JOULUN JÄLKEISIÄ
Joulu tuli ja meni. Minä niin tykkään siitä. Valoista ja tunnelmasta. Uutta vuotta odotellaan. Hyvänen aika, se on jo 2020. Muistan kun ala-asteella piti kirjoittaa aine aiheesta ”1980”. Silloin kuviteltiin, ehkä 50-lukulaiseen tyyliin, että autot lentää ja kaikkea muuta science-fictionia. Elettiin kuitenkin 70-luvun loppupuolta. Ei lennä autot, mutta skenaarioiden mukaan maailma tuhoutuu ihan näillä minuuteilla, jos ei lopeteta sitä tatä ja tuota. Meille on minun elinaikana syntynyt hirvittävä määrä uutta teknologiaa ”helpottamaan työtä ja arkea”. Sama teknologia vaan uhkaa kuluttaa luonnonvarat loppuun ennen kuin edes opitaan hyödyntämään sitä oikeasti hyödyllisiin asioihin. Pitäisi tulla jonkun tuolta toisista galakseista kertomaan että miten tästä selvitään.
Osassa maata on kai ollut valkoinen joulu. Niitä oli lähes kaikki lapsuuden joulut. En muista kuin yhden vesisateisen ja senkin vain siksi, että hautausmaan käytävät oli niin jäässä, että piti kävellä liejuisella nurmikolla. Hautausmaa oli perinne, josta haluaisin pitää kiinni edelleen, mutta meidän lähellä ei semmoista ole eikä mieheni oikein ymmärrä hautausmaa visiittejä muutenkaan. Hänen kulttuurissaan kuolleet saa maata ihan rauhassa haudoissaan. Enpä ole Tansaniassa koskaan nähnytkään ketään käyskentelemässä hautausmaalla. Itse menin kerran Arussassa ja lähes jouduin pidätetyksi siitä syystä. Sain kuulla kunniani niin swahililn kuin enganninkielellä ja ettei hautuumaalle ole mitään asiaa ja että siellä on kuulema vain kuolleet ja hyvin satunnaisesti heidän läheisensä tarkastamassa ettei hautaa ole tyhjennetty luista… Poppamiehet, you know. Se Arushan hautausmaa oli kyllä lumoavan kaunis. Siellä kasvoi korkeita jakarandapuita ja ne oli juuri pudottaneet kukkansa eli maa oli peittynyt vaaleanvioletteihin kukkasiin. Hautausmaan kivillä makoili kameleontteja lämmittelemässä. Tilanne sinällään oli koominen, kun havahduin että ihmiset huutaa ja huitoo minulle. Ja se heidän tyrmistyksensä! Huonosti käyttäytyvä mzungu. Onneksi joukossa oli myös englantia puhuva paikallinen, joka selitti mikä tällä kertaa meni pieleen. Kerroin hänelle, että meillä (Suomessa) on ihan normaalia ja ok mennä hengailemaan hautausmaalle. Ja keskustelimme pitkään poppamiehistä, joita meillä ei ole. Aviomieheni tosin sanoi, ettei hän ymmärrä miksi minut ajettiin sieltä pois. Epäili, että Arushassa on eri käytännöt tai enemmän ongelmia haudanryöstäjien kanssa kuin etelässä tai rannikolla.
Kuolleet levätköön rauhassa missä sitten lepäävätkään.
Perinteitä
Meillä oli aina samanlainen joulu. Äiti piti kiinni perinteistä. Aina sama joululiina ja samat tonttukynttilät joihin ei laitettu tulta. Voi hyvänen aika, että ne jouluaattopäivät oli pitkiä! Aattoaamuna koristeltiin kuusi, joka monena vuonna haettiin metsästä. Kuusessa oli aina jotain vikaa: liian pitkä, liian lyhyt, liian kapea tai tuuhea. Siis äidin mielestä. Jos siinä ei ollut suurempaa vikaa, niin sitten se pudotti liikaa neulasia. Mutta aina se kuitenkin oli loppujen lopuksi kaunis kuusi. Minä laitoin pallot, sisko enkelit ja lasiset paratiisilinnut.
Aamulla tuli lastenohjelmia ja niiden jälkeen katsottiin joulurauhanjulistus. Pieni ruokailu ja sitten lähdettiin siskon kanssa viemään joulutervehdys tuttava perheelle. Kumpikaan ei olisi halunnut mennä sinne, mutta pakkohan se oli kun käskettiin. Tällä pariskunnalla ei ollut omia lapsia ja kaipa he ilahtuivat käynnistämme, mutta siellä tarjottiin aina sokeritonta puolukka/viinimarjamehua ja käsittämättömän pahoja piparkakkuja. Tunnin verran siellä piti vähintään olla. Oltiin ainakin poissa jaloista se aika. Tai minä olin. Sisko oli minua 10 vuotta vanhempi eli tuskin hirveästi häiritsi jouluvalmisteluja. Jossain vaiheessa syötiin jouluateria, sitten saunottiin ja vasta sen jälkeen saattoi odottaa joulupukkia tulevaksi. Lahjojen jälkeen pakkauduttiin autoon ja ajettiin kaupunkiin viemään kynttilät hautausmaalle. Hautausmaalla harhailtiin etsimässä oikeat haudat ja sen jälkeen ihailtiin kynttilämerta. Se hautojen etsiminen oli kyllä aina sama traditio, vaikka haudoilla vierailu ei ollut vain joulujuttu. Siellä käytiin useita kertoja vuodessa. Ja aina ne oli hukassa. Yhden hautausmaareissun jälkeen uskoni joulupukkiin horjui pahemman kerran: näimme matkan varrella 17 joulupukkia. Jotenkin äiti onnistui kuitenkin selittämään kuinka se oli mahdollista, mutta pieni epäilys kuitenkin jäi. Oma tyttäreni pohti aikoinaan joulupukkiasiaa että hän on aikalailla varma, ettei sitä ole olemassa, mutta parempi on kuitenkin uskoa kuin ottaa riski ja jäädä ilman lahjoja.
Meillä ei ole perinteitä muuta kuin kinkku. Se pitää olla. Ja kuusi. Sekään ei enää ole oikea. Lahjatkin vain ilmiintyy yllättäen kuusen alle. Missä oli tyttären pojalle, 3,5 v., ihan riittävästi hämmästystä. Mieheni ei oikein ymmärrä joulunkaan viettoa. Heillä sitä vietetään hyvin eritavalla. Hän ei ole koskaan viettänyt varsinaisesti millään tavalla. Tänä jouluna hän oli vähän enemmän kartalla kuin viime vuonna. Oli jopa ostanut minulle joululahjan: kahden litran whiskeypullon. Oli saanut halvalla filippiiniläiseltä ystävältään… Arvostan elettä, mutta kieltämättä ja rehellisyyden nimissä jouduin hieman nielemään harmitusta siitä, ettei hän viitsinyt nähdä sen enempää vaivaa. Sen verran lapsi olen. Whiskey toki maistuu silloin tällöin eli ei se hukkaan mene.
Haluaisin, että meillä olisi jotain joulujuttuja niin, että jotkut asiat tapahtuisivat aina samalla tavalla ”koska näin on aina tehty”. Aika on vaan muuttunut ja lapsilla on jo omat elämänsä. Tämä joulu oli kyllä siinä suhteessa poikkeuksellinen, että ensimmäisen kerran moneen vuoteen olimme koko perhe samaan aikaan ruokapöydässä jouluaterialla. Viimeisen 10 vuoden aikana on aina joku ollut jossain muualla tai tullut vasta seuraavana päivänä. Itsekin olin muutama vuosi sitten joulun ja uuden vuoden Tansaniassa. Se oli kyllä ihan kiva kokemus olla lämpimässä ja ilman mitään joulustressiä. Vähän podin huonnoa omaatuntoa kun en ollut lasteni luona, mutta heillä oli omat menonsa joka tapauksessa. Kinkkuakin kaipasin ja sen kaltaista onneksi löytyi. Eipä siellä kyllä joulua paljon näkynyt missään. Muutama joulukuusikauppias käveli liikenneruuhkassa kauppaamassa muovikuusia ja joulukrääsää. Joulupäivän iltana kokoonnuttiin rannalle beachfire’iin. Aaa, olihan meillä vieraita Suomesta, mutta he olivat joulupäivät omilla reissuillaan.
Meillä joulupyhät on muuttaneet muotoaan muutenkin. Ei paljon poikkea normaaleista arkipäivistä. Minä nyt viis veisaan joulun kristillisyydestä, mutta joulu on ollut semmoinen kaiken häsäämisen ja stressaamisen jälkeen hidastamisen, hiljentymisen ja rauhoittumisen hetki. Kun ollaan vaan ja laitetaan kulunut vuosi pikkuhiljaa pakettiin.
Ovi auki potkaistiin….
Tämä vuosi on ollut jotenkin kummallinen. Ihan hyvä vuosi, mutta koko vuoden olen ollut jotenkin eksyksissä. Kevät meni töitä tehdessä ja ihan menestyksekkäästi, sitten muutettiinkin Helsinkiin. Minun elämä tuntuu menevän keskimäärin 7 vuoden periodeissa ja tiesin jo viime vuonna, että kohta on liikuttava johonkin suuntaan. Sanoinkin uuden vuoden paikkeilla, että mitään lupauksia en tee, mutta 2019 loppuun mennessä asutaan muualla ja jos se ei ole Tansaniassa, niin sitten Helsingissä. Jonkun aikaa mietin, että oliko muutto sittenkin virhe, mutta ei se ollut. Loppu vuosi levitti ns. kortit pöydälle ja hyvältä näyttää. Seuraavat pari vuotta menee opiskellessa ja etsiessä oikeita väyliä, jotka veisivät oikeaan suuntaan.
Kun ensimmäiset tiedot ammattikorkean pääsykokeiden tuloksista tulivat, ne ei näyttäneet hyvälle: varasijalla 94 kolmanteen hakukohteeseen. Ajattelin että se siitä sitten. Minusta ei siis ole tarkoitus tulla sosionomia. Pari päivää myöhemmin sain ilmoituksen, että olen valittu kirkon nuorisotyönohjaaja-sosionomilinjalle Diakiin ja että olen viidennellä varasijalla diakoni-sosionomiksi. Kysymys kuuluu, otatko paikan vastaan vai otatko paikan vastaan, mutta odotat josko vapautuisi paikka diakoniksi. Otin paikan vastaan jälkimmäisellä vaihtoehdolla. Muutaman päivän pohdin tulevia opintoja. Ajattelin että ihan sama kumpaan pääsen, sosionomi on kuitenkin sosionomi. Jostain nousi kuitenkin kysymys, että onko se kuitenkaan niin… Ei ole, ei todellakaan ole! En halua tehdä nuorisotyötä enää. Tykkään nuorista kyllä, mutta ei, en halua pätevöityä kirkon nuorisotyönohjaajaksi, haluan aikuistyöhön. Haluan diakoni-sosionomiksi, mitä se sitten tullessaan tuokaan. Ja sanoin sen ääneen. Sanoin että olen valmis hyväksymään kumman tahansa vaihtoehdon, mutta sydämeni sanoo näin. Seuraavana aamuna klo 08.02 tuli sähköposti ja onnittelut: sinä olet päässyt opiskelemaan diakonia puolelle. Hyvä minä! Kiitos Universumi! Aika iso ovi potkaistiin auki nyt ja vähän hirvittää mennä siitä sisälle.
En olisi koskaan uskonut lähteväni opiskelemaan tätä alaa. Tai edes ammattikorkeaan. Hain kyllä kerran yhteisöpedagogiksi enkä päässyt edes varasijoille. Sopimaton alalle. No, niihin pääsykokeisiin liittyi asioita, joihin sopii sananlasku ”minkä taaksesi jätät, sen edestäsi löydät”. Ja ei se ehkä olisi ihan minun paikka ollutkaan. Joka tapauksessa, neljä kuukautta sitten en edes tiennyt hakevani Diakiin. Olin menossa ”Työpolku”-valmennukseen. Niin sitä tuli taas hypättyä tuntemattomaan. Jospa tämän jälkeen löytyisi se paikka, mihin voisi ruveta juurtumaan tai edes jäädä paikalleen kevein sydämin. Ehkä Tansaniassa? Miten on Universumi? Pitääkö odottaa vielä seitsemän vuotta?
Jos nyt hetkeksi palataan tuohon jouluun, niin haluaisin uskoa siihen että joulussa on taikaa joka voi muuttaa kaiken ja uusi vuosi voisi alkaa aina puhtaalta pöydältä uutena mahdollisuutena. Mutta kun se ei vaan mene silleen oikeassa elämässä. Silti, haluaisin uskoa niin.