Tasan kymmenen vuotta sitten olin irtisanonut soluasuntoni kesäksi ja roudannut jollain täytisellä ihmeellä kaiken omistamani taas kerran kesäksi kotikaupunkiini 150 kilometrin päähän – ihan vaan muuttaakseni saman kasan tarpeetonta tavaraa takaisin syksyllä uuteen asuntooni. Olin onnettomampi kuin koskaan opiskellessani yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Koska meidän suvussa nyt vaan ollaan opettajia ja meidän suvussa nyt vaan on tapana kokea voimakasta pohjoissavolaisuutta.

Neuvoni kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni kuuluu näin; lopeta hyvä rakas ihminen se ramppaaminen pakopullan ja unelmoinnin välillä ja suuntaa katseesi horisonttiin; sinusta ei tule koskaan äidinkielen opettajaa, pelkkä vilkaisu itkunsekaisiin päiväkirjamerkintöihisi riittää vakuuttamaan kenet tahansa, miksei sinua itseäsi sitten? Se, että rakastaa äidinkieltään ei tarkoita pakkoavioliittoa sen kanssa. Lohdutuksena haluan myös kertoa, että vuoden päästä olet totta vie jättänyt lapsuuden maisemasi ja opintosi pysyvästi, solahdat kepein mielin Jyväskylän yliopiston passiivirekisteriin ja sitä ponnahduslautana käyttäen täysin uusiin uomiin. Etkä ikinä tule katumaan hetkeäkään sitä päätöstä.

P.S. Ole herran tähden ystävällisempi tulevalle entiselle poikaystävällesi, joka kyseenalaistamatta suostuu muuttamaan roinasi vuodesta toiseen kaupunkien välillä. Anna eron aktualisoituessa sille se sittemmin eronneiden vanhempiesi joululahjaksi saama leipäkone; epäkäytännöllisempää vehjettä et tule koskaan saamaan ristiksesi.

Kuva on kahdeksan vuoden takaa, sitä ennen otettu materiaali jäi edeltäneelle poikaystävälle. Tai sitä edeltäneelle.