Kuinka aloittaa lenkkeily nollasta

Toimitus jakoi vinkkejä aloittelevalle lenkkeilijälle.

Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista liikuntarutiinia elämässäni. Jos joku kaltaiseni sattuu kaipaamaan vertaistukea ja kokemuksia siitä, miltä juoksuharjoittelun aloittaminen tuntuu ihan tyhjästä, niin tässä tulee.

Kävin syksyllä yleisurheiluseuran aloittelijoille sopivan juoksukoulun, jonka tärkein opetus oli sama, mitä toimituksenkin jutussa korostettiin:
 

Mene hitaammin. Vielä hitaammin.

Olin kuullut sata kertaa, että pitää aloittaa rauhallisesti. En vain ymmärtänyt, kuinka rauhallisesti ja miksi.

Minun tapauksessani peruskunto- eli pk-vauhti, jota valtaosan lenkkeilystä tulisi olla, tarkoittaa edelleen tosi hissuksiin menemistä. Juoksen hölkkään tunnissa noin seitsemän kilometriä. Ja se on ihan okei, koska aiemmin en olisi osannut kuvitellakaan jaksavani tunnin lenkkiä kävelemättä välillä.

Pk-vauhti kasvattaa peruskuntoa ja totuttaa kehoa iskutukseen, eli siihen rasitukseen mitä kroppa kohtaa jalan osuessa maahan.

Lenkkeily ei todellakaan ole sieltä välineurheilun pahimmasta päästä. Sopivan juoksuvauhdin löytämisessä sykemittarista voi kuitenkin olla suuri apu. Pidin sykemittaria ennen himourheilijoiden juttuna ja ihan turhana hifistelynä tällaiselle pullalle. Sykemittarin kanssa opin kuitenkin juoksemaan tarpeeksi hitaasti ja miltä kehossa tuntuu pk-vauhdissa.

Sykealueista löytyy lisätietoa esimerkiksi täältä.

Juoksukoulua suosittelen, jos kaipaa jonkinlaista starttipotkua lenkkeilyyn sekä varmistusta siihen, että askellus ym. on kunnossa. Pohjatietoja ei tarvita, en minäkään ymmärtänyt aiemmin sykealueista mitään, saati että olisin kuullut iskutuksesta.

Onko se ihan kamalaa?

Edelleen, puhun sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolle liikunta ei ole koskaan ollut osa arkea. Se voi olla aika kovakin paikka, jos liikuntamuistoja leimaa lähinnä jännittäminen tai jopa häpeä.

Jännitinkin juoksukouluun menemistä ihan hirveästi. Olin ryhmämme hitaimpia. Sitten koutsi sanoi yhden yhteisharjoituksen jälkeen: tää on kovatasonen ryhmä, kaikki jakso keskeyttämättä loppuun. Loppukurssin menin ihan iloisena siellä joukon hännillä. Minä jaksan jo näin hyvin, mitäpä sitä muihin vertaamaan!

Vieläkin minua välillä nolottaa oma köpöttelyni, kun vastaan tulee joutuisasti eteenpäin loikkivia juoksijoita. Sitten sanon itselleni topakasti, että teen tätä itseäni varten ja sitä paitsi kukaan vastaantulija ei tiedä, olenko juossut jo 15 vai 5 kilometriä. Ja kaupan päälle kehaisen vielä itseäni siitä, että olen jaksanut jo puoli tuntia putkeen.

Mikä ikinä vaan motivoi, käytä sitä

Joskus lenkkiseura motivoi, mutta jos se ei ole samantasoista, voi käydä päinvastoin. Jos pyrit juoksemaan ensimmäisiä pidempiä lenkkejäsi pk-vauhdilla, voi hieman ottaa päähän kuunnella urheilijataustaisen lenkkiseuran kommentoivan, että mentäiskö vähän kovempaa ja otettaisko tähän väliin pieni spurtti.

Pidä huolta siitä, että lenkkiseurasi saa sinut tuntemaan olosi hyväksi. Minulla se on ollut viime aikoina ollut The Smiths.

V:n kanssa olemme lenkkeilleet yhdessä ja erikseen, vaikka mun kanssa joutuukin hidastelemaan. Alkuun pääsemisessä oli ihan korvaamatonta, että V jaksoi houkutella mut mukaansa lenkille, vaikka siihen sisältyi kiukutteluni eteisessä, että en jaksa, valivali, puenko välipaidan (ja ikää oli…) Nykyään pääsen ovesta ulos ihan omin avuin.

Ja reittivalinta ei muuten vaikuta pelkästään lenkin haastavuuteen, vaan myös mielekkyyteen! Ensin meni hetki meni tottua maisemanvaihdokseen Keskuspuiston metsäteiltä keskelle kaupunkia. Aluksi lenkkeilin joen rannassa, mutta suoran pätkän kulkeminen alkoi nopeasti puuduttaa. Poikkesin kortteleihin, ja vaikka reitti ei ollutkaan yhtä sujuva, oli paljon mieluisampaa katsella uusia kulmia ja tutustua kaupunkiin paremmin.

Huomasin tulevani lenkiltä kaikkein iloisimpana, kun olin löytänyt jonkun uuden paikan.
 

Loisteputkivalaistun, joen alla kulkevan tunnelin jätän nykyään väliin. Hrrr.