VÄHEKSYTTY RAKKAUS

Sain yhteydenoton henkilöltä, joka pystyi valaisemaan mitä on tapahtunut veljelleni, jonka kohtalo on vaivannut ja ollut hämärän peitossa. Luullakseni olen kertonut, että minulla on sisaria vähän joka suuntaan seitsemän kappalaletta? Äidin rakkauden nälästä meitä on saanut alkunsa kuusi ja heistä yksi oli kateissa. Ei ole enää. On kuollut samana vuonna kun minä täytin 18. Siinä kun minä kipuilin vihaisuuden, juurettomuuden ja identittömyyden kanssa, hän oli riistänyt hengen itseltään. Kolmetoista vuotiaana.

Puhuttiin pitkään tuon yhteydenottajan kanssa. Hänellä samanlainen tarina kuin minulla: huostaanotettu ja sijoitettu perheeseen. Niin kuin veljenikin. He olivat olleet siis samassa perheessä. Sanoin hänelle, että jotenkin tiesin näin tapahtuneen eli että veljeni on kuollut, mutta että noin nuorena ja kammottavalla tavalla. Hirttämällä itsensä…

Olen sanonut heti alettuani kirjoittamaan tätä blogia, että tämä on minun tarinani ja kerron siitä minun versioni. Pyydän anteeksi, jos rikon rajan tai kirjoitan väärin. Kerron kaiken niin kuin olen kuullut tai tiedän tapahtuneen ja sen mitä tunnen ja sen mikä pyrkii ulos. Niin teen nytkin.

En tuntenut veljeäni, kuten en tuntenut sisaruksistani ketään muutakaan. Enkä voi väittää tuntevani heitä edelleenkään, mutta tiedän heidän olevan olemassa ja olen tavannut heidät. Yhtä pikkuveli-episodia raotin hieman aikaisemmin ja jos kronologisesti mentäisiin, niin tähän kohtaan kuuluisi ihan muuta, mutta revin nyt tämän paketin kääreet levälleen ja käytän veljestäni hänen oikeaa etunimeään. Hän ansaitsee sen ja tiedon, ettei häntä ole unohdettu. Jani. Hänen nimensä oli Jani ja on edelleen.

Sain tietää hänestä kun olin 18 vuotias. Samoin kuin muistakin sisaruksistani ja siitä, miten olin päätynyt sijaisperheeseen. Koska huostaanottoni ja lastensuojelun asiakkuus oli päättynyt, olin vapaa lukemaan itseäni koskevat dokumentit. Se oli aikamoinen nippu sekavia papereita, joista en oikestaan ymmärtänyt silloin mitään. Enkä edes tiedä mitä luulin noista asiakirjoista silloin löytävänikään. Lisäksi sosiaalityöntekijäni oli vaihtunut eikä tiennyt kuin sen minkä itsekin oli papereista lukenut ja jotain pieniä yksityiskohtia mitä hänelle oli kerrottu. Ehkä toivoin dokumenttien vapauttavan tyhjyyden tunteesta ja kertovan jotain, mitä olisin halunnut kuulla. ”Mami loves you”-tyyppistä diipadaapaa ehkä. En tiedä. Vapautusta niistä ei kuitenkaan löytynyt. Ei edes vastauksia, muuta kuin -sisarusten lisäksi- kuinka biologinen äiti ei kerta toisensa jälkeen ollut ilmestynyt allekirjoittamaan adoptiopapereita ja siten esti minun kuulumasta mihinkään ja isän kuolemasta kertova sosiaalitoimenraportti, lehtiartikkeli ja ruumiinavausraportti kuinka ”arvoton” hän oli ollut…

Jani, kuten minäkin, on syntynyt vahingosta ja otettu huostaan sekä sijoitukseen suunnilleen saman ikäisenä kuin minutkin, eli n. vuoden vanhana. Hän päätyi perheeseen, jossa ei ollut omia lapsia ja jos nyt pysyin kärryillä niin perhe oli adoptoinut veljeni. Minuun yhteyttä ottanut henkilö kertoi, ettei heillä ollut helppoa siellä. Perheellä oli ollut suunnaton halu ja tarve saada omia lapsia, mutta eivät olleet siinä onnistuneet. Haave, toive, unelma lapsesta, lapsista luo varmasti myös tietynlaisen haavekuvan siitä, millaista elämä lasten kanssa olisi. Idylli täydellisestä perheestä. (Äidilläni on ehkä myös ajatus/idylli täydellisestä parisuhteesta, mutta pieleen meni kerta toisensa jälkeen. Äiti tosin on myös täydellinen kansikuvaesimerkki narsistista ja sen voisi vahvistaa kaksi hänen toista tytärtään. Kuulin itseasiassa tänään siskoltani, että äidin avomies on kuollut muutama päivä sitten. Viimeksi kun kuulin hänestä, hän oli mennyt juuri naimisiin. Kuudennen tai seitsemännen kerran.) Minutkin myös otettiin ihan varmasti paikkaamaan jotain tyhjiötä ja ehkä jopa rakoilevaa parisuhdettakin. Enkä vastannut sitä mitä he olivat odottaneet. Janin kohdalla oli ehkä samoin.

Idyllit ovat usein niin valtavia saappaita ja rakenteita, ettei kenenkään rahkeet riitä niitä täyttämään tai pitämään niitä pystyssä. Omissa parisuhteissani on käynyt juuri niin ja molempiin suuntiin. Totta hemmetissä minulla on ollut idea täydellisyydestä ja olen yrittänyt luoda sitä ainakin kolmella tavalla:
1. roolittamalla itseni rooliin, jollaiseksi itse kuvittelen täydellisen tyttöystävän, vaimon ja äidin olevan (vaatii uskomattoman määrän osaamista kaikesta ja sitoutumista rooliin.)
2. Yrittämällä tehdä kumppanista virheetöntä (tämä johtaa jatkuvaan kontrollointiin)
3. mukauttamalla itseni johonkin, jonka oletan olevan kumppanilleni mieluinen (tässä hukkaa itsensä, niin kuin noissa edellisissäkin…)

Niitä saappaita meidät sisarukset (kahta siskoani lukuunottamatta) kuitenkin laitettiin täyttämään ja uskoakseni pikkuveljeni (josta kerroin aikaisemmin) onnistui ehkä parhaiten ja Jani syystä tai toisesta -no, heikoiten. Tämä meidän tarinamme on ihan käsitämätön sekasotku, jossa on väkeä kuin pienessä kylässä, eikä kukaan oikein liity mihinkään tai keneenkään ja silti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös Jani vaikutti poissaolevana. Puhun siis taas itsestäni. Jani on vaikuttanut minun elämääni olemalla arvoitus. Tämä puuttuva palanen löytyi täysin ventovieraiden kirjahyllyssä olevasta asiakirjasta. Tai siis minä löydyin sieltä ja onneksi löytäjä harkittuaan asiaa muutaman vuoden, päätti ottaa yhteyttä ja kysyä mitä menneisyydestäni tiedän.

Hän oli pitänyt tärkeänä selvittää onko kukaan meistä muista edes tiennyt Janista ja onko hän kenties ollut kenenkään mielessä. On ollut ainakin minun mielessäni ja tulee olemaankin, koska tyttäreni halusi ristiä lapsensa saman nimiseksi (tietämättä mitään veljestäni).

Voin sanoa, että ajatukset ovat jälleen kerran hieman sekavat ja punainen lanka mikä lie. Tuntuu kuitenkin hyvälle, että tämä sekasotku alkaa näyttää hieman avautumisen merkkejä…

KIRJE SINULLE JANI, VELJENI

Olen pahoillani ja surullinen siitä etten yrittänyt etsiä sinua käsiini silloin kun löysin sinut papereista. En yrittänyt etsiä muitakaan sisaruksiamme, halusin vain rypeä omassa ahdistuksessani ja ruokkia sitä. Olisiko se muuttanut jotain, jos olisimme tienneet toisistamme? Haluan uskoa, että lyhyt elämäsi oli tarkoituksen mukainen eli täytti sen tehtävän, minkä tulit tänne suorittamaan.

Olit raapustanut käsivarteesi jotain, jonka sisältö oli ruumiinavauspöytäkirjan mukaan ”viitannut väheksyttyyn rakkauteen”. Meille jää ehkä ikuiseksi arvoitukseksi mitä olit kirjoittanut ja kenelle tai keille olet sanasi osoittanut. Perhe, jossa kasvoit ei ollut osannut teille kummallekaan siellä asuneelle osoittaa rakkautta. Tämän kertoi minuun yhteyttä ottanut siskosi ja hän kertoi myös sinun olleen rakastunut palavasti johonkin koulusi tyttöön. Biologinen äitisi ei sinua halunnut pitää, etkä varmastikaan tiennyt ettet ollut ainoa ja yksin siinä asiassa.

Olipa syysi elämäsi päättämiseen mitkä tahansa, niin sinä olet meille olemassa.

Siskosi ei ole sinua unohtanut. Hän kutsuu sinua veljekseen ja niin minäkin olen, vaikka en ollut sinua koskaan tavannut.

Meille on tehty paljon vääryyttä ja olemme kokeneet uskomattoman määrän kipua mutta minä lupaan ja saman sanoi siskosikin, että elämäsi oli merkityksellinen, koska meille sinä olet ollut olemassa. Ja Jani, minä olen jo nyt ottanut käsiteltäväksi tuskan, mikä meille on kannettavaksi annettu ja lupaan vapautua siitä ja vapauttaa sinutkin.

Lepää siis rauhassa Jani, kaikki on hyvin.                                

Maailmassa on rakkautta.