Aika rikkoa hiljaisuus ja päästä todellisten kuulumisten pariin. Rehellisesti, ja niitä kaunistelematta. Viimeviikot ovat olleet henkisesti vähintäänkin uuvuttavia. Työkuviot ovat aiheuttaneet paljon päänvaivaa, kun Helsingin Kaupunki lopetti meidän osastomme rahoituksen. Lyhyesti ja ytimmeekkäästi sinne jäi myös oma työpaikka samassa rykäyksessä. Läksiäisiä vietetään työyhteisössämme huomenna. Tilanne on osaltani taloudellisesti kuitenkin vakaa siinä suhteessa, että voimassa olevassa sopimuksesta johtuen itseni joko uudelleensijoitetaan, tai vaihtoehtoisesti palkka maksetaan sopimuksen voimassaoloon asti. Olen kuitenkin siinämäärin kiintynyt osastoomme ja siellä oleviin asiakkaisiin, että asia on aiheuttanut paljon ahdistusta ja mielipahaa itselleni. Valitettavasti tämä asia on kuitenkin vain murto-osa jäävuoren huipusta tämän hetkisessä tilanteessani.

Moni on kysynyt miksi blogi on ollut tauolla. Syy siihen löytyy miehestä jonka tapasin odottamatta joitain kuukausia takaperin. Suunitelmiini ei missään määrin kuulunut ottaa elämääni ketään, kun edellinen ero-prosessointi oli niinkin pahasti kesken. Tarkoitus oli käyttää aika itseni etsimiseen ja oman pääni selvittämiseen. Kyseessä ei nyt ollut parisuhde, vaan kahden ihmisen välinen side joka toi paljon kaivattua aurinkoa ja valoa arkeeni. Pitkästä aikaa tuntui hyvältä kokata aamupalaa ja laulaa taas suihkussa. Päätin että olisin oppinut menneestä, ja tuntui myös hyvältä antaa ihmisille mahdollisuus. Eivät kaikki halua satuttaa, ja joskus on sanottava uusille asioille kyllä, senkin riskin varjolla että ihminen saattaa poistua elämästäsi yhtä nopeasti kuin sinne saapui. 
 
Tuntuisi mahdottomalta määritellä tämän ihmissuhteen laatu. En myöskään halua sen tarkemmin spekuloida sen päättymiseen johtaneita syitä. Tiedän sen vain olleen itselleni todella tärkeä. Siinämäärin, että halusin rajata sen kokonaan blogini ulkopuolelle. En tiedä mitä tarkalleen muuttui ja missäkohtaa, mutta näkemyksemme siitä miten toista ihmistä tulisi kunnioittaa alkoi poiketa radikaalisti toisistaan. Sama tuttu riittämättömyyden tunne alkoi painaa taas rinnasta. Möykky joka oli alkanut lähteä edellisestä suhteesta, palasikin takaisin. Normaali ihminen tajuaisi tässä kohtaa painaa jarrua, kun itse löin kaasutallan pohjaan ja yritin olla entistäkin parempi ihminen. Alkoi miellyttämisen kierre jälleen kerran.
 
Kun jättää kaiken sisälleen ja maanisesti alkaa miellyttämään toista ihmistä, huomaa aika äkkiä miten taakka kerääntyy sisälle. Edellämainittu möykky poistumisen sijaan alkaakin kasvaa, sen sijaan että katoaisi minnekkään. Pinnan alle alkaa kerääntyä pahaa oloa, ja aikapommin lailla se vain odottaa eskaloitumistaan koska räjähtää. Kun mitta alkaa olla täysi ja löytää vaikkapa itselleen kuulumattomat sukkahousut pyykkikorista, muuttuu aamupalaa kokkaavasta nuoresta hymyilevästä neitokaisesta varsinainen Lucifer ja mielipuoli. Silloin aikapommi räjähtää. Tajuaa tehneensä kaiken turhaan. Mutta onko asia kuitenkaan lopulta näin yksiselitteinen ja mikä lopulta on sitten turhaa? Perästä saapuu kuitenkin väistämättä pettymys sekä paha olo.
 
Siinämäärin missä tunnen vihaa ja katkeruutta on syytä pysähtyä katsomaan myös peiliin. Kolikolla on tapana aina olla kaksi puolta, ja toinen mahdollistaa toisen olemassaolon. Jos antaa itseään kohdella arvottomasti, ei ole kovinkaan suuri ihme että näin myös jossainkohtaa tapahtuu. Myönnän käyttäytyneeni viikon kuin mielipuoli, koska en ole keksinyt oikeaa tapaa käsitellä surua, pettymystä ja menetystä. Suurin virheeni varmasti tänäpäivänä on, etten osaa sisäistää että miellyttämisellä, lahjoilla tai aamupaloilla ei voi ostaa toisen ihmisen hyväksyntää ja arvostusta. Arvostus ansaitaan olemalla oma itsensä ja läsnä. Yrittämättä liikaa. Yritän kasvaa tästäkin kokemuksena ja olla toistamatta samoja virheitä, kun aika näille tulee taas ajankohtaiseksi. 
 
Mielipahan sijaan yritän pyrkiä näkemään elämän enemmän kokonaiskuvaisesti, keskittäen ajatukset siihen mitä kaikkea hyvää se tälläkin hetkellä tarjoaa. Uusia mahdollisuuksia ja suuria seikkailuja.  On lähes ironista että viime keväänä nurkkiin jäi pölyttymään koon 44 ergonomisesti muotoillut otz-kengät lahjakääreissään, ja nyt keittiötä koristaa 129€ kahvinkeitin josta aamulla poistin lahjarusetin tajutessani ettei se vaihdakkaan enää omistajaansa. 
 
Tänään sataa vettä, mutta kun aikaa on kulunut tarpeeksi, paistaa ulkona taas aurinko ja puita koristavat uudet vihreät lehdet kauniimpana kuin koskaan.
 

 
 
INA