Kirkossa parkuivat urut ja minä. Vihan oratorio.
Tuntui, että kaikki on hajoamassa. Ei ole mitään mistä ottaa kiinni, mihin tarttua niin että voisi uskoa, että kaikki menee hyvin. Päätin hetken mielijohteesta mennä istumaan kirkkoon. Kirkon hiljaisuus ja viileys rauhoittaa. Ajattelin, että jos olen onnekas, on siellä joku, jolle voisi puhua ääneen ja peilata näitä tuntemuksia. Miten huonon ajankohdan valitsinkaan. Paavalin kirkkoon tuli urkujen virittäjä ja minusta tuntui, että olen tullut omiin hautajaisiin. Jäin kuitenkin, koska itketti. Kyyneleet vaan tulivat ja oli vaikea hengittää. Tuntui, että koko ruumis vapisee kivusta ja turhautumisesta. Kirkko ei antanut hiljaisuutta vaan korvia raastavan kakofonian yhdistettynä satunnaisiin mihin-lie-oratorioihin…
Tuli tunne, että kirkko halusi heittää minut ulos vähän samalla tavalla kuin Usambaran vuoren rinne Lushotossa. Silloin kävelin tietä pitkin ja yhtäkkiä lähti jalat alta. Aivan kuin olisi nykäisty mattoa ja siinä oli kävelyt kävelty moneksi päiväksi. Olen nytkin yrittämässä nousta jonkinlaista rinnettä ylöspäin ja aina kun matka alkaa sujumaan tapahtuu jotain. Jalat potkaistaan alta pois. Valmistun parin vuoden päästä diakoniksi, mutta en tiedä enää, että miksi puristaa itsestään sellaista, mikä ei ehkä tule toteutumaan koskaan. Ja vaikka tulisikin, en edelleenkään sovi siihen muottiin. Miksi edes tulin tänne? Uskonko tosissani, että kirkko ottaisi minut vastaan?
Avioliitosta tuntuu olevan jäljellä vain epätoivoinen toivo. Mieheni viihtyy paremmin yötä myöten kavereidensa kanssa ja luottamus häneen on hiipunut olemattomaksi. Sanoo yhtä, mutta tekee toista. Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Sanoin joku aika sitten ystävälleni, että samat asiat toistuvat kerta toisensa jälkeen. Minussa on jotain vikaa ja pitäisi selvittää, että mitä.
Asia tai ajatus, mikä kirkossa nousi pintaan, tuli puskista: vihaan äitiäni. Urkujen parkuessa tunsin, kuinka viha nousi pintaan. Olisin vain halunnut valua penkistä lattialle ja jäädä siihen siköasennossa huutamaan. Parkumaan urkujen pauhatessa. Ritu, et ole sen arvoinen että kutsuisin sinua äidiksi. Vihaan sinua 53 vuoden raivolla! Vihaan sitä mitä teit minulle ja muille lapsillesi! Vihaan sitä, että sinun takiasi en voi luottaa siihen, että joku oikeasti pysyisi rinnallani eikä lähtisi ”tulitikkuja lainaamaan”. Mieheni tekee sitä. Sanoo menevänsä jonnekin, mutta meneekin toisaalle. ”Zero minute” voi kestää pari tuntia, eikä hänelle saisi asiasta sanoa. Eikä siitä, ettei mielestäni ole ok, että naimisissa oleva yli 40 vuotias mies viettää aikaansa yömyöhään jossain paikassa X. Ei silloin tällöin, vaan lähes päivittäin. Kaverit ja varsinkin nuo samasta kulttuurista tulevat ovat tärkeitä, totta kai. Ja heitä pitää ollakin, mutta vapaus on heille tai isolle osalle heistä, kaikki kaikessa. Vapaus, jossa ei ole vaatimuksia tai vastuunkantoa. Mieheni on kyllä ainakin toistaiseksi aina tullut kotiin, mutta äitini ei tullut.
Äitini prioriteettilistalla ei ole ollut ketään muita kuin hän itse ja oma hyvinvointinsa. Olen sanonut vuosia itsepintaisesti, etten ole katkera. Ymmärrän, miksi hän on toiminut niin kuin on toiminut. Viha, joka vyöryi tänään ulos, yllätti. Pelästytti. Menin kirkkoon saadakseni rauhaa ja koinkin suunnatonta vihan tunnetta. Urkuja viritettiin ja taisi käydä niin, että viritettiin jotain muutakin: minut. Ehkä kirkko ei heittänytkään minua pihalle vaan näytti, että jopa siellä on oikeus tuntea tunteita ja sanoa ne ääneen. Karmea kakofonia piti muut ihmiset pois ja sain hetkeni. Ritu, sinä teit lapsillesi pahasti ja olen siitä vihainen. Ymmärrän tekosi, mutta se ei poista vihan tunnetta.
Olen hitto vie 53 vuotias ja alkukesästä tuli 50 vuotta siitä, kun minut otettiin lastenkodista kesälapseksi. Juhlavuosi. Lippu salkoon, kahvia ja pullaa! Haavat, jotka minulle teit, eivät ole parantuneet. Ritu, olen taas tilanteessa, jossa olen jäämässä yksin koska pelkään. Tilanteessa, jossa pelkään jääväni yksin. En minä yksinoloa pelkää. Pelkään, että se minkä sinä aloitit, toistuu uudelleen ja uudelleen. Sinä teit minusta itselleni arvottoman ja sen asian korjaamiseen ei taida tämä ihmiselämä riittää. Sinä opetit, että ihmiset lähtevät palaamatta. Opetit, ettei minulla ole väliä.
Ajattele Ritu… minä olin silloin alle vuoden vanha. Ja sinä teit saman kaikille lapsillesi. En minä sinua odota palaavaksi, älä edes kuvittele niin. Olenhan minä tavannut sinut ja nähnyt millainen sinä olet. Sinä olet myrkkyä. Toivon ja rukoilen, ettei minun tarvitsisi enää pelätä, että pelko päästäisi vihdoin irti. Toivoisin, että mieheni voisi ymmärtää, että olen rikki ja haluaisi auttaa minua korjaamaan itseni. Auttaisi pesemään minuun lyömäsi stigman pois. Antaisi sitä rakkautta jota kaipaan.
Miten sinä kehtaatkin vielä 53 vuoden jälkeen yrittää tunkea itseäsi elämääni ja vetää mukanasi omaan helvettiisi. Olematta edes fyysisesti läsnä! Mene ja pysy pois! En halua nähdä sinua sen enempää menneissä kuin tulevissakaan ihmissuhteissani, enkä varsinkaan aviomiehessäni. Oliko tämä nyt tässä?
