Kissapastilleja, sinisiä kulhoja ja pässi.
(HUOM! Tämä kirjoitus on kirjoitettu ja julkaistu alunperin 04.11.2019 ja siirretty sellaisenaan WordPressistä)
Heräsin viime yönä kristallinkirkkaaseen muistikuvaan: ne kissapastillit olivat Figarol-pastilleja! Tarkastin asian kaikkitietävältä Googlelta ja kyllä, muistini kätköistä liki 50-vuoden takaa putkahti tämä Googlen oikeaksi vahvistama erittäin tärkeä tieto. Ne pastillit oli valkoisia ja kovia.
Kopioitu Pinterestitä. Kuvan oikeudet lienevät Hellaksen.
Minut huostaanotettiin noin vuoden vanhana ja sijoitettiin lastenkotiin. Muistan lastenkodista oikeastaan vain siniset kulhot ja vihreän sohvan. Istuin sohvalla miehen ja naisen kanssa ja naisella oli suuret korvakorut. Myöhemmin sain kuulla, että he olivat olleet isovanhempani ja että isoäiti oli romani.
Minut huostaanotettiin, koska biologisista vanhemmistani ei ollut huolehtimaan minusta eikä kyllä muistakaan jälkeeni syntyneistä lapsistaan. Kuusi lasta äitini hommasi maailmaan ainakin neljän miehen kanssa, eikä yhdestäkään pitänyt huolta. Häipyi hissunkissun takavasemmalle palaamatta lähtöruutuun. Tai palasihan se, mutta aina eri peliin ja uusien pelaajien kanssa. Isä tyytyi minun lisäkseni kahteen muuhun lapseen, mutta ei oikein osannut isäksi ryhtyä kenellekään. Hänen elämässään alkoholi oli isossa roolissa ja vankilakaan ei ollut ihan vieras paikka hänelle. Vankilaan hän joutui minun ollessa puolivuotias. Ensin olin ollut äidinäidillä hoidossa, koska äitini oli pyhästi luvannut ja vannonut ottavansa minut luokseen, mutta oli kerta toisensa jälkeen jättänyt saapumatta tai oli saapunut, ottanut mukaansa ja palauttanut milloin mistäkin syystä äitinsä hoiviin. Yleensä syy oli uusi mieskuvio, joka ei kuviossa lasta hyväksynyt. Isoäiti oli kyllästynyt tähän ruljanssiin ja niin päädyin sitten sinne lastenkotiin. Siellä olin kolmevuotiaaksi asti, vuoteen 1971. Aika pitkä aika niinkin pienelle ihmisen alulle…
Eräs perhe oli päättänyt ottaa luokseen asumaan ns. kesälapsen. Tämän perheen pää eli isä oli läheistä sukua lastenkodin johtajan aviomiehelle. Voi olla, että heitä oli ehkä hieman painostettu tähän hommaan ja valitsemaan nimenomaan minut, mutta niin tai näin: sinne minut kuitenkin lähetettiin kesän viettoon. Sosiaalityötekijä, joka sattumoisin oli myös perheelle läheinen tuttu, vei minut sinne linja-autolla. Matkasta en muista mitään muuta kuin puunlatvoja ja valkoiset kivikovat pastillit, joiden nimi ”Figarol” pompahti esiin viimeyönä. Kiehtovaa millaisia asioita muisti pitääkään sisällään ja mitä milloinkin päättää nostaa esiin. Tärkeä muisto!
Olen juuri saapunut kesän viettoon tulevaan sijaisperheeseeni.
Perhe oli hyvin tavanomainen työläisperhe, joilla oli pieni maatila järvenrannalla hoidettavanaan. Muutama lehmä, kanoja ja lampaita, kasvimaat, peruna- ja heinäpelto… Melkolailla sen sen verran maatilaa, että pystyivät olemaan omavaraisia lähes koko vuoden ympäri ja vähän myymään uloskin päin. Siihen aikaan se olikin ehkä hieman erilaista. Kukaan ei kauhistellut kanankakkaisia munia, pastöroimatonta maitoa, eikä kysellyt lisenssejä ja lupia maidon ja leivän myynnille.
Tuonne maatilalle saavuin ja jouduin pässin puskemaksi suunnilleen ensimetrillä. Ja lentomatkaakin kertyi jokunen metri rinnettä alas pionipuskaan. Itse en tuosta muista kuin, että pässi nousi takajaloilleen ja puski. Äiti kertoi ilmalennon kun ihmettelin hänelle outoa lantiosärkyä, joka on vaivannut koko ikäni. Lampaita en pelännyt, mutta pässejä sekä vuohipukkeja väistän edelleen.
Tähän kohtaan selvennys, joka ei selvennä yhtikäs mitään: Olen aina kutsunut ja tulen kutsumaan isäksi, äidiksi, siskoksi ja veljiksi näitä ei-biologisia perheenjäseniä. Mutta niin kutsun myös niitä biologisiakin sekä puolikkaita. Koetan keksiä jonkin erottavan termin erottaakseni heidät toisistaan. ”He ja ne” tuskin kovin korrekti…
Tässä on aika tiivistetysti kerrottu lähtötilanne. Aika selkeästikin, luulisin. Tästä on hyvä lähteä sukeltamaan syvemmälle.
Toinen selvennys, joka ei selvennä yhtään mitään: olen päättänyt olla käyttämättä ihmisistä nimiä, varsinkaan heistä jotka liittyvät/liittyivät läheisesti tuohon ja tähän elämääni. Syy:
- en halua antaa kuvaa, että syytän heitä jostain.
- en halua, että joku saa heistä väärän kuvan.
- en ala kyselemään lupia.
- heidän henkilöllisyytensä/nimensä ei ole oleellinen tieto kenellekään.
- saatan olla heille sen verran velkaa
- ja vaikka en olisikaan, niin bensalla on vaikea sammuttaa tulipaloa.
Poikkeus vahvistaa säännön: jos käytän joistain henkilöistä nimeä (etu-, suku- tai molempia) ovat he olleet pelastusrenkaita tai seisoneet tienristeyksessä näyttämässä suuntaa ja todennäköisesti tietämättään.