Herran pelko on viisauden alku (ja loppu? )

(HUOM! Tämä teksti on kirjoitettu ja julkaistu alunperin 7.11.2019 WordPress’ssä ja siirretty sellaisenaan sieltä tänne)

Etsin radiosta kuunneltavaa ja kanavia surffatessa viritin pysähtyi Radio Dei lähetykseen. Normaalisti olisin jatkanut kanavahakuja, mutta nyt pysähdyin hetkeksi siihen. Radiosta kuului nimittäin aika mainio versio ”Kuule, Isä taivaan; pyyntö tää”-gospelista. Tuttu laulu rippikoulusta ja seurakunnan leireiltä, mutta minulle myös Tansaniasta.  Siellä laulu tunnetaan nimellä Mungu ibariki Afrika  eli Jumala siunaa Afrikkaa ja on heidän kansallislaulunsa. Meinasi taas itku tulla, kun on niin kova ikävä takaisin sinne! Olen viime viikot miettinyt pääni puhki kuinka löytäisin väylän millä voisimme palata sinne.

On hirvittävän raskasta elää kahden maan välissä. Hain jopa opiskelemaan diakoniksi, että saisin jalan jonkun oven väliin! Ei vaan taida se ovi aueta… Ehkä se olikin epätoivoisista yrityksistä epätoivoisin. Tosin ensimmäinen vakavasti otettava. Uskon kuitenkin, että universumilla on ohjakset käsissä tämän(kin) asian suhteen ja sinne päästään ennemmin tai myöhemmin. Mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Lottovoittoa odotellessa on etsittävä niitä ovia, jotka aukeavat. Realiteetti on kuitenkin se etten minä voi lähteä sinne tyhjän päälle. Jotain on oltava, että pääsemme alkuun siellä. Aviomieheni on tansanialainen, ei paluu hänelle olisi ongelma, mutta ilman pääomaa ja/tai työtä siellä, ei kaksi ihmistä pärjää… Joka tapauksessa, jäin kuuntelemaan laulua hymy huulilla ja itku kurkussa. Oliko tuo universumin lupaus, että relax, you are almost there vai pelkkää härnäämistä. Tai ehkä se oli yksi niistä äitini kovasti mainostamista kuumista kivistä…

Poutapilviä ja kuumia kiviä

Koti, uskonto ja isänmaa. Siinä arvopohja kasvatukselle. Eikä se huono arvopohja olekaan, kunhan noiden sanojen määritelmät on terveellä pohjalla. Meillä oli, vaikka paljon myöhemmin tuo ”isänmaa” erottikin kasvatusperheen isän ja minut.

Isää ei uskonto kiinnostanut, päinvastoin. Sodassa ollut ja sen kauheudet nuorena miehenä kokenut oli tainnut tulla jumalansa hylkäämäksi, mutta äiti oli hyvin uskonnollinen ja se näkyi lähinnä siinä, että minut tumpattiin kaikkiin mahdollisiin seurakunnan kerhoihin ja leireille ja että meille tuli Kotimaa-lehti (tosin isän tädin tilaamana, mutta kuitenkin). Kirkossakin käytiin silloin tällöin, säännöllisen epäsäännöllisesti. Kerhoissa ja varsinkin leireillä oli kivaa. Eikä siihen aikaan pienessä maaseutukylässä tainnut juuri muita ”ohjattua harrastetoimintaa” ollakaan kuin nuo srk:n järjestämät toiminnat, partio ja urheiluseura. Muu aktiviteetti piti keksiä ihan itse. Ja minä kyllä keksin, milloin mitäkin,  mistä päästäänkin niihin kuumiin kiviin.

Olin vilkas lapsi. Niinkin vilkas, että olen ollut jossain vaiheessa tutkittavana levottomuuden ja vilkkauden vuoksi luultavasti Lastenklinikalla. Tuloksista en tiedä, mutta äiti sanoi joskus, että olla kaksi sekunttia hiljaa paikallaan oli vaikeaa, viisi sekunttia mahdoton. Olin siis vilkas, mutta en missään nimessä tuhma, paha tai kuriton ainakaan tarkoituksella. Halusin aina auttaa kaikessa ja kaikilla mahdollisilla tavoilla, osasin sitten tai en. Yleensä en osannut ja ne avuliaisuudet päätyivät aina lopputulemaan, jossa äiti ilmoitti Jumalan heittävän kuumalla kivellä tuhmia ja pahantekijöitä. Koska en myöskään ollut tyhmä, osasin päätellä ihan itse, että tuhmalla tarkoitetaan minua, vaikka en mitään pahaa ollut tehnytkään. Olin totta kai kuullut kaikki Raamatun tarinat Jumalan armottomasta kostosta ja ilman pienintäkään epäilystä uskoin että kuuma kivi tai useampikin putoaa päähäni. Ja koska en ollut edelleenkään tyhmä lapsi ollenkaan, tein toimintasuunnitelman millä välttyä putoilevilta kiviltä:

1. KÄVELE AINA SELKÄ SEINÄÄ VASTEN!
2. PYSY AINA VARJOSSA, PAITSI JOS PITÄÄ YLITTÄÄ PIHA
3. VARO POUTAPILVIEN TEKEMIÄ VARJOKOHTIA, SADEPILVET EI HAITTAA.
4. OLE NOPEA YLITTÄESSÄSI PIHAA TAI MUUTA AUKEAA ALUETTA
5. LAULA YLITTÄESSÄSI PIHAA TAI MUUTA AUKEAA ALUETTA
6. LEIKI PUUN TAI MARJAPENSAAN ALLA NIIN JUMALA EI NÄE KUNNOLLA EIKÄ SIIS EHKÄ OSU. MYÖS METSÄ ON TURVALLINEN PAIKKA.

Kotipaikka 2019. Kovin on metsittynyt…

Talomme oli vanha rautatieasema ja sitä pystyi kiertämään sateella melko hyvin kastumatta, kun käveli selkä seinää vasten. Katon räystäslippa suojasi sen verran. Muutamia haasteellisia kohtia siellä oli, joissa lipan alta piti tulla pois (esim. rappuset), mutta opin niidenkin ohittamiseen tekniikan. Pihassa kasvoi iso koivu, johon isä oli kiinnittänyt keinun. Se oli hyvä paikka leikkiä, kun juoksi vaan ensin nopeasti räystään alta puun alle. Vessaan pääsy oli ehkä suurin haaste ja siinä ratkaisi ehdottomasti nopeus ja laulu!

Isä sattui kerran näkemään kuinka odotin aurinkoista kohtaa päästäkseni juoksemaan keinulle. Olin juuri saanut jostain syystä erityisen painokkaan uhkauksen taivaalta putoavista kuumista kivistä. Pääsy keinulle oli erityisen hankalaa, koska aurinko meni tosi nopeasti pilveen ja jouduin aina palaamaan seinän vierustalle takaisin. Aikansa seurattuaan sinkoiluani isä kysyi että mitä teen. Kerroin ja muistan edelleen isän epäuskoisen ilmeen. Mitään sanomatta hän marssi sisälle ja kuulin, että jostain asiasta siellä käytiin kovaääninen keskustelu. Isä tuli takaisin ulos ja sanoi ohikävellessään ettei kuumia kiviä tule nyt, huomenna eikä tulevaisuudessakaan. Yksi kesä siinä oli melkein kokonaan tuhrautunut taloa kierrellessä…

Pelko kivistä kuitenkin jäi elämään. Varsinkin kun kasvatusperheen tytär eli siskoni valisti että tähdenlennot ovat itseasiassa taivaalta tippuvia kiviä eli meteoriittejä ja niitä tippuu satoja joka päivä. Äiti ei enää uhkaillut kuumilla kivillä, mutta muistutti ahkerasti että Jumalan pelko on viisauden alku ja että kyllä Jumalalla on keinonsa rangaista. Jossain vaiheessa en enää kiviä odottanut enkä niihin -enkä edes kostonhimoiseen jumalaan- uskonut.

Lentävä leijona

Minulla on edelleen hyvin ristiriitainen suhde uskontoihin sekä kirkkoihin instituuttina. Joo, olen juuri hakenut opiskelupaikkaa diakoniksi. Mutta en päästäkseni kirkkoon, vaan a) päästäkseni takaisin Afrikkaan ja b) voidakseni olla avuksi niille, jotka apua tarvitsevat (täällä ja siellä), niin että saisin siitä elannon itsekin. Sosiaalityö on muuttunut niin byrokraattiseksi, että tuntuu ettei ihmiskontaktia ja kuuntelijaa saa enää kuin kirkon sosiaalityössä.

Huolimatta  ristiriitaisuudesta, olen aina viihtynyt kirkoissa. Käyn niitä mielelläni katselemassa niin sisältä kuin ulkoa ja joskus harvoin jopa itsekseni hiljaa siellä istumassa meluisten ajatusteni kanssa. Hämmentävää ja kiehtovaa on vanhojen kirkkojen koristeellisuus verrattuna nykyisiin. Yhdessä lapsuuden ajan kirkoistani oli kattomaalaus josta kuulin vielä vuosia yhdistettynä lauseeseen, etten ole koskaan osannut käyttäytyä oikein.

Minun huomioni kohdistui ja kohdistuu edelleenkin aina milloin mihinkin ”epäolennaiseen”. Joka tapauksessa, olimme tuossa kirkossa ja minusta tuntuu, että olimme joulukirkossa, koska kirkko oli täpötäynnä. Äiti antoi minun haahuilla käytävällä kunhan en katoaisi keskikäytävältä mihinkään. Enkä kadonnutkaan, koska näin katossa lentävän leijonan! En tiedä mikä siinä leijonassa oli niin vaikutavaa, mutta olin huutanut äidille kovaan äänen löydöstäni ja yrittänyt saada myös hänet katsomaan sitä. Äiti ei tullut, mutta minä olin käynyt lattialle pitkälleni että olisi helpompi katsella maalausta, jossa evankelistat oli kuvattu eläinhahmoina leijona, härkä, kotka ja enkeli…

Kotona sain kuulla kunniani siitä kuinka en osannut käyttäytyä, nolasin äidin ja häiritsin jumalanpalvelusta. Olin tuolloin vähän alle viisi vuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin samaisessa kirkossa rämähdimme nauramaan kesken jumalanpalveluksen kun aloimme seuraamaan kuinka eräs vanha mies rupesi tutkimaan tekohampaitaan suurella huolella ja hartaudella. Sen jälkeen saimme saimme haukut nuorisopastorilta. Ei auttanut selitykset.

Niin että jos niitä kuumia kiviä olisi joku nakellut, niin olisin kai jo saanut niitä kuorma-auton lavallisen verran niskaani…

Henkisyys, hengellisyys, uskonnollisuus, uskovaisuus, uskomattomuus…

Minulle on lähtökohtaisesti aivan sama mihin kukakin uskoo tai on uskomatta, niin kaualleen kun ei satuta ketään. Kaikenlainen fundamentaalisuus on pahasta vaikka tarkoistus olisikin hyvä. Aivan kaikessa. Minulla on oma henkinen polkuni jota kuljen ja sen alku on ev.lut.kirkossa. Ja se on melko tärkeä osa(suoraan ja kiertoteitse) tämän tarinan kulkua. Siksi nostan niitä ajatuksia välillä esille.

Minä toivon, että kunhan tämä kertomus lähtee kunnolla käyntiin ja menee sekavaksi vyyhdiksi, niin loppua kohti olen saanut avattua sen, kuinka loppupeleissä selvisin. Ja siihen liittyy vahvasti henkisyys diipa-daapa….

Toivon myös, että tämä tarina auttaisi ehkä jotakuta selviämään myös omista luurangoistaan ja kääntämään voitoksi ja vahvuudeksi ne asiat, jotka eivät välttämättä vahvuuksilta tunnu.