Ajatuksia ystäväpiirin rakentamisesta muuton jälkeen

img_20170325_134723.jpg

 

Mulla on ecuadorilainen kaveri, johon tutustuin kielikurssilla. Menimme kahville toisen kurssikerran jälkeen ja silloin tämä mimmi jo kutsuikin mut luokseen tacolounaalle. Ensireaktioni oli jäätyminen (kehtaanksmää mennä jonkun sellasen himaan, jonka just tapasin?!) josta huolimatta sain kuitenkin sanottua: joo, todellakin! 

Viikko ensitapaamisestamme sekoitin guacamolea tyypin keittiössä ja mietin, että minäkin haluan olla ihminen, joka kutsuu sen kummempia stressaamatta kivan oloisen uuden frendin lounaalle.

Tykkään hirveästi tavata uusia ihmisiä ja järkätä porukalla kaikenlaista (arvatkaa vaan, olinko ainejärjestöhirmu ja tuutori), mutta olen hidas ystävystymään. Hirveän hidas. Viihdyn joskus turhankin hyvin omissa oloissani, mikä ei tietenkään haittaa minua itseäni ja arkeani, mutta se ei tee pinnallisten tuttavuuksien syventämisestä kovin helppoa.

Onneksi on olemassa näitä rentoja ja reippaita tyyppejä, jotka pyytää tosta noin vaan kahville ja joista voi ottaa vähän mallia.

En ole expatti, minulla ei ole kiire solmia ystävyyssuhteita sen takia, että aikani tässä kohteessa olisi rajallinen.

Edellä mainittu mimmi sekä yksi toinenkin kaveri muuttavat parin viikon sisällä pois. Hitaana ystävystyjänä se on minusta hämmentävää, että nytkö ne jo lähtee, mutta samaan aikaan olen hirveän iloinen tästä lyhyestäkin ajasta, jonka ehdimme hengailla yhdessä ja miten hauskaa oli.

img_20170326_133212.jpg

 

Viimeiset puoli vuotta on ollut rohkaisevaa ja opettavaista aikaa kaverisuhteiden solmimisen kannalta. Olen oppinut yksinkertaistetusti, että tartu tarjoukseen ja sano joo, ja jos joudut sanomaan ei niin esitä vastavuoroinen kutsu. Jos jonkun kanssa ei lopulta natsaakaan kovin hyvin, niin mitä sitten, tuttavuudet hiipuvat kuin itsestään jos niiden eteen ei tee mitään. Käänteisesti homma on paljon vaikeampaa. Jos yhteyden päästää heti alussa jäähtymään kokonaan, niin kynnys viestin laittamiseen hiljaiselon jälkeen tuntuu aika korkealta.

Kaikki tämä tuntuu asioiden sujuessa itsestäänselvältä, mutta joskus kun suljen kotioven, unohdan muut ihmiset kokonaan.

Sosiaalisen introvertin tasapainoilu tuntuu välillä ristiriitaiselta. Joskus tuntuu siltä, että en mää nyt jaksa ketään, mutta samaan aikaan tiedän, että joku toinen päivä kaipaan muita ihmisiä ja tuoreita kaverisuhteita on hyvä ylläpitää, tai niitä ei pian enää ole.

Onneksi aina ei tarvitse olla tehokas ja ripeä tutustuja. Kaksi muuta kurssikaveriani olen tuntenut ihan yhtä kauan, lokakuusta, ja treffasimme ensimmäistä kertaa vapaapäivänämme vasta viime viikolla. Yhdessäolo on jotenkin kevyttä, kun olemme jo jutelleet puoli vuotta kahvitauoilla ja tutustuneet toisiimme vaivihkaa.

Hidas kaverustuminen tuntuu minusta luonnollisemmalta, mutta pienelläkin aktiviisuudella olen huomannut saavani takaisin hirveästi enemmän kuin mitä se vaatii.

Onhan se ihanaa, että kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä voi mennä puistoon, yllättää tytöt viinipullolla ja sipsipussilla, jatkaa iltaa toisen kattoterassilla ja pyöräillä nauraen kotiin.

Elämä tuntuu täydeltä.

Sen eteen kannattaa pikkuisen nähdä vaivaakin.

 

Korkeaan mielialaan on vaikuttanut myös viimein alkanut kevät. Muun muassa magnoliat ja valkovuokot kukkivat täysillä ja 22-asteisen torstain jälkeen puissa alkoi näkyä vihreää <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *