Liityntäpyöräilyä ja yleistä liikenneavautumista

 

Pari kuukautta sitten pohdin, että pitäisköhän hankkia taittopyörä.

Kyllä pitäisi, ajattelin saatuani töitä 17 kilometrin päästä kotoa.

Eihän tuo nyt olisi pyöräillen matka eikä mikään, jos työpaikalla olisi mahdollisuus käydä suihkussa. Kerran bussista myöhästyttyäni polkaisin koko matkan töihin ja totesin, että kyllä mä vaan haluan aloittaa työpäiväni vähän freesimpänä.

Taittopyörä tulee hätiin! Pyöräilen bussipysäkille, jonne kävelisi 20 minuuttia, laitan pyörän kasaan, vietän dösässä pienen Spotify-hetken ennen työpäivää ja pysäkiltä poljen muutaman kilometrin duuniin – paljon Antwerpenia vehreämmissä maisemissa.

Fillarointi on täällä ihanan leppoisaa, kun korkeuseroja ei ole lainkaan. Muutamia loivia ylikulkusiltoja tuskin lasketaan.

 

 

Koen pyöräilyn täällä turvalliseksi. Pyöräillessä ei yleensä tarvitse pelätä henkensä edestä, paitsi meidän kotikadulla, joka on mun mielestä yksi pelottavimmista pätkistä pyöräillä täällä.

Autoilijat hurmioituu suorasta tienpätkästä ja ajaa turhan kovaa, vaikka edessä on monta suojatietä. Ratikkakiskot kulkee molempiin suuntiin eikä pyöräkaistaa ole. Risteyksessä joku neropatti lähtee valojen vaihtuessa ohittamaan sua vasemmalta, vaikka näytät pyörätaskustasi kääntymismerkkiä just sinne vasemmalle. Joo tuu päälle vaan. (Osoitan mieltäni näille tyypeille huitomalla järkyttyneenä. Mitä enemmän säikähdän, sitä suuremmat eleet. Joku primitiivireaktio varmaan.)

Kaikkialla muualla saa pyöräillä mielenrauhansa säilyttäen.