Niin, olin vuosi sitten (eli 2023) syksyllä jonkin aikaa Itä-Afrikassa. Lepäsin, hengitin, tapasin ihmisiä ja koetin olla tekemättä mitään. Halusin nähdä kuinka pärjään ja pysyä asettamissani rajoissa. Aika hyvin, mutta kaikkia ne asettamani rajat eivät miellyttäneet. Moni siellä loukkaantui, kun en ollutkaan tullut heitä varten. Vähän harmittaa itseänikin, mutta halusin asettaa rajoja itseäni varten ja siksi pysyin poissa, enkä halunnut alkaa selittämään kenellekään miksi näin.

Olin silloin todella väsynyt ja olen sitä taas. Äidin siunaustilaisuuden  jälkeen  helmikuussa ja tuhkien levittämien elokuussa on uupumus kasvanut entisestään. Äidin kuolema on avannut paljon haavoja ja nostanut esiin vanhan tuttuni: häpeän ja riittämättömyyden tunteen. Mieli on ollut todella sekaisin ja vaikuttanut jopa työkykyyni ja siellä toimimiseen. Mutta hetkeksi Tansaniaan…

Halusin irrottaa itseni viime syksynä pois tästä kaikesta täällä kotona. Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Morogoroon ja halusin vain olla yksin. Tunsin jo keväällä, että väsymys ei ole enää vain fyysistä ja tarvitsen jotain, joka vapauttaisi hengittämään. Ensimmäinen kuukausi oli kaoottinen. En pystynyt olemaan paikallani, palelin +30 asteen helteessä ja tunsin, että tukehdun. Elimistö ja kroppa olivat ylivirittyneet ja koin vain paniikin omaista kauhua yötä päivää. Vietin aikaa ystäväni kanssa asunnollani ja yritin purkaa hänelle vyyhtiä. Itkin, olin turhautunut ja voimaton, että aloin epäillä tehneeni virheen kun kuvittelin paikan vaihdon auttavan.

Lopulta päätin matkustaa Arushaan ja tavata vanhaa ystävääni siellä. Hänen seuransa auttoi ja palasin  Morogoroon. Kaivoin kynät sekä maalit esiin ja aloin maalaamaan. Aluksi se oli vain suttaamista, mutta pikkuhiljaa lukot alkoivat aukeamaan ja nautin tekemisestä. Oli kivaa vain maalata, ilman odotuksia ja tavoitteita. Ajatukset alkoivat jäsentyä ja niistä oli helpompaa puhua. Opiskelu korona-aikaan oli ollut raskasta, yksinäisyys ja parisuhteen ongelmat sekä muut perhettäni koskevat ongelmat olivat kuormittaneet liikaa. Ymmärsin, että minun pitää oppia rajaamaan, asettamaan rajoja. En saa tyytyä olemaan itsestään selvyys kenellekään. Olemaan uhri.

Siitä takaisin tähän hetkeen. Olen ollut uudessa työpaikassani kohta vuoden ja teen töitä osasairauspäivärahalla 60% viikkoa. Menin alkusyksystä lääkäriin epämääräisen uupumuksen vuoksi ja lääkäri kysyi: ”miten töissä menee?”. Aloin vapisemaan ja sitten tuli itku. Eikä se meinannut loppua. Lääkäri totesi, että nyt peli poikki: sairaslomaa puolitoista kuukautta ja kymmenen kerran lyhytterapiaan.  Menneisyyden traumat eivät ole pikkujuttu ja siihen päälle kaikki mikä kuormittaa tätä hetkeä, ovat liikaa. Työpaikan ongelmat, työn repaleisuus, arvoristiriidat ja oman elämän raskaat taakat ovat vaarassa tuhota terveyden.

Puolitoista kuukautta maalasin ulos itsestäni paljon asioita, kävin terapiassa ja nyt koetan löytää tasapainoa sekä jatkoterapeuttia. Kun sairasloma loppui, jatkoin töitä lyhyemmällä työviikolla. Pidän työstäni, mutta… Olen ahdistunut siitä, etten voi tehdä sitä niin hyvin kuin pitäisi. En ole oppinut kasaamaan repaleista sujuvaa ydintyötä, koska toissijainen työ vie liikaan aikaa. Toisaalta, toissijaisuus on ”oma keksintöni”, koska kaikki tekevät kaikkea, enkä vieläkään tiedä mitä minut on oikeastaan palkattu tekemään. Kirsikkana kakussa: pyysin vokaatiota (kutsua) diakoniatyöhön eli vihkimystä diakoniatyöntekijäksi. Monen mutkan kautta sain sen, mutta en kuitenkaan saa tehdä työtäni ”kuin diakoni”. Tunnen itseni surkimukseksi ja idiootiksi kun kuvittelin, että se vihkimys merkitsisi jotain muillekin kuin itselleni.

Tiesin jo vokaatiota hakiessani, etten saa diakoninvirkaa, mutta sitä en tiennyt, ettei vihkimys saa näkyä missään. Se selvisi vasta vihkimyksen jälkeen Kahden viikon ordinaatiovalmennus oli kuitenkin tervetullutta vaihtelua ja tilaisuus reflektoida omaa kutsumusta ja työtä muiden valmennuksessa olleiden kanssa. Kuitenkin tunnen olevani kuin eksyksissä ilman suuntaa ja tarkoitusta. Tiedän, että kutsunkirjoittaneen taholta minulta odotetaan diakonista ja kristillistä työotetta, ja sitä tulee. Niin olen tehnyt työtäni tähänkin asti. Lisäksi minulta toivotaan, että saisin kehitettyä työtäni diakoniseen suuntaan, niin että sen arvo nähtäisiin käytännössä. Miten ja kenen kanssa? Voi apua… Ajattelinko taaskaan ihan loppuun asti kun jo ponkaisin matkaan?

Minun pitää oppia rajaamaan, sanoi terapeutti vielä viimeisellä tapaamiskerrallamme. Ja lopettaa pelkääminen. Työpaikalla ei voi rajata tai saa kaikkien vihat niskaansa ja joutuu puhutteluun. Privaattipuolella on läheisiä, jotka viis veisaavat rajaamisyrityksistäni. Pyytämällä vokaatiota rajasin tietämättäni itseni ulos osasta työyhteisöä ja jouduin suurennuslasin alle. En tiedä onko se totta, mutta minusta tuntuu että olen suurennuslasin alla kaikessa mitä teen tai jätän tekemättä. En osaa lakata pelkäämästä sitä, että möhlin koska joudun jakamaan itseäni liian moneen. Pelkään sitä, että minun luullaan korottavan itseäni kun yritän tehdä edes yhden asian alusta loppuun ja siksi kieltäydyn jostain tehtävästä. Aivoni joutuvat ylikierroksille kun joudun hyppimään asiasta toiseen ja tunnen huonoa omaatuntoa ja häpeää huonosti tehdystä työstä.

Kaikki tuntuu niin sekavalta ja vaikealta. Turhalta. Voi kuinka kaipaan vetämään henkeä Tansaniaan. Hengittämään. Olemaan tekemättä  mitään järkevää, vain pyörittämään yksinkertaista arkea. Rauhaa ja rakkautta.

Aloitin uuden työn. Vakituinen työsuhde sosiaaliohjaajana päihde- ja mielenterveysongelmaisten parissa. Samana päivänä kun aloitin, sain tekstiviestin nuorimmalta siskoltani: ”Äiti on kuollut viime viikolla”. Viesti ei yllättänyt. Tavallaan taisin tietääkin jo, koska biologinen äiti piipahti ajatuksissani hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä. Samoin oli tapahtunut toiselle siskolleni. Viestin lähettänyt siskoni ilmoitti, ettei aio olla missään tekemisissä asian kanssa.

Äiti oli äiti, joka ei koskaan ole ollut elämässäni niin, että olisin häntä osannut oikein edes pitää äitinä. Tapasin muutamia kertoja aikuisiällä, mutta parin vuoden jälkeen totesin, ettei siitä mitään tule. Ihminen elää niin tiukasti jossain omassa kuplassaan ja totuudessaan, ettei se johda mihinkään. Mitä oikeastaan olin edes toivonut tapahtuneen? Ehkä anteeksipyyntöä ja selitystä sille, miksi on skipannut meidät kaikki. Silloin kun äitiini tutustuin, en tuntenut muita sisaruksiani. Tapasin heidän hieman myöhemmin ja he olivat tehneet saman ratkaisun: turha tuhlata energiaansa ja mielenterveyttään ihmiseen, joka on narsisti eikä näe omia virheitään. Minulle jäi hänestä käsitys, että hänen ihmissuhteensa perustuvat hyväksikäyttöön.

Kun sain viestin, en oikeastaan tuntenut mitään. Maailma ei pysähtynyt. Vasta kun puhuin toisen siskoni kanssa, tunsin jonkinlaista surua. Olemme menettäneet äidin, joka ei koskaan ollut äiti. Äiti on kuollut yksin palvelutalossa. Kukaan ei tiettävästi ollut käynyt hänen luonaan vierailulla. Minne kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet? Oliko niitä edes? Kuoliko äiti yksin, koska omalla toiminnallaan oli karkottanut kaikki luotaan?  Siskoillani on sama isä ja hän oli sanonut, että äitimme oli patologinen valehtelija joka uskoi omiin juttuihinsa. Näin varmaan on ollut. En epäile yhtään.

Kävin muutamia päiviä sitten juttelemassa lähikirkkoni päivystävän papin luona. Siellä tuli itku. Voi miten hyvää se tekikään! Kyynelten mukana tuli ulos monet surut ja kivut samaan aikaan. Kerroin, etten tunne katkeruutta, en vihaa. Kerroin hänelle juurettomuudesta ja siitä, kuinka vaikeaa on uskoa omaan itseen. Kerroin siitä, kuinka pelkään edelleen hylkäämistä ja riittämättömyyttä.  Puhuin siitä, kuinka vaikeaa on sanoittaa ajatuksiani ja, että jos kertoisin tarinani, ei sitä kukaan uskoisi todeksi.  No, tässä blogissa olen tarinaani kertoillut. Pitäisikö tarina laittaa ylös ja kertoa? Voisiko se auttaa jotakuta?

Olemme menossa muutaman päivän päästä siunaamaan äidin ja antamaan hänelle ”synninpäästön”. Ainakin minä ja toinen siskoni olemme menossa. Haluamme olla paikalla oman itsemme vuoksi, jotta voimme sulkea tämän luvun elämämme kirjassa, mutta myös antamassa hänelle viestin, että hän voi mennä rauhassa. Hän on antaunut meille elämän ja se elämä on tehnyt meistä sen, joita me nyt olemme.

Tunteet ovat edelleen melko vaisut äidin kuolemaa kohtaan, mutta ehkä ne tulevat. Tai ovat tulematta. Ehkä olen äidin kohdalla tehnyt sen surutyön jo vuosia sitten. Pahoillani olen siitä, että hän jäi yksin.

Olen pahoillani myös siitä, etten ole ihan syytön siinä, että äiti kuoli yksinäisenä. Valinta sekin.