Hollannin kurssit ovat tältä kesältä ohi. Kurssiarvosanat annetaan prosentteina, ja sain tulokseksi 96%. 

En ollut aikoinaan koulussa erityisen kiinnostunut vieraista kielistä. Olin hyvä oppilas, mutta ihan vain laiskuuttani pieni murheenkryyni ruotsinopettajille. Lukioni ainoassa A-ruotsin ryhmässä tosin jo seiskat riittivät siihen, että olin ryhmäni huonoin.

Tätä muistellessani mietin, että olen viettänyt oikeastaan koko teini-ikäni suht motivoituneiden ihmisten ympäröimänä. Yläasteen kävin tavallisessa koulussa mutta ns. matikkaluokalla, ja meillä oli yleensä oppimisrauha. (Nykyään tosin naurattaa ajatus meikäläisestä missään matikkapainotteisessa…)

Vanha lukioni keikkuu nykyään valtakunnallisessa top3:ssa, kun yo-tuloksia vertaillaan. Ammattikorkeakoulussakin ala oli sellainen henkilökohtaista intoa vaativa, eikä se lopulta minun alani ollutkaan.

En ole juurikaan kokenut sellaista ilmapiiriä, että koulussa hyvin pärjääminen olisi noloa. Olen tottunut siihen, että ihmiset ympärilläni vaativat itseltään aika paljonkin. Tajusin hakeutuvani näin aikuisenakin samanlaiseen seuraan, hengailenhan luokkani perfektionistisimman tyypin kanssa, joka saa kokeista samoja tuloksia kuin minä. 

Ja minä olen opetellut jo muutaman vuoden vaatimaan itseltäni vähän vähemmän, sompaillessani aiemmin opintojen kanssa, jotka osoittautuivat lopulta hudiksi.

Mutta nyt minusta tuntuu, että se oli vain keino kompensoida ja antaa itselleen lupa vetää sieltä mistä aita on matalin, koska tiesin etten kykenisi vaatimaan itseltäni enempää alalla, joka on aivan väärä minulle. 

En nimittäin muista vaatineeni itseltäni koskaan liikaa silloin, kun olen tuntenut olevani siellä missä pitääkin. Vain sen, mihin tiedän kykeneväni. 

Ihan nollasta aloitetut kieliopinnot ovat kaivaneet esiin sellaisen opiskelun riemun ja nälän, jonka luulin jääneen jonnekin lukioon. Vaadin itseltäni pitkästä aikaa enemmän, en vähemmän. Ja se tuntuu aika mahtavalta.