Syysänkyräkin sopeutuu

Olen kesäihminen henkeen ja vereen.

En ole kovin innoissani kaivellut villahuiveja ylähyllyltä tai fiilistellyt syksyn alkamista. Olen kyllä varustautunut asianmukaisesti: ostin pitkään etsimäni keltaisen sadetakin ja yksi Ikean vaalea glögipullokin on jo juotu.

Mutta ei tässä kaikessa ole ollut mitään erityisen ihanaa. (No joo, keltainen takki on ihan hauska. Ja siinä on superpehmeä puuvillavuori.)

Olisi itsepetosta sanoa, että voi miten kiva kun saa taas poltella kynttilöitä ja kääriytyä vilttiin. Mulle ne on enemmänkin välttämättömyyksiä pimeän ja kylmän keskellä, ei mitään luksusta, jota on odoteltu elokuusta saakka. Kyllä mä jotkut tuikkukynttilät vaihtaisin ihan millon tahansa siihen fiilikseen, kun astut ulos ovesta ja lämmin ilma ympäröi sut niin kuin pumpuli.

Noin kuukausi tässä on mennyt totutellessa. Ensin ajattelinkin vain hautautua kotiin talveksi.

Sitten aloitin kielikurssin ja tajusin, miksi ihmiset aloittaa syksyisin uusia harrastuksia. Jotain uutta ja virkistävää aivoille, vähän uusia tyyppejä. Ihan kuin olisi saanut d-vitamiinia ja kirkasvalohoitoa suoraan suoneen!

Nyt ne tuikutkin alkaa tuntua ihan kivoilta.

(Sitä paitsi suunnitteilla on visiitti Suomeen keskitalvella. Onhan ihan hyvä muistuttaa itseään siitä, että vieläkin pimeämpää ja kylmempää voisi olla. Siinä vaiheessa ollaan kuitenkin jo puolivälissä kohti kevättä, joka alkaa täällä suht aikaisin. Kyl tää tästä!)