ILOINEN 20-LUKU

Olemme kuulema siirtyneet iloiselle 20-luvulle. Mistä sitä kukaan tietää vielä miten iloinen tai suruinen siitä tulee? Syytä irtiottoon kyllä olisi, niin kuin oli sata vuotta sittenkin. Kepeyttä, iloa ja musiikkia tämä maailma tarvitsee muuttuakseen mukavammaksi paikaksi elää. Vaikka eipä se musiikkikaan välttämättä ole mikään universaali parantava voima ja yhteinen kieli… Terveisin nim.merk. ”Piilopunkkari”.

Minun musiikin kuuntelu rajoittui melko pitkälti siihen, mitä sisko sattui milloinkin kuuntelemaan radiosta ja nauhoittamaan C-kasetille. Lähinnä suomalaista iskelmää ja Abbaa. Minä ihastuin kovasti siihen ”Kauheaan Rynkytykseen”, kun kuulin Maukka Perusjätkää ja Pelle Miljoonaa. Varsinkin Pelle meni ihon alle ja kun näin elokuvan ”Täältä tullaan elämä!” tuntui että sisuskalut repeää irti. Olen nähnyt kyseisen elokuvan elokuvateatterissa, mutta en saa päähäni mitenkään että missä ja miten se oli mahdollista. Todennäköisin vaihtoehto on Helsinki, kun olemme olleet siskon kummitädin luona. Lisäsi kieltämättä bensaa liekkeihin, joita yritin sammuttaa tai pitämään edes piilossa.
Se, että tykkäsin Pellestä, antoi hyvää materiaalia pienen koulumme pikkupomoille kiusaamiseen. Piilopunkkari oli nimi, jolla rälläsivät muutaman kuukauden. Minulla nimittelyt vaihtuivat milloin miksikin, parilla muulla pysyi samana koko ala-asteen. Siihen nähden pääsin mielestäni paljon vähemmällä, vaikka jouduinkin rahallisenkin kiristyksen kohteeksi ja toisinaan kiusaaminen oli fyysistä. Tyrkkimistä, repun heittelyä, lumipesuja jne. Ai kamala, jos olisivat tienneet keneen olin salaa ihastunut. Siitä se olisi riemu syntynyt! Eipä ole tainnut juuri mikään muuttua tuolla koulumaailmassa näihin päiviin… Se on mielenkiintoista, miten jotkut valikoituvat kohteiksi ilman mitään näkyvää syytä ja vaikka syy olisi ilmeinenkin. Todella huonosti muotoiltu ajatus/lause ja ennen kuin kukaan alkaa kirjoittamaan vihapostia ja repimään pelihousunsa, niin vielä mielenkiintoisempaa on se, miksi miksi joistakin tulee kiusaajia ja heille annetaan (tai heidän annetaan pitää) valta toimia niin… Vuodesta toiseen. Joskus olen miettinyt mitä noista omista kiusaajistani on tullut ja haluaisinko tavata heitä. Luokkakokous… Monikohan edes tulisi? Monia on kyllä, joita olisi kiva nähdä.

Enkeli ja diktaattori

Elämässäni on loppujen lopuksi aika vähän asioita, joita muuttaisin vaikka syytä ehkä olisikin. Tämä on yksi sellainen ja vaivannut sieltä kouluajoilta näihin päiviin asti:

Yläasteella oli yksi tyttö jolla oli kauneimmat hiukset, mitä olen ikinä kenelläkään nähnyt. Minun silmissäni hän oli kuin enkeli. Huolimatta jumalaisista pitkistä valkoisista hiuksistaan, se tyttö joutui armottoman nimittelyn kohteeksi. Syy ei ollut hiukset vaan ihon punaisuus. Mitä enemmän huutelua, sitä enemmän punaista vaikutti olevan tuon hulavattoman hauskan pelin henki. Eikä meistä kukaan puuttunut siihen. Noin 1000 oppilaan koulussa kukaan ei puuttunut 10 paskapään diktatuuriin! Hiljaisesti tuomittiin ja säälittiin tyttöä ja muitakin kiusaamisen kohteina olevia, mutta pysyttiin loitolla ettemme joutuisi itse aktiiviksiksi kohteiksi. Sanon että me. Pitäisi sanoa minä sekä muut.

Yläaste oli itselleni paljon helpompi kuin ala-aste oli ollut vaikka toisinaan minutkin muistettiin nostaa esille. Minä olen aina tuntunut olevan jonkinlainen punainen vaate tietynlaisille ihmisille, vaikka en olisi sanaakaan sanonut. Vaikuttaa joskus siltä, että minulle halutaan osoittaa paikkani ennen kuin ehdin sitä edes alkaa etsimään tai ottamaan. Haluaisin ajatella, että olen niin positiivisesti voimallinen ja vahva, että pelotan heikompia ja itsestään epävarmempia. Mutta en ajattele niin, koska en tiedä mikä itsessäni aiheuttaa alaspäin painamista. Olisi ehkä kiva tietää, jos se on jotain mikä vaatisi reagointia itseltäni. Miten tämäkin kuulostaa niin ylimieliseltä… Kaivankohan taas kuoppaa itselleni, johon voin langeta?
Tuo tulee siitä, kuinka olen joskus ennenkin koettanut muuttaa itsessäni asioita sellaisiksi ettei niissä olisi huomautettavaa kenelläkään. Oli sattunut muutamia kertoja, että täydessä baarissa on joku tuttu tullut moikkaamaan sanoilla ”Kuulin kun nauroit.” Lopetin nauramisen, kunnes joku ei niin tuttu sanoi, että olen ylimielisen cool. No en ole! En vaan halunnnut herättää negatiivista huomiota… Tee niin tai näin, niin aina väärin päin. Aloin nauramaan taas, mutta hieman hillitymmin. Ja lehmät lentää! Vedet silmissä räkätän, jos niikseen tulee.

Pillit pussiin tai opettele soittamaan

Tämä itsensä roolittaminen ja muokkaaminen hyväksyttävämpään muotoon on taas muutenkin nostanut päätään ajatuksissani tulevia opiskelujani miettiessä. Opiskelu on monimuoto-opiskelua eli enemmän etänä kuin oppilaitoksessa. Ei minua huoleta niinkään muut opiskelijat vaan entä jos en kelpaa tuleviin työyhteisöihin sellaisena kuin olen ja entä jos luulen pystyväni luovimaan yhteisöissä paremmin kuin mihin voimavarani oikeasti riittääkään… Ja miksi edes mietin näitä vielä ja maalailen piruja seinille? Haluan tulevaisuudessa tekemään töitä Tansaniaan ja jos reitti sinne menee kristillisten organisaatioiden kautta, niin helppoa ei tule olemaan luoviminen. Se kun tuo minun jumalakuva on hieman erilainen kuin suurimmalla osalla muita… Taivas putoaa niskaan, jää pettää ja mattokin luiskahtaa jalkojen alla. Olisiko parempi panna pillit pussiin ennenkuin huomaavat etten mitään pillejä osaa edes soittaa? Tai jos opettelisi soittamaan niin, että itsellä olisi hyvä olla ja ettei muillekaan toisi liikaa päänsärkyä? Tai jos nyt vaan menisi hetki ja asia kerrallaan.

Hippipiilopunkkari

Mutta joo, musiikki. Ei minulla ole koskaan ollut yhtä ainutta musiikkityyliä mitä kuuntellisin tai mistä pitäisin. En ole oikeastaan fanittanut mitään bändiä tai artistia mitenkään erityisesti. Toisista vaan tykkää enemmän kuin toisista ja tykkäämisen astekin vaihtelee kausittain. Minua nimiteltiin piilopunkkariksi. Tuskin edes tiesivät mitä se ”punkkari” edes tarkoittaa. Tutustuin yläasteen jälkeen muutamiin oikeisiin punkkareihin ja voi veljet, miten hieno ajatusmaailma heillä olikaan tasa-arvoisesta ja vapaasta maailmasta. Hippiaatteen jatke eli kyllä, olin piilopunkkari tai piilohippipunkkari.

Tuli mieleen lapsuudesta kuinka pitkällä ja pimeällä kotitiellä torjuin pimeydessä vaanivia hirviöitä laulamalla kurkku suorana niin että raikuu ”Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen…” tai vaihtoehtoisesti ”Joutukaan sielut on aikamme kallis” tai ”Tule kanssani Herra Jeesus…” Laulu oli kuulema kuulunut suhteellisen kauas ja äiti kielsi kailottamisen, mutta selkeästi se toimi koska hirviöitä ei koskaan näkynyt. Veli kasvatusperheestä kyllä sanoi, ettei minulla olisi mitään hätää. Jos joku minut pimeässä nappaisi, toisi kuulema aamun valjettua äkkiä takaisin. Jatkoin laulamista.

KASVUN KORTTITEMPPU

Itsensä rakentaminen lapsesta aikuiseksi on haastava temppu olipa lähtökohdat mitkä hyvänsä. Itselläni kaikki kortit olisi ollut pelattavissa alkoholistiksi, narkkariksi ja vankilaan. Ihan alun alkujaankin minusta olisi voinut tulla pahimmanlaatuinen koulukiusaaja, häirikkö ja nykytermillä syrjäytynyt. Mutta ei tullut! Noista ala-asteen kiusaajista puolet olivat ns. hyvistä ja varakkaista perheistä (ainakin varakkaamista kuin omani). Minulla -tai muillakaan heidän uhreistaan- ei ollut mitään sellaista, mitä heillä ei ollut jo tai mitä he olisivat tarvinneet. Mikä saa meidät toimimaan niin kuin toimimme? Onko se sisäänrakennettu ohjelmointi, ulkopuolelta tulevat mallit, niiden yhdistelmä vai jokin ihan muu? Ja muuttuuko kiusaaja oikeasti tullessaan aikuiseksi? Olen huomannut että kiusaajia on yleensä 1-3 ja heidän ympärillään on 2-5 hengen piiri, joka myötäilee ja toimii generaattorina. Tämän piirin ympärillä on sakki, joka väistelee. Jos sakki lakkaisi väistelemästä ja asettuisi kiusattavien eteen muuriksi, ei tuo edes kunnon kourallinen negatiivista käytöstä mahtaisi mitään. Se kiusaaminen loppuisi siihen ilman sen suurempia toimenpiteitä. Erittäin tiivistetty ja karrikoitu kuvio, mutta uskoakseni toimiva. Todellinen voima tulee hyvistä teoista. Voima, jonka esimerkiksi vaikka kiusaaja saa, ei kestä kuin hetken ennen kuin murenee. Sen kun nuo riistäjät tajuaisivat kaikilla tasoilla niin tästä voisi tullakin vuosikymmen joka muistetaan oikeasti iloisena 20-lukuna.

SIISTI YMPÄRISTÖ TUO MIELENRAUHAA

Tein muuten tuolla Facebookissa siivouksen, jolla lisään mielenrauhaani. Poistin itseni kaikista sellaisista ryhmistä, joiden alkuperäinen tarkoitus on ollut luoda henkisesti eheämpää minäkuvaa ja maailmaa, mutta jotka ovat muuttuneet jopa hieman rasistisiksi yhteisöiksi. Tai ainakin niin mustavalkoisiksi, ettei keskustelulle ja omien tai toisten näkemysten avaamiselle ole tilaa. Totesin, ettei minun tarvitse kuulua tuollaisiin ryhmiin, jotka saavat lähinnä surullisiksi. Haluan uskoa itseeni ja luottaa omaan maailmankatsomukseeni niin paljon ettei se tarvitse enää vastavoimia, jotka polkevat paikallaan yhdessä agendassaan. Haluan myös pitäytyä siinä uskossa, että osaan olla kriittinen (myös itselleni) ja avarakatseinen juuri oikeassa suhteessa sekä ottaa asioista selvää kolikon molemmilta puolilta. Ja että osaan keskustella asioista vaikka olisin erimieltä. Sitä tosin en lupaa, ettenkö provosoituisi tietyistä asioista, mutta parhaani teen.

Suvaitsevaisuus ei ole kaiken hyväksymistä eikä avarakatseisuus sinisilmäisyyttä.