Suru ja sen kaverit

Siitä on aika kauan kun viimeksi kirjoittanut tänne mitään. Elämä on ollut hyvin hektistä opintojen kanssa ja viime syksyn olin poissa Suomesta mutta loppusuoralla ollaan. Ehkä muutenkin kuin vain opinnoissa…

Meillä oli eilen riita. Tai ei se oikeastaan ollut riita eikä edes riitelyä, mutta tapahtui sellaista mistä pahoitin mieleni ja vanha tuttuni Suru kavereineen pääsi kävelemään pariovista sisään. Se ja sen kaverit on olleet siinä oven raossa pitkään kuin odottaen milloin on sopiva hetki ja nyt suojaus petti. Mitä tapahtui? Tuntuu oikeastaan tyhmältä edes kertoa, koska aiheutin koko tilanteen itse ja syy on todella lapsellinen: mieheni ei noteeranut syntymäpäivääni mitenkään. Tai no, laittoi tekstiviestin ja edellisiltana sanoi hyvää syntymäpäivää. Eli noteerasi ja muisti, mutta odotin jotain ”spesiaalia”, ehkä vähän lahjaakin.

Kuten sanoin: lapsellista. Kaikki olisi ihan ok, jos olisin ollut hiljaa ja antanut pettymyksen tunteen vain hiipua pois, mutta ei… Kysyin häneltä miksi et halunnut muistaa minua mitenkään. En tarkoittanut lahjaa, vaan huomioimista. Sain kuulla kuinka en itse ole huomioinut häntä ja että kuinka olen huomioinut, vaikka hän on sanonut ettei halua/tarvitse huomioiduksi tulemista; kuinka epämiellyttävää on, että tulen kerjäämään häneltä lahjaa  ja väittämään ettei hän koskaan ole ostanut minulle itään, vaikka hän on ostanut sitä tätä ja tuota joskus aikaisemmin. Menin täysin hämilleni ja koetin sanoa, etten ole sanonut noin enkä edes ajatellut niin, olisin vaan toivonut jotain… Mokasin. Enkä ensimmäistä kertaa. Näitä on ollut aikaisemminkin vastaavanlaisia tilanteita eri asioissa. Asiat kääntyvät ylösalaisin ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen itsekäs. Ja häpeää siitä, etten malttanut olla hiljaa.

Suru käveli sisään. Suru siitä, että avioliittoni vaikuttaa olevan aika heikolla pohjalla. Suru siitä, että kaikista maailman aforismeista, lupauksista ja  suurista lauseista huolimatta rakkaus ei ole ylläpitävä voima. Tai on, mutta ei kuitenkaan ole… Ei, jos se ei tavoita kohdetta. Miksi edes kysyin? Mitä edes odotin vastaukseksi?  Anteeksipyyntöä? Halausta? Miehelläni on emotionaalinen blokki ja se on kasvanut entisestään. Hänen on täysin mahdoton ymmärtää tunteita ja ne saavat hänet hermostumaan. Hän ei kykene näkemään esimerkiksi omien sanojensa tai tekemistensä seurauksissa mitään väärää. Minulla ei ole oikeutta näyttää ”negatiivisia” tunteita tai pyytää häneltä mitään itselleni, ei edes jakamaan aikaansa kanssani. Miksi sitten olemme naimisissa? Siksi, koska näin ei ole ollut aina. Ei tässä määrin. Kymmenen vuotta sitten olin Malkia. Kuningatar. Vielä viisi vuotta sitten olin sitä hänelle. Ja olin kaunis sekä tärkeä. Sitten muutimme paikkakunnalta toiselle ja kaikki muuttui hetkessä. Mieheni löysi nopeasti uusia ystäviä, jotka tulevat samasta kulttuurista kuin hän. Joskus minusta tuntuu, että he ja yhteys heihin on minua tärkeämpiä. Totta kai he ovat tärkeitä! Heidän kanssaan mieheni voi puhua äidinkieltään ja pitää kiinni kulttuuri-identiteetistään. Sitä en ole ehdollistanut hetkeäkään. Enkä ehdollista nytkään.

Suru. Ja sen kaverit… Olin   viikonloppuna koulutuksessa ja kurssikaverit lauloivat minulle. Menin hämilleni huomiosta. Ja iloitsin siitä. Suru istui rinnallani ja sanoi, että olet ansainnut tämän ilon. Olisit ansainnut sen aviomieheltäsikin. Olisit ansainnut sen jo lapsena tunteena siitä, että olet tärkeä. Suru. Suru siitä, etten ole osannut päästää irti tarvitsemisesta, tarpeesta. Suru siitä, että en ole osannut lakata kokemasta tunteita ja siitä, että uskon niihin. Minun uskoni on luulemista, kunnes huomaan ettei asiat olekaan niin kuin olen luullut. Uskon että olen rakastettu, mutta sitten osoittautuu, ettei asia olekaan niin. Olen vain luullut niin.

Tässä astuu esiin ne Surun kaverit: häpeä, epäluulo ja valheellisuus, arvottomuus, yksinäisyys, melankolisuus, hätäännys ja paniikki, toivottomuus, huonommuus, itseinho… ja pelko. Pelko siitä että loppujen lopuksi jään yksin ja olen sitä lopun elämäni. Ettei minulle ole ketään, jonka kanssa voisin jakaa ajatuksiani, unelmiani tai joka kannattelisi silloin, kun voimat tuntuvat olevan vähissä. Sitä joka rakastaa sinua niin paljon, että haluaa pyyhkiä kyyneleet pois ja ottaa syliinsä turvaan. Mieheni ei sitä tee. Ei tehnyt sitä edellinenkään. Olen aikaisemmin saattanut kirjoittaa aiheesta Jumalan silmissä kaunis, joka oli joitain vuosia sitten ev.lut.kirkon teema. Eräs rippikoulunuori kysyi -tai oikeastaan ajatteli ääneen- että ”senkö pitäisi riittää?”. Ei se yksin riitä, ei se vaan riitä. Olkoonkin että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, niin ihminen on peili toiselle ihmiselle ja  kokeakseen jotain, ihminen tarvitsee toista ihmistä. Halleluja ja hatun nosto sille, jolle riittää… Minulle se ei riitä, kaipaan tulla kosketetuksi ja kaipaan koskettaa. Tulla hyväksytyksi tällaisena kuin olen. Rikkonaisena ja epätäydellisenä.

Keveys, jota tunsin elämän haasteista huolimatta on poissa. On vaikeaa hengittää. Pelkään padon murtumista ja sitä, mitä siitä seuraa. Viekö se toimintakyvyn, niin kuin vei 23 vuotta sitten? Kuinka kauan vie rakentaa itsensä uudelleen, jos kaikki hajoaa taas? Voinko jotenkin estää etten katoa jonnekin pimeyteen? Ehkä tämä elämäni hirsitalo pitää purkaa osiin ja katsoa, mitkä hirret vaativat vaihtamista tai huoltamista. Hullua sinällään, että olen tekemässä opinnäytetyötä aiheesta identiteetti ja kuinka ymmärtämällä omia identiteettejään sekä roolejaan joita elämässä on ollut voi muuttaa koko olettamuksen itsestään ja kuinka sitä tietoa voi hyödyntää työssään. Ja nyt itse kipuilen siinä suossa , enkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuskin viimeistäkään.

Kirjoittaminen on terapiaa, asioiden tuomista näkyväksi. Suru kavereineen tulee huomatuksi ja noteeratuksi. Tiedän miksi se tuli ja tavallaan kyllä tiedän mitä minun pitäisi tehdä, mutta en ole valmis vielä. En ole valmis päästämään irti toivosta ja siitä mahdollisuudesta, että kaikki kääntyisi parhainpäin. Kaikki kyllä kääntyy hyväksi aikanaan, mutta on asioita, jotka on vietävä ensin loppuun niin parisuhteessa kuin menneisyydessäkin. Ne liittyvät yhteen monella tapaa, kuten olen edellisissä kirjoituksissa pohtinutkin.

Tullakseen ehjäksi on hyväksyttävä rikkonaisuus. Ehkä jopa annettava hajoamisen tapahtua.  Ruukku on yhä ruukku vaikka se olisi korjattu pikaliimalla ja jesarilla… Tärkeintä on ettei jää yksin silloin kun palasia pitää koota kasaan ja sovitella paikoilleen. Joskus on vaikeaa nähdä, mitkä palaset voisi heittää pois ja korvata jollain muulla. Eheytyminen on luopumista ja eikä vanhan päälle rakentamista. Ja hengittämistä. Usko siitä. että kannattaa hengittää. Kiitos Suru, nyt tuntuu paljon paremmalle. Ja kyllä, olisin ansainnut 55-vuotis syntymäpäivähalauksen ja vaikka kukkakimpun tai lettuja.

Valoa kohti, päättäväisesti!

Amina