KYMPIN VUOSI

On käynyt jo varmaastikin melko selväksi kuinka sekavat kuviot nämä perhetaustani ovat. Ne ovat asioita, joille en ole voinut enkä voi mitään ja joita voin vain yrittää ymmärtää. Saada arkistoitua ne sellaiseen muotoon, että niitä olisi helpompi käsitellä. Mutta kyllä olen osannut sotkea asioitani ihan itsekin. Sotkin asiani kun en muutakaan osannut. Jälkiviisaana voin sanoa, että kannattaa miettiä tarkkaan mihin junaan hyppää. Koska kaikki liittyy kaikkeen, niin seuraamukset voivat olla kauas kantoiset niin suoraan kuin välillisestikin. Sanonta ”pienistä puroista voi kasvaa iso virta” pitää paikkansa niin hyvässä kuin pahassakin. Katsotaan mihin tämän kertainen ”virtaava puro” eli ajatus vie…

OLLAPA KOVIS

Olen ollut semmoinen ”joo-joo”-tyyppi, joka ei ole osannut sanoa ei. Jos koulussa tytöt, joiden silmätikkuna olin, sanoivat että minun pitää ostaa heiltä kummenen omenaa 50 pennnin kappale hintaan tein niin. Jos joku halusi kaupasta uudet kengät ja sanoi, että minun pitää ne sieltä hommata ulos, tein niin. Ainoa asia, mihin en tarvinnut ulkopuolista painostusta oli tupakka. Aloin tupakomaan jo ala-asteella. Se on sinällään hieman itselleni hämärän peitossa, että miksi. Kukaan lähipiirissäni siihen aikaan tai perheenjäsen ei tupakoinnut. Onni-setä oli ollut ainoa ja yhden koulukaverin isä, jonka topasta aina varastinkin muutaman tupakan… Tiedän, että kiusaajani polttivat ja tarjosivat auliisti meille ”nössyköillekin”. Totta kai halusin olla heidän kaltaisensa ”kovis”! Heidän elämänsä tuntui olevan niin helppoa ja he saivat aina kaiken. Hymypatsaat ja hyvät numerot. Ihan kuin heidän koulumenestyksellään olisi ollut tekemistä kiusaamisen kanssa. Ja jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin ala-aasteella ainoat aineet, missä en pärjännyt oli matematiikka ja englanti. Kaikissa muissa olin keskiarvon yläpuolella eli pärjäsin todella hyvin lukuaineissa. En vaan tajunnut sitä silloin.

KULTAISESSA HÄKISSÄ

Yläaste meni roikkuessa muiden mukana ja sinnitellessä. Olin vähällä saada ehdot, mutta koulun musiikin opettaja, vararehtori ja opinto-ohjaaja pelastivat puhumalla puolestani. En tiedä miksi he niin tekivät, mutta kiitos heille siitä! Kaipa he näkivät sellaista mitä esimerkiksi ruotsin opettaja ei edes halunnnut nähdä.

LASIKAAPPI SÄRÖILEE

Yläasteaikana iso osa luokka- ja koulukavereista meni perjantaisin kaupunkiin diskoon, joita järjestettiin kaupungin kouluilla. Asiaan kuului totta kai myös jäädä pyörimään keskustaan. Minä en mennyt koskaan. En päässyt ja se oli yleinen pilkan aihe. En tehnyt juuri muutakaan, mitä muut, kuten meikannut tai laittanut hiuksia. Voi, minulla oli kuulkaa pitkät hiukset! Lähes vyötärölle asti. Pitkän kerjäämisen jälkeen sain pitää ne koulussa auki tai edes ponnarilla.

Kymppiluokalle lähtö yläasteen jälkeen oli itseni vapauttamista siitä kultaisesta häkistä tai lasikaapista, mistä ei voinut kuin katsella kun muut kokevat kaikkea kivaa. Jostain syystä kodissani oli ensisijainen ajatus, että kaikkeen mikä tapahtuu kodin ulkopuolella liittyy jotain huonoa ja paheellista. En kyllä muista että juuri kukaan olisi koskaan puhunut viikonlopun jälkeen kännitarinoita. Meidän kylältä oli matkaakin kaupunkiin yli 10 kilometriä eikä yöbusseja kulkenut eli jonkun isä tai äiti toimi kuljettajana. Se saattoi olla se rajoittava tekijä kännikokeiluihin kaupungissa. Minäkin olisin niillä kyydeillä päässyt kulkemaan, jos vanhempani olisivat antaneet luvan. Mutta ei, minä istuin kotona tai olin hevostallilla. Oli onneksi pari kaveriakin, joiden luokse saattoi mennä. Joskus jopa yökyläänkin, mutta silti olisi ollut kivaa mennä muiden mukana kaupunkiinkin.

HYPPY VAPAUTEEN, OJAAN JA ALLIKKOON

Kymppiluokalla avautui koko uusi maailma eteen ja hyppäsin kyytiin sen kummemmin epäröimättä tai miettimättä. Vaikka suurin osa olikin oikeasti kivaa ja hienoa, irtiriuhtaisu oli lähellä päätyä todella huonosti. Sinisilmäisyys, hyväksymisen tarve ja tarve päästä pois kiltteydestä teki minusta helpon kohteen monenlaiselle hyväksikäytölle.

Liikuin kolmessa eri porukassa: ne, joiden kanssa tehtiin kaikkia kivoja juttuja, koulukaverit, joiden kanssa pyörittiin koululla ja kolmantena sakki, jonka seuraan ajauduin kun ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä, missä oli Suuri Ensirakkauteni ja missä sain turruttaa pahaa oloani. Ensin keskikaljalla ja kotiviinillä, vähän myöhemmmin bentsoilla.

Olin alkanut käydä ja olla kotona aina vaan vähemmän ja vähemmän. Lopulta lähdin ovet paukkuen enkä palannut kuin hätäisesti silloin tällöin näyttäytymään. Suorat tummanruskeat hiukset vaihtuivat mustaan 80-luvun pörröön ja vaatetus punk-lookiin. Ja meikistäkään en säästellyt. Ulkoisesti kova, sisältä niin heikko ja hapero. Jos tietää miltä näyttää ja tuntuu lahoava puu, niin hapero on hyvin kuvaava sana siihen miltä sisäinen maailmani näytti ja tuntui.

RASKASTA RAKKAUTTA

10-luokan opettaja huomasi ahdistuneisuuteni ja levottomuuteni. Hän lähetti minut kuraattorille ja kuraattori varasi ajan terveyskeskukseen lääkärille puhumaan asioistani. Ei lääkäriä mielentilani kiinnostanut. Hän kysyi koskeeko päähän ja kun sanoin että koskee, niin sain purkillisen pillereitä ja niille vielä reseptinkin: rauhottavia. Aspamia ja myöhemmin Opamoxia. Siitä alkoi parin vuoden kierre ja sinnittely. En ollut kuitenkaan mikään punkkarinarkkarisekakäyttäjä. Varsinkaan narkkari en ollut. Enkä punkkarikaan, mutta sekakäyttäjä ja lääkkeiden väärinkäyttäjä olin.

Suuri Ensirakkauteni käytti kaikkea mistä sai vähänkään kiksejä ja minun avullani sai ilmaisia nappeja lähes rajattomasti. Helppo niitä oli saadakin. Meikit pois naamasta, normi vaatteet päälle, tukka suoraksi, migreeniä kehiin ja lääkäriin. Sain helposti muitakin lääkkeitä vaivoihin, joita hoidettiin enemmän tai vähemmän huumaavilla lääkkeillä. Urheilussa vammautunut polvi oli myös kova sana lääkkeidenhaku reissuilla. Suuri Ensirakkauteni oli tyytyväinen ja laittoi lääkkeet kiertoon ja sai niistä ihan hyvät rahat.

Itselleni jemmasin sen verran nappeja, että sain pidettyä olon tasaisen turtana. Olo oli hyvä muutamalla napilla ja lähes tunnoton kun joi pari kaljaa tai kotiviiniä niiden päälle. Harvemmin juotiin väkeviä, mutta mitä tujumpaa sen parempi oli tunnottomuuden taso.

Ensirakkaus oli 20 vuotias, minä 17. Vaikka ensirakkaus oli yleensä aina sekaisin, vainoharhainen ja arvaamaton, en osannut irroittautuakaan. Luulin että hän oli poikaystäväni, mutta hyväksikäyttäjähän se oli. Raskasta rakkautta. Tajusin sen joitain kuukausia myöhemmin.

KOHTI UUTTA

Kymppiluokka loppui ja olin korottanut numeroitani aika reippaasti. Melkeinpä väitän, että ilman sitä pillerien popsintaa en olisi edes pysynyt koulussa. Kuulostaa varmaan kokeilemisen arvoiselta keinnolta suoriutua elämästä. Voin sanoa että ei kannata lähteä sille tielle ollenkaan leikkimään. Lääkkeiden kanssa pelleily on oikeasti omalla hengellään leikkimistä! Sitä paitsi tämä tarina ei loppunut vielä tähän.

Kympin jälkeen hain kouluun kokonaan toiselle paikkakunnalle ja pääsin. Lähdin seuraavana syksynä sisäoppilaitokseen suorittamaan lukio-opintoja. Lähtemään tuohon oppilaitokseen minut puhui seurakunnan nuoriso-ohjaaja, joka oli pikkuveljeni ”siskopuolen” aviomies. Sen pikkuveljen, joka kasvatusisänsä kanssa tuli talvitapahtumassa minulle esittäytymään. No joo, olen sanonut etten käytä ihmisistä heidän nimiään, mutta tämä on yksi harvoja poikkeuksia. Jussi.

Jussi oli tuon nuoriso-ohjaajan nimi. Hänellä oli lyhyt, mutta tärkeä osa siinä elämän vaiheessa. Silloin kun oli todella paha olla, menin Jussin luokse hänen toimistolleen ja juotiin kaakaota. Puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin. Jussi oli ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa puhuin niistä asioista ja fiiliksistä, mitä asemani ei kenenkään lapsena toi ja raivosta, jota tunsin. Jussi ymmärsi oikein hyvin mitä tunsin ja miksi. Hän oli myös se henkilö, joka rohkaisi ottamaan selvää asioista kunhan olen ensin täysi-ikäinen.

Olin siis seitsemäntoista, palavasti rakastunut väkivaltaiseen sekopäähän ja elin onnnistuneesti melkoista kaksoiselämää. Tähän kohtaan sanon, että to be continue eli jtkn myöhemmin. Jatkosta joudun hieman miettimään mitä kannattaa kertoa ja mitä ei. Lasteni ei tarvitse kaikkea tietää, eikä niillä asioilla ole välttämättä edes merkitystä sille, miksi olen edes tätä blogia alkanut kirjoittamaan. Mutta niistä myöhemmin.

Laitetaan tämä ” ei niin täyden kympin vuosi” tältä osin nyt pakettiin. Sanoin jo aiemmin ettei tarina edes loppunut vielä. Kerron se loppuun, mutta kerron myös siitä ”toisesta elämästä”, joka oli oikeasti kiva ja täynnä ihania muistoja ilman häpeää.