(HUOM! TÄmä teksti on kirjoitettu ja julkaistu alunperin 15.11.2019 WordPress’ssä ja siirretty sellaisenaan sieltä tänne)

Kuten jo sanoin, minulla on ollut kaikin puolin onnellinen lapsuus. Puitteet olivat kaikin puolin sellaiset kuin voi postikorttilapsuudelta pyytää: maaseutu, missä on tilaa juosta ja leikkiä;  eläimiä, joiden kanssa touhuta; järvi, missä onkia ja uida polskuttaa -ja muutaman kerran meinata hukkua; ympärillä luonto ja metsä, missä seikkailla kesällä ja talvella…

Lapsuus silloin 70-luvun alussa on ollut monin tavoin erilaisempi kuin nykyisin. Lapset itsessään varmastikin hyvin samanlaisia, mutta elämä ja elämäntapa niin erilainen. En tiedä kaupungissa -edes pienessä maaseutukaupungissa- eläneiden elämästä, muuten kuin että heillä oli vesijohto, sähköhella ja sisävessa. Meillä ei ollut. Tai no, sähköhella ja  uuni oli, mutta kyllä ruoka enimmäkseen puuhellalla laitettiin. Vesi kannettiin kaivosta kerran tai kaksi päivässä ja varsinkin saunaveden kantaminen oli iso urakka. Vessaan piti juosta pihan perälle, oli sitten mikä vuoden- tai vuorokaudenaika tahansa. Talvella oli toisinaan niin kovat pakkaset, että lattialistat jäätyi järven puoleiselta seinustalta. jokaisessa huoneessa oli korkeat pönttöuunit, joita sitten lämmitettiin että tarettiin.  Enkä muista että koskaan olisi palellutkaan. Ehkä siihen vain oli niin tottunut…. Olosuhteen ovat kotipaikallani edelleen tismalleen samat, mutta ei siellä kyllä kukaan enää vakituisesti asukaan.

Rajana vain mielikuvitus

Asuttiin hieman syrjässä kylältä. Ei kaukana, mutta lähinaapureita oli vain muutama.  Ja naapurissa oli maatalousoppilaitos. Ennen kouluikää en muista pahemmin leikkineeni muiden lasuulenten kanssa muualla kuin niissä seurakunnan kerhoissa. Joskus kävimme kylässä lapsiperheiden luona, mutta en osannut leikkiä. Oikeasti en osannut. En osaa edellenkään, enkä pidä leikkimisestä. En tosiaankaan ole mikään tosikko tai nörtti, en vain ole löytänyt porttia sellaiseen satumaahan. Mutta kyllä minulla oli oma satumaailmani, riehakkaampi vain kuin muiden tyttölasten. Nuket ja niiden kanssa paijailu ei ollut minun juttu. Legoista tykkäsin, mutta osasin rakentelin vain karsinoita pikkueläimille ja leikkihevosilleni. Tykkäsin juosta metsässä ja kiipeillä kaikkialle mihin vain pystyin.

Yksi lempipaikoistani oli savupiipun vierusta talomme katolla. Siellä sain olla rauhassa ja yksin, samasta syystä viihdyin metsässä. Näin jälkikäteen ajateltuna en oikeastaan ymmärrä miksi minun piti aina piiloutua saadakseni sitä ”omaa tilaa”, kun eihän minulla juuri muuta ollut kuin sitä. Noista piiloistani tosin pytyin tarkkailemaan ympäristöä ja juttelemaan Näkymättömän kanssa. Näkymätön oli ystäväni, jonka nimeä en tiedä enkä muista edes häntä nähneeni. Hänen kanssaan olen kuitenkin viettänyt lapsuuteni ja osan nuoruudestakin, kunnes hän katosi. Äiti puhui aina mielikuvistusystävästä ja sellaiset taitava ollat ihan normaaleja lähes kaikille lapsille. Minusta vaan tuntuu että kuulen Näkymättömän äänen edelleenkin. No joo, niin tai näin, olipa hän mielikuvistusta tai ei, sitä minulla ei kuitenkaan ollut luodakseni kaveruussuhteita muihin lapsiin. Olin se, joka sotki muiden leikit ja se, joka ei tajunnut leikkien sääntöjä.

Kalle, Onni-setä ja naapurin Rouva

Kalle

Kalle asui ihan seinän takana. Vanhapoika, iältäänkin vanha. Sain häneltä kerran joululahjaksi upean hevosista kertovan kirjan. Kirja taitaa olla edellenkin tallessa, toivon mukaan ainakin. Kallen ullakolle pääsi meidän ullakon kautta kun vähän kiipeili ja sieltä pääsi hiipimään Kallen asuntoon. En tiedä mikä siellä niin viehätti -muu kuin suklaa- mutta sinne menin aina kun tiesin ettei Kalle ole kotona ja joskus vaikka tiesin hänen siellä olevankin. Eiköhän Kalle tiennyt minun luvattomista vierailuistani, mutta ei koskaan sanonut mitään vaikka suklaata katosikin piirongin ylälaatikosta. Mutta ei koskaan mitään muuta! Kun Kalle muutti sitten kaupunkiin, me muutimme hänen asuntoonsa. Se oli isompi kuin omamme oli ollut, mutta ei tuntunut koskaan samalta kuin silloin, kun Kalle asui siinä. Lisäksi Kalle jätti paljon huonekalujaan meille, niin nekin tuntuivat jotenkin olevan eksyksissä. Minulla on edelleen sama olo kun harvoin käyn siellä. Minä ja eksyneet huonekalut…

Onni-setä

Onni-setä oli isän tädin aviomies, joka oli minulle maailman tärkein isän jälkeen. Heillä ei ollut omia lapsia ja varmaan siksi Onnille tärkeä. Onnin veli tosin oli naimisissa sen lastenkodin johtajan kanssa, josta minut oli sijoitettu sijaisperheeseen… Nämä on näitä sekavia kuvioita.Onni-setä poltti norttia puuholkissa keittiön pöydän ääressä ja hänellä oli karusellituhkakuppi. Kun painoi kannessa olevaa vipua, kansi pyörähti ja tuhkat putosi astiaan. Onni poltti norttia ja minä painoin vipua. Eikä puhuttu mitään. Katsottiin ikkunasta ulos ja hymyiltiin toisillemme. Onni-setä opetti kuinka tehdään pajupilli ja tuohisormus. En taida osata enää kumpaakaan. Kerran, kun olimme onkimassa, sain onkeen lahnan. Onki meni palasiksi, mutta jotenkin Onni-setä sai kalan laiturille. Oli vuosi 1973. Seuraavana vuonna Onni-setä kuoli. Löysin Tansaniasta korvakorut, jotka oli tehty pullonkorkeista. Niissä luki ”raha”, joka tulee swahilin sanasta ”furaha” eli ”onni, onnellisuus, hauska, mukava”… Onni roikkuu usein korvissani. Kaipaan ja ajattelen häntä usein. Sanotaan, että kuoleman hetkellä meillä on aina joku tullut meitä vastaan saattajaksi. Toivon että minun saattajani tulee olemaan Onni-setä.

Naapurin Rouva

Rouva asui vähän matkan päässä meistä. Hänellä oli suunnilleen samanikäiset lapset kuin kasvattivanhemmillani ja he olivat olleet käytännössä katsoen aina naapureita.  Rouvan luona oli aina kiva käydä kylässä, koska  siellä oli hänen tyttärensä tekemiä piirroksia ja maalauksia seinällä ja hän aina kuunteli höpöttelyäni. Lisäksi Rouvalla oli aina upeat kultaiset rubiinikorvakorut. Aivan kuten on ollut omalla isoäidillänikin. Olin tykännyt lörpötellä Rouvalle kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä, sellaisiakin mitä ei välttämättä olisi tarvinnut. Yksi tarina oli kuitenkin ylitse muiden:  olin useaan otteeseen kertonut juurta jaksaen kuinka minua on lyöty, suljettu lukkojen taakse ja en saa ruokaa.

Siitä syntyi kauhea polemiikki, kun Rouva oli kertonut näistä tarinoista äidille. Rouva oli kyllä käsittänyt, että näissä tarinoissa oli menneet suolat, sokerit, hiivat ja kaikki muukin mausteet sekaisin. Eli tarinoissa oli kyllä oikeat tapahtumat, mutta väärät henkilöt ja lapsen mieli oli yhdistellyt asioita vääriin kokonaisuuksiin. Jos niistä voi edes kokonaisuuksina puhua. Äiti kyllä on antanut minulle selkään ja huolella, mutta ne olivat eri juttuja ne ja tapahtuivat paljon myöhemmin. Ja syyt selkäsaunoille tiedän ja allekirjoitan ne lukuunottamatta yhtä kertaa. Mutta se ja ne eivät kuulu nyt kuitenkaan tähän tarinaan.  Naapurin Rouvalle olen tarinoinut alle kouluikäisenä. Kasvattivanhempani eivät nähneet juttujani samoin kuin naapurin Rouva, vaan sain valehtelijan leiman ja ensimmäisen uhkauksen siitä, että joudun takaisin lastenkotiin.

Uhkaus lastenkodista oli hämmentävä, koska uskokaa tai älkää: en muistanut enää koko paikkaa tai edes olleeni siellä. Niin mieli pystyy puhdistamaan kovalevyn ainakin pintapuolisesti. Väkivalta, josta olin naapurin Rouvalle kertonut, on tapahtunut lastenkodissa ja sitä aikaisemmin uskoakseni biologisen äitini toimesta. En ole koskaan luottanut naisiin, mutta hakenut aina hyväksyntää miehiltä. Ainoat naiset, joita olen mennyt lähelle, ovat olleet iäkkämpiä ja tummahiuksisia. Ja nyt kun asiaa mietin, niin näin on edelleenkin.

Siihen aikaan ei ehkä ollut terapioita. Tai on varmaan ollut, mutta ei ole ehkä osattu ajatella, että tarvitsisin sellaista. Olisin varmasti tarvinnut, koska tarvitsisin sitä edelleen. Tänä päivänä jos lapsi alkaisi kertoilemaan sellaisia tarinoita kuin minä olin kertonut,  niin kukaan ei ehdollistaisi sitä, pitäisikö ottaa selvää mistä tarinat kumpuavat. Tai ei ainakaan pitäisi ehdollistaa.

(HUOM! Tämä teksti on kirjoitettu ja julkaistu alunperin 11.11.2019 WordPress’ssä ja siirretty sellaisenaan sieltä tänne)

Eilen oli isänpäivä. En sytyttänyt edes kynttilää. Unohdin koettaessani taas kerran ymmärtää lapsenomaisesti kiukuttelevaa aviomiestäni, joka ei siis ole lasteni eikä kenenkään muunkaan isä. Kerroin hänelle, että on isänpäivä. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta. Tansaniassa ei sellaista päivää kai sitten ole. Eikä hänellä(kään) olisi edes isää, jota suuremmin juhlisi. Isoisäkin kuoli juuri kaksi viikkoa sitten. Koko Tansania huomioi hänen kuolemansa ja hautajaisensa. Ex-poliitikko ja vaikuttaja. Ei päästy hautajaisiin. Olen siitä sanoin kuvaamattoman pahoillani mieheni puolesta. Aviomieheni on hyvin ”suomalainen”: ei puhu ajatuksistaan eikä tunteistaan. Kaikki on aina ”just fine and normal”, vaikka näkyy kilometrien päähän ettei ole. Sitten kiukutellaan ja oikein hakemalla haetaan syy ja ”oikeutus” kiukuttelulle. Eilen en oikein jaksanut sitä… Olisi ollut omiakin mietteitä mietittävänä ja pohdittavana. Kyllä minullakin on ikävä sinne toiseen kotiin ja olen turhautunut tähän tyhjän päällä leijumiseen!

Tahtoja

Eilen oli siis isänpäivä. Lasteni isistä olen eronnut. Omat isäni ovat kuolleet. Toinen, se biologinen, tapaturmaisesti tulipalossa keväällä 1979. Oli ollut niin humalassa, ettei ollut edes herännyt kun talo palaa ympäriltä. Isistä toinen, se kasvatusperheen, kuoli 2002: vanhuuteen, sairauteen ja varmaan myös ikävään. Äiti oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin ja isälle ei tainnut oikein jäädä mistä pitää kiinni… Sodan katkeroima ja traumatisoima veteraani. Yksi heistä monista muista samankaltaisista, jotka koettivat seistä pystypäin ja olla vahvoja sekä urheita. Rakentaa elämäänsä ehjäksi ja pitää koossa sitä korttitaloa.

Isä oli halunnut, että lapsensa saisivat kaiken sen mihin resurssit riittävät. Hänen toiveensa ja ennen kaikkea tahtonsa vaan ei tainnut ihan kohdata lastensa ajatuksia. En ollut ainoa, joka oli riitautunut hänen kanssaan. Äiti kertoi ennen kuolemaansa ”salaisuuksia”. Asioita joista ei puhuttu, jotka oli jätetty pinnan alle kytemään ja joihin minä tietämättämäni sitten kompastuin. Jonkun kai se piti sekin tehdä!

Perheessä oli minun lisäkseni kolme heidän biologista lastaan, joista kaksi (pojat) oli jo aikuisia ja siksi jo maailmalla minun tullessani kesällä -71. Heidän tyttärensä, siskoni, oli kymmenen vuotta minua vanhempi eli tullessani hän oli 13 vuotias. Pojista vanhempi oli lähtenyt vastoin isän tahtoa suoraan työelämään ja toinen vastoin omaa tahtoaan opiskelemaan. Vastoin omaa tahtoaan niin, että hän olisi halunnut lukion jälkeen pitää välivuotta, mutta isän painostuksesta luopui halusta nähdä maailmaa ja meni yliopistoon. Hänen opintonsa -kunnes ei enää ollut opiskeltavaa- kestivät lopulta lähes 50 vuotta ellei jopa kauemminkin. Vanhempi veli loi ihan mukavan uran työelämässä ja antoi varmasti isälleen aihetta olla ylpeä. Kuten toisenkin veljen tie.

Vanhempi veli oli lähtenyt ovet paukkuen, eikä antanut tuumaakaan periksi siitä, mitä halusi. Nuorempi luopui jostain pitääkseen kodin oven auki, jonka isä oli uhannut häneltä lukita. Sisko olisi päässyt opiskelemaan aikoinaan toiselle paikkakunnalle, mutta jostain syystä jäi kotiin, opiskeli tutkinnon, sai töitä ja on aikalailla samassa työssä edelleenkin. En tiedä miksi sisko ei katkaissut napanuoraa vanhempiinsa, mutta oli syy mikä vaan, on hän toiminut niin omasta tahdostaan.

Kun äiti eli viimeisiä hetkiään puhekykyisenä, makasin hänen vieressään sängyllä ja me juteltiin kaikenlaista omasta menneisyydestäni, biologisesta taustastani, heidän luurangoistaan ja äidin ajatuksista. Hän sanoi, ettei minun tarvitse olla huolissaan, että minulle olisi varattu jotain ja että minä tulen kyllä pärjäämään, omasta tyttärestään hän ei ole niin varma. Hän kertoi katuvansa sitä, etteivät olleet kertoneet totuutta itsestäni silloin, kun se olisi ollut helppoa. Äiti sanoi myös, että olin isälle kaikki kaikessa, vaikkei isä sitä ylpeydeltään näytäkään. Kaikki muu oli ehkä totta, mutta ei viimeinen. Äidin hautajaisissa isän halveksunta minua kohtaan oli enemmän kuin vain aistittavissa. Hän käänsi selkänsä kun olin tulossa häntä halaamaan… Se oli kuin olisi kaadettu jääpaloja niskaan tai lasimurskaa paljaille jaloille. Halusin vain pois sieltä, niin äkkiä kuin mahdollista. Ainoat, jotka kysyivät miltä minusta tuntuu, olivat veljieni vaimot ja naapurin Rouvan poika. Äidin kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta oli monella tapaa lopunalku. Silloinen avioliittonikin nousi ihan uuteen valoon. Kun sisko soitti että äiti on kuollut, tiesin jo puhelimen soidessa kuka siellä on ja miksi. Äiti oli minulle rakas, hyvin rakas, vaikka olikin kuumilla kivillä uhkaillut. Suru oli valtava ja itkeskelin, niin kuin sureva ihminen tekee. Puhelu oli tullut aamupaivällä ja iltapäivällä nykyinen ex-mieheni ärähti että ”vieläkö sitä pitää itkeä kollottaa”. Itku loppui, enkä itkenyt hänen nähtensä äitiä enkä myöhemmin isääkään. Itkin toisinaan suuttumuksesta ja pahasta olosta, mutta enimmäkseen olin vain tyhjä. Tyhjennetty. Terapeutille sanoin, että kyynelillä täytetty.

Kolikon toinen puoli

Ei ole reilua puhua kasvatusperheen isästä vain kylmänä ja kovana ihmisenä. Eikä biologisesta isästä vain alkoholiin kallellaan olleesta ihmisestä. Tosin jälkimmäisestä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta muutamia tarinoita on sellaiselta henkilöltä, joka hänet oli tuntenut.

Isä, se biologinen

Isä kuoli hieman alle 32 vuotiaana. Hän ja setänsä, jonka kanssa isä asui, olivat olleet  ryyppyreissulla ja menneet sitten asunnolleen. Siellä he olivat  laittaneet kynttilän palamaan ja jatkaneet juomista. Molemmat olivat nukahtaneet ja isän setä oli herännyt kuumuuteen kun asunto oli ollut jo ilmiliekeissä. Setä oli yrittänyt raahata isää ulos, mutta saanut liikuttettua sammunutta miestä vain pienen matkan ja pelastaakseen itsensä liekeiltä, oli joutunut pakenemaan ja jättämään isän sinne. Mitään ei ollut ollut tehtävissä. Isän polku päättyi sinne.

Isä eli ”Hare” on kuulema ollut taiteellisesti hyvin lahjakas, hyvin herkkä ja levoton mies. Näin kerran Facebookissa vanhan valokuvan, joka tietojeni mukaan oli otettu samaiselta kadulta, missä isä oli kuollut. Kyselin, mahtaako joku muistaa tulipaloa ja ennen kaikkea siinä kuollutta henkilöä. Yhden yhteydenoton sain ja se riitti:

”Hei! Tunsin hyvin menehtyneen H.T:n eli Haren. Hän oli koulukaverini ja meidän opettaja kaikessa viisaudessaan pisti minut Haren ”tukihenkilöksi” Vielä aikuisenakin hän tuli meille aina silloin, kun oli vaikeaa. Hare oli meillä monet yötkin. Ja kun hänet siunattiin, olimme hänen siunaustilaisuudessa, jossa mun ja miehen lisäksi ei ollut kuin viran puolesta seurakunnan ja sosiaalitoimen edustajat. Pitkään veimme haudalle kukkia ja kynttilöitä. Nyt olen asunut yli 30 vuotta  muualla ja kun joskus kävin siellä hautausmaalla, en enää löytänyt Haren hautaa. Hän taisi olla sinun isäsi?…

…Harella alkoi ongelmat jo kansakoulun 7. ja 8. luokalla.  Meidän luokkalaisia erotettiin koulusta, joka on todella harvinaista, kun oli ainakin kansakoulu pakollinen. Oli varasteluja ja erilaisten aineiden imppaamista. Hare oli muutamaan otteeseen ilmeisesti vankilassa. Olin jo naimisissa, kun mieheni ja Hare tutustuivat. Pohjimmiltaan hän oli herkkä ja hyvä ihminen. Muistan, kun hän hoivasi minua, kun minulta leikattiin kysta kitalaesta ja suuni oli todella kipeä. Keitteli minulle teetä ja velliä. Minullakaan ei ole kuin yhteiskuva luokastamme, jossa hän on. Koetan könnykällä ottaa siitä sinulle kuvan. Yleensä liian kiltit ja herkät ihmiset sortuvat helposti alkoholiin ja rötöksiin. Kaikkea hyvää sinulle elämääsi. Kyllä isäsi monesti murehti, kun ei pystynyt huolehtimaan lapsestaan. T. Lea ”

Surullista, ettei hänellä ollut ”oikeita” hautajaisia. Isän taustat on luettavissa tuosta viestistä, mutta tiedän toista kautta, että kyllä hänenkin taustoillaan on taustat. Niin kuin yleensä aina on. Ei se elämä koskaan ole vain musta-valkoista ja kyllä siinä on muitakin kuin harmaansävyja. Ihan on kaikki sateenkaaren värit! 6

Isä, se kasvatusperheen

Isä kuoli n. 77 vuotiaana koko elimistöön levinneeseen syöpään ja keuhkokuumeeseen. Kun syöpä todettiin, ei ollut enää mitään tehtävissä ja tauti veikin todella nopeasti. Isä oli  illalla tuupertunut lumihankeen, mistä sisko hänet aamulla löysi. Sisko ei asunut enää kotona, mutta kävi päivittäin katsomassa miten päin pappa siellä pyörii.

Ei isä ollut paha mies. Ei todellakaan. Itsepäinen se oli ja sodan runtelema varsinkin henkisesti. Oli lähtenyt 17-vuotiaana vapaaehtoisena ”ryssiä tappamaan”, kuten sotakaverinsa asian ilmaisi. Ja oli muutaman tappanutkin ja meinannut tulla tapetuksi itsekin. Ei se itse niistä kertonut. Ei kertonut sodasta juuri mitään. Isän sotakaverit niitä juttuja kertoi. Kun presidentti Koivisto oli halunnut -muutaman vuosikymmenen jälkijunassa- myöntää hänelle ansioristin ansioistaan sodassa, ei isä kuulema ottanut kunniamerkkiä vastaan. Äiti oli ottanut sen ja piti sitä piironginlaatikossa. Ainoa mitä isä on minulle oikeastaan sodasta sanonut, oli että ”ei se ole kunniakasta kun tappaa jonkun toisen”. Isällä itsellään oli kranaatinsirpale otsassaan ja toinen korva lähes kuuro. Jos sodassa on voittajia, niin ne ei taida olla ainakaan  niitä sotilaita…

Minä seurasin isää kaikkialle mihin vaan otti minut mukaan. Kalareissuille soutamaan venettä, talvella auttamaan verkkojen vetämisessä jään alle, junaan jota hän ajoi jarrumieheksi ja vislaamaan… Hoidettiin lampaita yhdessä, vedin ”akka-aatraa” isälle pellolla, käytiin bingossa ja raveissa jne. Isä oli sankari ja lempeä. Silloinkin kun meillä meni sukset ristiin, niin ei isä ääntään korottanut. Sulki vain minut ulkopuolelle ja heitti avaimen pois. En muista lapsen silmin katsottuna mitään ikävää asiaa hänestä. Eikä hyvänen aika pidäkkään! Tämä asia olisi hyvä kun olisi pysynyt juuri näin, mutta kun ei pysynyt. Isä kuitenkin tykkäsi lapsista ja suojeli niin minua kuin lapsenlapsiaankin. Minusta tuntuu, että olin isälle kuin oma lapsi ja tasavertainen omien lastenlastensa kanssa. He eivät paljoa minua nuorempia olleetkaan.

Tänään, 11.11.2019 eli päivä jälkeen isänpäivä, voin sanoa että minulla oli kaksi hyvää isää. Se, joka tiesi ettei voi minusta huolehtia ja halusi että joku muu voi. Ja sitten oli tämä toinen, joka oli niin hyvä isä kuin pystyi ja osasi. Paras mahdollinen minulle. Huostaanotto ja sijoitus ovat olleet parasta, mitä minulle on voinut tapahtua. Vaikka ne seesteiset ja värikkäät lapsen päivät jäivätkin taakse, niin lapsuudessa kuitenkin paistoi aina aurinko, ilma oli lämmin ja jouluna oli aina lunta.