Pika-pika-chu-chu

En ole yleensä kovin hurahtavaa tyyppiä. Kaikenlainen liika hihhulointi on minusta epäilyttävää, oli sitten kyse  Konmarista, joogasta tai ruokavaliosta. Maailma kaipaa pelastusta eikun tervettä järkeä siis.

En ole myöskään mikään pelityyppi. En osaa käyttää pleikkarin ohjainta juuri muuhun kuin Netflixin pyörittämiseen. Viimeisin pelikonsoli lapsuudenkodissani oli isoveljen NES, jolla pelattiin Super Mario Brosia. Kaverin luona katsoin vierestä, kun kaveri pelasi Simsiä.

Mutta Pokemonit. Ne menee suoraan tunteisiin.

Tuolla me nyt ollaan hihhuloitu ympäri Antwerpenia keräilemässä niitä.

Bongattiin kaiken lisäksi ensimmäiset 52 jaksoa Pokemonia Netflixistä ja Pikachu on edelleen ihan yhtä liikkis hahmo kuin 15 vuotta sitten.

On tapahtunut uusiohurahdus.

Sen lisäksi, että pokemonkeräily saa kävelemään kilometrikaupalla, se saa huomaamaan ympäristöstään uusia pieniä asioita. Antwerpenissa on esimerkiksi vähän joka talon kulmalla Neitsyt Maria-patsaita, joista en ollut bongannut aiemmin puoliakaan. 

Tämä lapsenomainen löytämisen riemu on varmaan mullistavinta mitä olen puhelinten maailmassa kokenut sen jälkeen, kun ylipäätään sain ensimmäisen kännykkäni 11-vuotiaana. (Nokia 3310, tietysti.)

Kaiken kukkuraksi tälle viikolle on luvattu messevää hellesäätä, joten lähdenpä tästä laittamaan aurinkorasvaa nahkaan ja pokemonien perään. 

p.s. Team Valor!