En hyppää, jos en halua

Facebooksissa on sivusto ”Miun vanha Mikkeli”. Näin siellä vanhoja kuvia lastenkodista, jossa vietin kaksi vuotta ennen sijaisperheeseen pääsyä. Kuvat ei herättäneet juuri mitään muistikuvia. Vain rakennuksen kattomalaukset antoivat pienen ”fläsärin”: nuo olen nähnyt. Kattoon oli maalattu uusrenesassityyliset freskot ja nurkissa säveltäjien -kuten Mendelssohn ja Beethoven- kuvat. Huone oli toiminut makuusalina. Senkin muistan: rautaiset pinnasängyt. Rakennus on purettu pois jo aikapäiviä sitten. Harmi. Olisihan se voinut olla keski-ikäiselle lastenkodin kautta kulkeneelle puoliorvolle avartava pyhiinvaelluskohde.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi en muista ja toisaalta sitä, onko parempi etten muista. Muistamattomuus lisää juurettomuuden olotilaa ja tarttumapintaa omaan itsensä tuntuu olevat entistä vähemmän. Tällaista se on ollut koko ikäni. On aikoja ja jaksoja, jolloin kaikki on ihan ok. Sitten maa alkaa vajota jalkojen alla ja mstään ei saa kiinni. Tänä vuonna eritysesti noita vajoamisia on sattunut paljon. Toki niihin on vaikuttanut ulkoiset tekijät, mutta nousu on hidastunut. Tämä kevät nyt on ollut muutenkin sellaista hengistä vuoristorataa etäopiskelujen, korona rajoitteiden ja parisuhteen kriisien kanssa. Parisuhdenkriisi on lähinnä itsestäni johtuvaa pahanolon purkua väärään kohteeseen ja toisaalta sitä, että olen ”menettänyt asemani”. Mieheni on oppinut kieltä ja löytänyt omia, samasta maasta kotoisin olevia ystäviä itselleen eikä ole riippuvainen minusta. Minusta on tullut hyödytön. Vaikka ei ole tullutkaan. Kuvittelen vain niin.

Olen sanonut aikaisemmin, että olen sosiaalisesti rajoittunut. Olen rajoittanut sosiaalista elämääni pitääkseni ihmiset pienen etäisyyden päässä itsestäni. Teen niin, koska en halua kokea menetyksiä. Teen niin, koska haluaisin olla jollekin arvokas, enkä tunne edes olevani sellainen kenellekään. Olen se, joka siirretään sivuun, joka laitetaan odottamaan ja minähän odotan. Minut siirretään odottamaan, koska en ole itse aktiivinen pitämään yllä ihmissuhteita. Eikä minua edes siirretä sivuun. Paitsi aviomieheni, jolla putkiaivot. Niin kuin minullakin… Ympäri mennään, yhteen tullaan jne. Jos jonkun pitäisi muuttua, kasvaa ja kehittyä, niin minun.

SORI, EN HYPPÄÄ

Minun on ollut aina vaikea sanoa ei. Olen joutunut sitä opettelemaan tietoisesti. Siihen liittyen sain keväällä kirjeen, joka koski biologisen äitini edunvalvontaa. Jos vaikka minä tai joku siskoistani ryhtyisi edunvalvojaksi hänelle. Juu ei kiitos. Ihmiselle, joka ei ole meille mikään eikä kukaan. Muu kuin tuonut meidät maailmaan. Juossut omien etujensa perässä koko elämänsä. Kukin kulkee tavallaan. Oikeasti: olen antanut anteeksi jo vuosia sitten. Sitä en tiedä, tietääkö hän sitä tai tekisikö edes sillä tiedolla mitään. Anteeksi ei ollut helppo antaa, mutta helpottavaa. Surua se ei poista,eikä tehnyt tehtyjä tekemättömiksi, mutta elämän kaikesta huolimatta kevyemmäksi. Antaa anteeksi ei ole sama kuin olen käytettävissäsi. En ole, eikä se ole kosto. Se on järjen käyttöä kun on kyse ihmisestä, joka on manipuloija ja mestaripuhuja. Ikävää, jos hänen elämänsä ehtoo puoli on kääntynyt yksinäiseksi. Aviomies numero mikä lie kuulema kuoli joku aika sitten ja silloin hän oli yrittänyt päästä siskoni nurkkiin toipumaan. Julmaa, mutta miksi meidän pitäisi hypätä hänen edessään jos hänkään ei halunnut meitä, silloin kun siihen oli vielä mahdollisuus. Kuulostaa katkeralta ja joo, vähän ehkä onkin. Vihaisuus nostaa välillä päätään. Toivon että löytää tai on jo löytänyt uuden paapojan itselleen. Me ei hypätä, sori… Swahilin kielessä on sanonta ”kuzeeka ni kukuua” eli ”ikäänyminen kasvattaa- getting old is growing”. Rajan vetäminen myös ja ehkä ennen kaikkea halussa miellyttää, saada rakkautta, arvostusta ja olla kiltti on viisautta.

Kun olin vastannut kirjeeseen ja kieltäytynyt, tunsin suurta häpeää siitä, että olin kääntänyt selkäni hänelle. Olin sanonut ei, koska en halunnut sanoa kyllä. Eikä kuumia kiviä satanut niskaani eikä maailma ei pysähtynyt osoittamaan minua sormella: kamala paha tunteeton tytär! Äiti on niin varmaan ajatellutkin, meistä kaikista kupeittensa hedelmistä.

KEVÄT JOKA HERÄTTI

Kevät oli raskas ja vei voimia. Kaikki nuo korona rajoitteet ja etäopiskelut, 95% neljän seinän sisällä ja mitään ei voi tehdä eikä mitään ole tarjolla. Paitsi etänä. Jossain vaiheessa tuntui, että ainoa asia, mikä sujuisi nyt hyvin etänä, olisi parisuhde. Tunne oli mitä suuremmissa määrin molemmin puolinen. Mutta selvittiin ja upea helteinen alkukesä virkisti kummasti. Kun nyt ei enää tulisi tämmöisiä. Ei meillä niin tiukkoja rajoituksia ollut kuin joissain muissa maissa, mutta kyllä tämäkin herätti kaipuun muihin ihmisiin. Saari ei halua olla enää suljettu saari. Ihan en ole vieläkään valmis rakentamaan siltoja, mutta lautta voi alkaa kulkemaan hieman säännöllisemmin minun ja muun maailman välillä.

Olen sanonut, että haluan jättää maailmaan jäljen itsestäni. Jotain, josta minut muistetaan ja mielellään hyvällä. Opiskelen alaa, jossa sosiaalisuus, empaattisuus, eettisyys ja sympatiakyky ovat tärkeitä henkisiä työkaluja. Elämänkokemuksestakaan ei haittaa ole eikä siitä, että on itse kompuroinut polvet ruvella. Kevät tosiaan opiskeltiin sosiaalialaa etänä ja oppilaitos on kuulema oikein ihastunut tähän opetus muotoon. Ei sosiaalialaa voi tosissaan opettaa eikä opiskella ilman sosiaalisia kontakteja. Eikä sitä työtä voi oikeasti tehdä ilman sosiaalisia kontakteja. Etänomeja meistä tulee, jos opetus jatkuu tällaisena.

Tämä kevät herätti tosissaan pohtimaan näitä asioista ja omaa suhdettani elämään itseni ulkopuolella. Ikävä ja halu palata Tansaniaan on myös kasvanut entisestään ja ruokin sitä katsomalla Afrikka dokumentteja ja elokuvia. Ruokin ja pidän toivoa yllä. Juttelen Jumalalleni. Onko tietä alettu jo rakentamaan? Omat suunnitelmani ja unelmani ovat ainakin saaneet selkeämpiä muotoja. Kun aika on kypsä, olen valmis hyppämään.