Mahtava mahdollisuus

(HUOM! Tämä kirjoitus on kirjoitettu ja julkaistu  alun perin 02.11.2019 ja siirretty sellaisenaan WordPressistä)

Kerro minulle äiti

Poikani osti minulle viime jouluna joululahjaksi kirjan ”Kerro minulle äiti”.  Antaessaan lahjan, hän sanoi haluavansa tietää menneisyyteni ja mitä siellä on tapahtunut. Hän sanoi tietävänsä etten ole siitä halunnut kertoa kuin pieniä valikoituja palasia, mutta jos vaikka nyt suostuisin avaamaan edes jotain joka selittäisi asioita…  Olin aika shokissa lahjasta monta viikkoa. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää etten halua heidän tietävän enempää kuin mitä pinnalla näkyy? Kerroin eräälle tuttavalleni tuosta kirjasta ja hän sanoi sitä aivan mahtavaksi lahjaksi ja mahdollisuudeksi. Olen avannut kirjan muutamia kertoja ja joka kerta laittanut sen takaisin kirjapinkan alle alimmaiseksi kirjoittamatta siihen sanaakaan. Mahtava mahdollisuus todellakin: sotkea kaikkien muidenkin elämä kun omassa ei ole enää paljoa enempää sotkemista.

Tunteita herättänyt  joululahja vuodelta 2018

Kuuletko, jos huudan?

Olen kerran elämässäni avannut  koko paketin lähes kokonaan. Sanonut ääneen etten jaksa kantaa menneisyyttäni enää hetkeäkään ymmärtämättä, mitä siellä tapahtui. Olin juuri sairastunut vakavahkoon masennukseen. Tai ei, en ollut juuri sairastunut. Tältä kamelilta napsahti vähän muutakin kuin pelkkä selkä. Olin tuolloin 34 vuotias. Äiti oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin ja nyt kuoli isä.

Molempien hautajaiset olivat minulle katastrofi ja isän hautajaisten jälkeen romahdin totaalisesti. Vuosia sisällä pitämäni tuska vyöryi ulos sellaisella raivolla, että se vei jalat alta ja viiden alaikäisen lapsen kotiäidiltä työkyvyn. Kävin lyhyen aikaa terapiassa, vain vajaan vuoden ja söin erinäisiä määriä pillereitä tasoittamaan paniikkikohtauksia ja järjetöntä ahdistusta, mutta lopetin molemmat koska vaihdoimme paikkakuntaa ja asiat jäi vähän… no, ns. ”vaiheeseen”. Yritin kyllä jatkaa uudella paikkakunnalla terapiaani, mutta siellä terapeutin mielipide oli, että mennyt on mennyttä ja nyt on nyt. ”Hus pois”, sanoi mielenterveystyön ammattilainen.  Sananmukaisesti. ”Hus pois!” Siinä teillekin taikasana millä kaikki paha on poissa.

En kyennyt käymään hänen luonaan, koska menneisyyteen liittyvistä asioista ei voinut puhua eikä niitä käsitellä. Lääkityksen purun jälkeen ajatukset lähtivät taas sinkoilemaan holtittomasti, mutta koska entinen terapeutti oli kuitenkin ollut aivan huippu ja olin saanut häneltä paljon työkaluja mitä käyttää prosessointeihin, päätin että pidän luurangot kaapissa, enkä puhu kuin harvoille näistä asioista. Kyllä mä tän klaaraan, niin kuin kaiken muunkin.

Masennus ja paha olo ei ole ylläri pylläri poistunut minnekään, mutta olen pitänyt ne kontrollissa ja piilossa käyttämällä niitä oppimiani menetelmiä. Nyt alkavat vaan voimat olemaan aika lopussa ja luurangot ynnä muut kummajaiset hakkaavat suljettuja ovia niin kovaa, että ajatus kertoa koko tarina on alkanut tuntumaan todellakin mahdollisuudelta. Voisihan se olla hyväksi pojalleni ja muillekin lapsilleni. Sitä paitsi tänään on Pyhäinmiestenpäivä ja Halloween… Täydellinen päivä päästää menneisyyden peikot, kummitukset, luurangot ja sängynalusmöröt tuulettumaan!

Monia alkuja ja loppuja

Tätä kertomusta on aika mahdoton kirjoittaa kronologisesti, suoraan aika järjestyksessä. Siinä on monta alkua ja loppua jotka ovat kytköksissä toisiinsa ja koetan seurata niiden kytkösten luomia polkuja. Olen kuitenkin tunnettu siitä, ettei minulla ole minkäänlaista suuntavaistoa ja että voin helposti eksyä suoralla tiellä. Tämä varoituksena, jos joku alkaa tarinaani kuuntelemaan.

Tämä kaikki – jos nyt mitään saan edes loppujen lopuksi aikaiseksikaan- on MINUN versioni tapahtumista, niihin liittyneistä ihmisistä ja myös minusta itsestäni, siitä kuka olin silloin ja kuka olen nyt. Jos joku muu kertoisi tämän tarinan, se olisi hyvin erilainen, silti ihan yhtä totta ja tosi kuin omanikin.

Tämän kirjoituksen tarkoitus EI OLE  etsiä syntipukkeja tai osoitella ketään sormella, vaikka siltäkään ei ehkä voi välttyä.

Sana, joka tulee nyt päällimmäisenä mieleeni, on ANTEEKSIANTO. Tämän kirjoituksen tarkoitus on puhdistua, puhdistaa ja antaa anteeksi kaikille osapuolille. Etenkin itselleni. Päästä vihdoin eroon häpeästä ja itsesyytöksistä.

Eikä tämän tarkoitus myöskään ole olla ahdistava ja synkkä! Olen tämän elämäni aikana oppinut nauramaan itselleni ja elämälleni. Enkä aio sitä taitoa heittää unholaan nytkään. Sovitaanko niin, että itketään ja nauretaan yhdessä?

Aion nyt siis tarttua tähän ”Mahtavaan mahdollisuuteen” ja olla lisäämättä tätä proggista kymmenien ”never-ending-projects’ien” joukkoon. Tämä on lupaus itselleni ja pojalleni. Vannomatta.