KUOLLAANKO ME NYT KAIKKI?

Minusta tuntuu että maapalloamme on vaivannut pelon ilmapiiri niin kauan kuin muistan. 80-luvulla pelättiin ydinsotaa ja sitä kuka ehtii painaa nappia ensin ja sitten losahti Tsernobyl. Tuli HIV, joka tappaa ”onneksi vain kaikki homot”. Oho, tappaa se heterotkin. Eli me kuollaan kaikki! Läheisyys on vaarallista ja syy on homojen. Vaikka syy olikin apinan, joka tartutti viruksen jollekin reppanalle jossain päin maailmaa. Aina on jotain ja syylliset on löydettävä!

Koko maailman historia tapahtunut jos vaikka mitä, mikä on kasvattanut kollektiivista pelkoa siitä, että olemassa olomme olisi uhattuna, on levinnyt kaikkialle ja kasvaa kiihtyvässä tahdissa ollen pian hallitsematon. Ilmastonmuutos, kulkutaudit, pakolaistulva, ylikansoitus, geenimanipulaatio, kasvisruoka, liharuoka, terrorismi, muovi…. Kyllä, monta vakavaa asiaa, joihin on suhtauduttava vakavasti. Mutta ilman paniikkia ja paniikin lietsontaa. Minä täytän täytin joku aika sitten 52 vuotta ja olen väsynyt pelkäämään ja olemaan huolissaan.

PELKO HIIPII IHON ALLE

Nyt eletään koronan aiheuttamaa poikkeustila-aikaa. Puhutaan karanteenimaisesta eristäytymisestä. Koulut ja julkiset laitokset ovat suljettu. Samoin ravintolat ja elokuvateatterit. Et voi mennä vierailemaan sairaaloissa etkä vanhusten hoitolaitoksissa. Yli 70-vuotiaiden tulisi pysytellä kotona, samoin muiden riskiryhmään kuuluvien. Uusimaa on suljettu.

Äiti sanoi joskus, että kamalinta sodassa oli pelko ja sen hallitsemattomuus. Ja kuinka pelko tarttui. Minusta tuntuu että sodan tai jonkun vastaavan järjettömän kriisin kokeneille pelko on mennyt ihon alle eikä lähde koskaan pois. Pelkään, että meille käy samoin tämän viruksen kanssa. Luin jostain lehdestä otsikon: ”Korona on tullut jäädäkseen.” Pelko on hiipinyt meidänkin sukupolven ihon alle ja tullut jäädäkseen tai ainakin siihen asti kun vessapaperivarasto loppuu…

EI NIIN HUONOA ETTEI HYVÄÄKIN!

Minä en vaan osaa pelätä tätä. Otan toki asian vakasti ja toivon muidenkin tekevän niin. Ei nämä rajoitukset ja säädökset ole kuitenkaan muuttaneet elämääni juuri suuntaan tai toiseen. Emme me muutenkaan tee juuri mitään emmekä käy missään. Sosiaalinen elämä on todella niukkaa joka tapauksessa.

Tämä on oikeastaan ainoa asia mihin olen kiinnittänyt itsessäni huomiota näinä muutamina viikkoina, kun kaikki on tapahtunut ”etänä”, etten halua enää sellaista elämää.  Pitäisi nostaa tämä kissa pöydälle aika pian aviomieheni kanssa. Tarvitsen ihmisiä ja vastavuoroisuutta ollakseni olemassa ja se tarkoittaa myös häntä. Hänen elämänsä on viime kuukaudet olleet lähinnä jossain älypuhelimen syövereissä…Onkohan jotain elpymistä alkanut tapahtumaan mieleni sopukoissa?

Onhan tässä mennyt useita vuosia, että olen tietoisesti karttanut vähän kaikkea. Olen pitänyt sosiaalisen elämäni ihan minimissä ja sen myötä myös ihmiset pienen välimatkan päässä itsestäni. Totta kai opiskelu ja ryhmä-/tiimityöt on osaltaan pakottaneet pois mukavuusalueelta. Ryhmätyöt ovat uuvuttavia ja tällä neuroottisuudella/näilla pelkokertoimilla uupumus on välillä lamaannuttava. Ei tunnu hyvälle olla pakotettuna sosiaalisuuteen, vaikka sillä onkin myös myönteisiä vaikutuksia. Nyt vaan huomaan että olla fyysisesti läsnä ja lähellä on huomattavasti mukavampaa kuin etäyhteyksillä. Varsinkin kun tiimiläiset eivät halua käyttää tapaamissa videokameraa. Yhdessä ryhmässä en edes tiedä miltä tiiminjäsenet näyttävät.

Kahden maan välissä. Tässäkin asiassa.

Kylvin muutaman maissinsiemenen ja ne iti. Olkoon ne myös vastauksena kysymykseen kuollaanko me nyt kaikki:tuskin. Kieltäydyn potemasta jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olen olemassa. Tai siis kuollanhan me, ihan jokainen, jonain päivänä. Se on elämän kiertokulku ja luonnon laki eikä me sille voida mitään. Onneksi. Pidetään huolta toisistamme ja itsestämme rauhallisin mielin ja rakkaudella. Pysähdytään hetkeksi miettimään mitä me oikeasti pelätään ja mikä meitä oikeasti uhkaa. Kiinalaiset, korona, itsekkyys, yksinäisyys vai pelko omasta riittämättömyydestämme ja armottomuudestamme itseämme kohtaan? Veikkaan viimeistä, mutta voin olla väärässäkin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *