa mielestä ” niinhän vanha sanontakin jo kertoo. Tuntuu ettei näkökenttä ole enää läheskään yhtä suppea ja tunnelin päästä loistaa vihdoinkin myös valo. Päivät ovat olleet aurinkoisia ja olen pyrkinyt täyttämään ne mukavilla aktiviteeteilla työn ohessa. Suru palaa toisinaan, muttei se tunnu enää läheskään yhtä sietämättömältä kuin aikaisemmin. Olen antanut itselleni luvan itkeä kun siltä on tuntunut. Olen pakottanut yhtämonta kertaa itseni myös lopettamaan ja näkemään asiat ympärilläni jotka saavat minut onnelliseksi.

No mitä nyt? Sen sijaan että olisin maanisesti alkanut paukuttamaan Tinderiä sormet verellä, päätinkin poistaa sen. Antaa aikaa itselleni löytää asioita joista pidän ja nautin. Aikaa tutustua itseeni, omiin luonteenvajaavaisuuksiini sekä niiden kehittämiseen. Vuoden jälkeen olen ylittänyt myös itseni, ja alkanut panostaa taas ulkoiseen olemukseeni, sillä olen vakaasti sitä mieltä että keho on mielemme temppeli.  Intuitio kertoo että tästä tulee paras kesä koskaan. 

INA