Mitä siitä kertoisin
Yhtenä yönä tuli nukuttua vähän huonosti ja ajatuskela ehti kulkea hollannin kielen välikokeesta suomen kieleen, mamuidentiteettiin, aivovuotoon, itsenäisyyteen, etuoikeuksiin ja osallisuudestani Suomi-kuvaan.
Kas kun ei maailmanloppuun.
Suomihommat pyöri mielessä luettuani Uudesta Muusasta tämän kirjoituksen, jossa Eeva ihmetteli suomalaisten tapaa kertoa ulkomaalaisille aina niitä samoja juttuja Suomesta. Kylmyys, viina ja kielen vaikeus, kyl te tiiätte.
Tunnustetaan: alkuvaiheessa tänne muutettuani oli helppoa takertua näihin samoihin vanhoihin stooreihin, kun ei oikein tiennyt, mistä olisi aloittanut. Jokin tiedostamaton protokolla napsahti päälle heti, kun puheenaiheeksi tuli Suomi.
Luulen sen johtuneen siitä, etten vielä hahmottanut, mitkä asiat tuntuisivat merkityksellisiltä ja kertomisen arvoisilta.
Oli tietenkin ihan absurdia puhua pakkasista, viinanjuonnista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä samaan aikaan kun juttelimme vuolaasti uusien ihmisten kanssa bileissä, joista emme tunteneet ennestään oikein ketään, käyttäydyimme skumpan kanssa ihan ihmisiksi ja Helsingissäkin oli varmaan sillä hetkellä lämpimämpää kuin Antwerpenissa.
Myöhemmin olen alkanut vastailemaan Suomi-kysymyksiin sen hetkisen fiiliksen mukaan.
Kun olen kaipaillut veden äärelle, kerron miten paljon Suomessa on järviä ja merenrantaa. Miten hyvältä ilma tuoksuu sateen jälkeen ja muutenkin.
Sitten on Helsingin Keskuspuisto.
Joulupukin kuuma linja.
Yötön yö, tietysti, miten jo Belgian leveysasteilla tunnen kesäöinä olevani ullllkomailla koska on niin lämmintä mutta pimeää.
Ja vaikka en kovin kaukana Suomesta olekaan, taikasanapari ilmainen koulutus saa ihmisten kulmat kohoamaan.
Kerron, ettei suomen kieli auta mua yhtään muiden kielten oppimisessa, mutta onneksi osaan edes heiveröisesti ruotsia, sillä siitä on hollannin kanssa jotain apua. Että on ylipäätään tosi outoa opiskella kokonaan uutta kieltä, kun kunnollinen itseilmaisu tuntuu olevan vielä valovuosien päässä ja se tuntuu siltä kuin yrittäisit maalata jotain kädet selän taakse sidottuna.
Kun multa kysytään, miksi halusin lopulta lähteä Suomesta enkä jaksa selostaa sen laveammin meidän elämäntilannetta ja muuton syitä, sanon vaan, että Suomi on kallis maa. Perään vielä pikku anekdootti siitä, paljonko pullo saisonia maksaa pubissa, eikä pihi belgialainen ihmettele enää ollenkaan.
Aiheesta puhuminen on paljon mielenkiintoisempaa toisten muualta muuttaneiden kanssa, koska fiilisten jakaminen on vastavuoroista. Ja usein ne fiilikset on hyvin kaksijakoiset.
Miten helpottavaa onkaan voida etäännyttää itsensä kaikesta Suomen masentavasta politiikan uutismössöstä ja seurata vain sivusta, miten joka paikassa tunaroidaan. En ole vielä niin juurtunut tänne, että olisin kokenut paikallisen politiikan minun asioikseni, mutta Suomenkaan asiat eivät enää ole minun.
Toisaalta huomaan olevani myös kuoppamäkeläinen klisee ja kaipaavani valkoisia öitä kesien sekä oikeasti kirkkaansinistä taivasta, jota täällä ei ihan kauheasti näe sumun ja ilmansaasteiden takia. Mietin pakokaasujen keskellä, että laittaisivat jo sen autoilukiellon keskustaan… ja paikalliset asiat alkavat sittenkin, pikkuhiljaa, olla myös minun asioitani.
PS. Meidän himppeä vahtivat tyypit ovat Teemu Järven Kettu ja Kauris. Mitä sitä vuodessa tauluja ripustamaan.