Tapasin muutama päivä sitten hyvän ystäväni, jonka kanssa ei olla nähty kuuteen vuoteen. Hän sairastaa parantumatonta syöpää, on sairastanut jo yli kaksi vuotta. Positiivinen suhtautuminen elämään on pitänyt hänet elossa. Puhuttiinkin kaiken muun ohella positiivisuudesta tai oikeastaan onnellisuudesta. Siitä mitä olemme saaneet elämässämme kokea, hyvää ja huonoa. Puhuttiin ystäväni ruumiin sairaudesta ja sen armottomuudesta, puhuttiin minun mielen sairaudesta ja sen armottomuudesta, mutta ei synkistelty. Ei todellakaan!

Olemme tunteneet kaksikymmentä vuotta ja niihin vuosiin mahtuu hurja määrä tavaraa. Siellä on suuria iloja ja suruja, saavutuksia ja menetyksiä. Mutta eniten siellä on ollut niitä toteutuneita unelmia ja onnellisuutta. Ja siellä on ollut molemmilla asioita, jotka on pakottaneet pysähtymään miettimään elämää ihan tosissaan. Onko tämä sitä, mitä siltä haluan? Olenko todellakin se, joksi itseäni luulen? Ja ovatko asiat joita olen pitänyt tärkeinä ja jopa itsestään selvinä edes oikeita tai todellisia? Ne pysäytykset ja pysähtymiset ovat vahvistaneet onnellisuuttamme, vaikka ulkoiset tekijät ehkä sotivatkin onnellisuuden oletusta vastaan.

VALO

Ystäväni pukeutuu värikkäästi, hymyilee ja säteilee ulospäin valoa. Minulle hän sanoi, että minusta lähtevä lämpö niin pukeutumisessa, olemuksessa kuin siinä kuinka kohtaan ihmisiä -jopa ventovieraita- on häkellyttävä. Se oli ihana kuulla. Siitä puhuttiin, kuinka omissa elämissämme olemme kaikista vastoinkäymisistä, sairastumisista ja menetyksistä huolimatta onnellisia. Kiitollisia siitä mitä meillä on, koska olemme niistä asioista kiitollisia. Ei siksi että täytyy olla.

Onnellisuus ei ole vain olotila, se on elämän asenne. Minulla se asenne on ollut aina, huolimatta hetkistä ja kausista kun masennus lyö päälle ja ajatukset lähtevät valumaan kohti pimeyttä. Jopa hurjimpina hetkinä olen tuntenut onnellisuutta, jota on vaikea selittää ja sanoiksi muuttaa.

Kun olen sanonut että henkisestä kivusta huolimatta olen järjettömän onnellinen, minulle on sanottu ettei se voi olla totta. Että kiellän totuuden ja olen epärehellinen itselleni. Ettei sellainen ihminen, joka on hautonut itsemurhaa, jonka sisin on kuin huojuva korttitalo ja joka haluaisi lähes päivittäin lyödä hanskat tiskiin niin menneisyyden, nykyisyyden kuin tulevaisuudenenkin osalta, voi sanoa ”olen onnellinen”. Miksei voi? Totta on, ettei monikaan asia ole elämässäni kunnossa. Raha-asiatkin ovat niin sotkussa, etten todennäköisesti saa niitä koskaan selviksi, ainakaan ilman ihmettä. Kroppa huutaa hallelujaa ja anelee armoa, rukoilee, että tekisin sille jotain, mutten jaksa. Kohta ei tarvitse jaksaakaan. Mutta silti olen onnellinen.

Onnellisuus on meidän ja teidän!

Miksi pitäisi kaataa tuhkaa päällensä ja ruoskia itseään? Se on niin nähty ja koettu. Ei kannata. Moni asia on sekaisin joo-o, mutta moni asia on myös kunnossa ja vahvalla perustalla, huolimatta ravistuksista. Miksi en voisi olla se valon lapsi joka haluan olla? Tai tämä ystäväni, koska on sellainen valonkantaja vaikka on kuoleman sairas? Miksi me emme saisi sanoa ja näyttää olevamme onnellisia? Tai ylipäätään: miksi emme saisi olla onnellisia? Onneksi suurin osa ei sitä kielläkään ja porskuttaa itsekin iloisesti elämässään  eteenpäin. Oman elämänsä Leijonakuninkaat. Tai Timonit ja Pumbat.

HUONOA HUUMORIA, HAKUNA MATATA

Tansaniassa sanotaan ”hakuna matata”eli ”ei huolia,no worries”. Se ei tarkoita etteikö niitä olisi tai että ne lakaistaisiin maton alle, vaan ettei eletä niissä. Ryvetä, niin kuin meillä. Ja se on sitä mitä tarkoitin sillä että meillä onnellisuudellakin on normit.

Huolimatta, että onnellisuustutkimuksissa Suomi on sijoittunut kärkimaihin, on meillä myös itsemurhaluvut kohtuullisen korkealla, päihde- ja mielenterveysongelmia enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja sananlaskumme kehoittavat pitämään ilot ja onnen hetket ihan vaan omana tietonamme, pimeässä komerossa ja sängyn alla.

Piti ihan tutkia tätä käsitettä ”onnellisuus”. Platonille onnellisuus on ”rakkauden jatke”, Aristoteles niputtaa (hieman karrikoiden), että ”hyveellinen ihminen on onnellinen” ja Freud on vähän samoilla linjoilla edellisten kanssa: ”tärkeimmät onnen lähteet ovat rakkaus ja työ”. Eikös tämä yksi itävaltalaissyntyinen, mutta Saksassa vaikuttanut pikkumieskin hehkuttanut kuinka työ vapauttaa…? Huono vitsi. Enemmän kuin huono. Mutta  onnellisuus määritellään ulkoisilla tekijöillä kuten olosuhteilla, yksilöhistorialla, työllä, rahalla… ”Mitä elämässäsi on sellaista mikä tekee sinut onnelliseksi?” Ainoa asia mikä minun onnellisuuttani toisinaan horjuttaa, on ystävien vähyys ja etten tapaa heitä. Tarvitsen ystäviä ja olen maailman huonoin pitämään keneenkään yhteyttä. Ystäväni ovat yhtä huonoja. Tai haluttomia. Vitsi tämäkin.

ILO vs. ONNELLISUUS

Olen koettanut määritellä omaa onnellisuuttani tai sen puutetta. Minulla on koti ja unelmia joita kohti kulkea. En ole sidoksissa mihinkään mihin en halua kuulua, mutta teen myös asioita joita en oikeastaan haluaisi, mutta joista on minulle hyötyä ja siten myös iloa. Ne tuovat iloa, koska mahdollistavat pieniä ”luxus momentteja” . Iloa tuovat ehdottomasti aviomies, asuinpaikka, perhe, opiskelu…

Onnellisuutta tuovat asiat, joita olen saanut kokea ja oivallukset, jotka nostavat minua ylöspäin. Oivallukset elämästä, jotka vahvistavat ja lujittavat henkistä minuuttani on ehkä paremmin sanottu. Toki ne nostavat ylöspäinkin, mutta joku voi sen tulkita että ylöspäin eli muiden yläpuolelle. Ei huolta, niin tuskin käy. Jos käy, niin elämässäni on ihmisiä, jotka osaavat puhkaista sen kuplan.

Minulle ilo ja onnellisuus ovat kaksi eri asiaa. Ilo on sellainen pikkulintu, joka tulee ja menee. Se ei ole stabiili. Toki ilon läsnäolo paisuttaa onnellisuuden tunnetta, mutta onnellisuus ei tarvitse jatkuvaa iloa. Surukaan ei voi peitota onnellisuutta, vaikka voi hetkeksi lamaannuttaa. Pelko on ehkä onnellisuuden pahin vihollinen. Pelko siitä ettet ole ansainnut sitä mitä mitä sinulla on. Sanoin että onnellisuuttani horjuttaa toisinaan se, etten tapaa ystäviäni liittyy tuohon pelkoon. Etten ole edes ansainnut noita ihmisiä elämääni.

Onnellisuus tulee asioista, joilla ei ole mittaria. Tunsin suurta onnellisuutta eräänä yönä kun heräsin juomaan ja näin ikkunasta kuinka sataa lunta. Aamulla sitä lunta ei enää ollut, mutta tunne oli tallella.
Tuo kaikki kuulostaa kovin epäuskottavalta. Mutta kunhan pääsen tätä kertomustani eteenpäin, niin se ehkä avautuu sinullekin, mistä nuo ajatukset tulevat ja miksi niihin uskon.

TÄSSÄ JA NYT KOHTI HUOMISTA

Puhuttiin ystäväni kanssa myös hetki siitä, millaisen elämän haluamme. Hän haluaa kokea vanhuuden, elämän jossa on aikaa olla rakkaiden kanssa. Elämän, jossa aika ei jää turhan vouhottamisen alle. Työelämään hän ei enää palaa, mutta silti ajan voi haaskata muuhun ”turhaan tärkeään”. Se mikä on tässä ja nyt, on tärkeistä tärkein, mutta myös väylä huomiseen luodaan tässä ja nyt.

Minun toiveeni on samankaltainen, jopa työn suhteen. Haluan tehdä töitä, mutta luoda itselleni sen uran omilla ehdoillani ja sinne missä minulla on hyvä olla. Se vaatii hyppäämistä ja ehdotonta luottamista siihen, että siivet kantaa tuli eteen mitä hyvänsä.

Tuntui hyvälle sanoa ääneen että haluan takaisin siihen elämään missä ei ole kiirettä ja eikä kukaan ole hengittämässä niskaan ja vaatimassa sitä sun tätä, missä voin oikeasti tehdä työkseni sitä mitä rakastan ilman onnistumisen paineita tai epäonnistumisen pelkoa. Olla työkseni läsnä niille, jotka sitä sillä hetkellä tarvitsevat ja olosuhteissa jotka ovat itselleni täydelliset. Ja miehelleni.

Sitä on onnellisuus, että voi unelmoida ja tietää että kaikki voi käydä toteen kun uskoo!

Onni on olla onnellinen huolimatta mielen temppuiluista. Sisäinen lapsi tai mikä lie teini se sitten onkaan, joka aika ajoin heittäytyy lattialle huutamaan tai kiipää parvekkeen kaiteelle uhoamaan ja vaatimaan huomiota ja saakin sen, mutta en anna sille enää valtaa. Olen oppinut ymmärtämään niitä ja kuuntelemaan mitä heillä on sanottavaa. Mutta siitäkin kirjoittelen sitten myöhemmin, hamassa tulevaisuudessa.

On käynyt jo varmaastikin melko selväksi kuinka sekavat kuviot nämä perhetaustani ovat. Ne ovat asioita, joille en ole voinut enkä voi mitään ja joita voin vain yrittää ymmärtää. Saada arkistoitua ne sellaiseen muotoon, että niitä olisi helpompi käsitellä. Mutta kyllä olen osannut sotkea asioitani ihan itsekin. Sotkin asiani kun en muutakaan osannut. Jälkiviisaana voin sanoa, että kannattaa miettiä tarkkaan mihin junaan hyppää. Koska kaikki liittyy kaikkeen, niin seuraamukset voivat olla kauas kantoiset niin suoraan kuin välillisestikin. Sanonta ”pienistä puroista voi kasvaa iso virta” pitää paikkansa niin hyvässä kuin pahassakin. Katsotaan mihin tämän kertainen ”virtaava puro” eli ajatus vie…

OLLAPA KOVIS

Olen ollut semmoinen ”joo-joo”-tyyppi, joka ei ole osannut sanoa ei. Jos koulussa tytöt, joiden silmätikkuna olin, sanoivat että minun pitää ostaa heiltä kummenen omenaa 50 pennnin kappale hintaan tein niin. Jos joku halusi kaupasta uudet kengät ja sanoi, että minun pitää ne sieltä hommata ulos, tein niin. Ainoa asia, mihin en tarvinnut ulkopuolista painostusta oli tupakka. Aloin tupakomaan jo ala-asteella. Se on sinällään hieman itselleni hämärän peitossa, että miksi. Kukaan lähipiirissäni siihen aikaan tai perheenjäsen ei tupakoinnut. Onni-setä oli ollut ainoa ja yhden koulukaverin isä, jonka topasta aina varastinkin muutaman tupakan… Tiedän, että kiusaajani polttivat ja tarjosivat auliisti meille ”nössyköillekin”. Totta kai halusin olla heidän kaltaisensa ”kovis”! Heidän elämänsä tuntui olevan niin helppoa ja he saivat aina kaiken. Hymypatsaat ja hyvät numerot. Ihan kuin heidän koulumenestyksellään olisi ollut tekemistä kiusaamisen kanssa. Ja jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin ala-aasteella ainoat aineet, missä en pärjännyt oli matematiikka ja englanti. Kaikissa muissa olin keskiarvon yläpuolella eli pärjäsin todella hyvin lukuaineissa. En vaan tajunnut sitä silloin.

KULTAISESSA HÄKISSÄ

Yläaste meni roikkuessa muiden mukana ja sinnitellessä. Olin vähällä saada ehdot, mutta koulun musiikin opettaja, vararehtori ja opinto-ohjaaja pelastivat puhumalla puolestani. En tiedä miksi he niin tekivät, mutta kiitos heille siitä! Kaipa he näkivät sellaista mitä esimerkiksi ruotsin opettaja ei edes halunnnut nähdä.

LASIKAAPPI SÄRÖILEE

Yläasteaikana iso osa luokka- ja koulukavereista meni perjantaisin kaupunkiin diskoon, joita järjestettiin kaupungin kouluilla. Asiaan kuului totta kai myös jäädä pyörimään keskustaan. Minä en mennyt koskaan. En päässyt ja se oli yleinen pilkan aihe. En tehnyt juuri muutakaan, mitä muut, kuten meikannut tai laittanut hiuksia. Voi, minulla oli kuulkaa pitkät hiukset! Lähes vyötärölle asti. Pitkän kerjäämisen jälkeen sain pitää ne koulussa auki tai edes ponnarilla.

Kymppiluokalle lähtö yläasteen jälkeen oli itseni vapauttamista siitä kultaisesta häkistä tai lasikaapista, mistä ei voinut kuin katsella kun muut kokevat kaikkea kivaa. Jostain syystä kodissani oli ensisijainen ajatus, että kaikkeen mikä tapahtuu kodin ulkopuolella liittyy jotain huonoa ja paheellista. En kyllä muista että juuri kukaan olisi koskaan puhunut viikonlopun jälkeen kännitarinoita. Meidän kylältä oli matkaakin kaupunkiin yli 10 kilometriä eikä yöbusseja kulkenut eli jonkun isä tai äiti toimi kuljettajana. Se saattoi olla se rajoittava tekijä kännikokeiluihin kaupungissa. Minäkin olisin niillä kyydeillä päässyt kulkemaan, jos vanhempani olisivat antaneet luvan. Mutta ei, minä istuin kotona tai olin hevostallilla. Oli onneksi pari kaveriakin, joiden luokse saattoi mennä. Joskus jopa yökyläänkin, mutta silti olisi ollut kivaa mennä muiden mukana kaupunkiinkin.

HYPPY VAPAUTEEN, OJAAN JA ALLIKKOON

Kymppiluokalla avautui koko uusi maailma eteen ja hyppäsin kyytiin sen kummemmin epäröimättä tai miettimättä. Vaikka suurin osa olikin oikeasti kivaa ja hienoa, irtiriuhtaisu oli lähellä päätyä todella huonosti. Sinisilmäisyys, hyväksymisen tarve ja tarve päästä pois kiltteydestä teki minusta helpon kohteen monenlaiselle hyväksikäytölle.

Liikuin kolmessa eri porukassa: ne, joiden kanssa tehtiin kaikkia kivoja juttuja, koulukaverit, joiden kanssa pyörittiin koululla ja kolmantena sakki, jonka seuraan ajauduin kun ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä, missä oli Suuri Ensirakkauteni ja missä sain turruttaa pahaa oloani. Ensin keskikaljalla ja kotiviinillä, vähän myöhemmmin bentsoilla.

Olin alkanut käydä ja olla kotona aina vaan vähemmän ja vähemmän. Lopulta lähdin ovet paukkuen enkä palannut kuin hätäisesti silloin tällöin näyttäytymään. Suorat tummanruskeat hiukset vaihtuivat mustaan 80-luvun pörröön ja vaatetus punk-lookiin. Ja meikistäkään en säästellyt. Ulkoisesti kova, sisältä niin heikko ja hapero. Jos tietää miltä näyttää ja tuntuu lahoava puu, niin hapero on hyvin kuvaava sana siihen miltä sisäinen maailmani näytti ja tuntui.

RASKASTA RAKKAUTTA

10-luokan opettaja huomasi ahdistuneisuuteni ja levottomuuteni. Hän lähetti minut kuraattorille ja kuraattori varasi ajan terveyskeskukseen lääkärille puhumaan asioistani. Ei lääkäriä mielentilani kiinnostanut. Hän kysyi koskeeko päähän ja kun sanoin että koskee, niin sain purkillisen pillereitä ja niille vielä reseptinkin: rauhottavia. Aspamia ja myöhemmin Opamoxia. Siitä alkoi parin vuoden kierre ja sinnittely. En ollut kuitenkaan mikään punkkarinarkkarisekakäyttäjä. Varsinkaan narkkari en ollut. Enkä punkkarikaan, mutta sekakäyttäjä ja lääkkeiden väärinkäyttäjä olin.

Suuri Ensirakkauteni käytti kaikkea mistä sai vähänkään kiksejä ja minun avullani sai ilmaisia nappeja lähes rajattomasti. Helppo niitä oli saadakin. Meikit pois naamasta, normi vaatteet päälle, tukka suoraksi, migreeniä kehiin ja lääkäriin. Sain helposti muitakin lääkkeitä vaivoihin, joita hoidettiin enemmän tai vähemmän huumaavilla lääkkeillä. Urheilussa vammautunut polvi oli myös kova sana lääkkeidenhaku reissuilla. Suuri Ensirakkauteni oli tyytyväinen ja laittoi lääkkeet kiertoon ja sai niistä ihan hyvät rahat.

Itselleni jemmasin sen verran nappeja, että sain pidettyä olon tasaisen turtana. Olo oli hyvä muutamalla napilla ja lähes tunnoton kun joi pari kaljaa tai kotiviiniä niiden päälle. Harvemmin juotiin väkeviä, mutta mitä tujumpaa sen parempi oli tunnottomuuden taso.

Ensirakkaus oli 20 vuotias, minä 17. Vaikka ensirakkaus oli yleensä aina sekaisin, vainoharhainen ja arvaamaton, en osannut irroittautuakaan. Luulin että hän oli poikaystäväni, mutta hyväksikäyttäjähän se oli. Raskasta rakkautta. Tajusin sen joitain kuukausia myöhemmin.

KOHTI UUTTA

Kymppiluokka loppui ja olin korottanut numeroitani aika reippaasti. Melkeinpä väitän, että ilman sitä pillerien popsintaa en olisi edes pysynyt koulussa. Kuulostaa varmaan kokeilemisen arvoiselta keinnolta suoriutua elämästä. Voin sanoa että ei kannata lähteä sille tielle ollenkaan leikkimään. Lääkkeiden kanssa pelleily on oikeasti omalla hengellään leikkimistä! Sitä paitsi tämä tarina ei loppunut vielä tähän.

Kympin jälkeen hain kouluun kokonaan toiselle paikkakunnalle ja pääsin. Lähdin seuraavana syksynä sisäoppilaitokseen suorittamaan lukio-opintoja. Lähtemään tuohon oppilaitokseen minut puhui seurakunnan nuoriso-ohjaaja, joka oli pikkuveljeni ”siskopuolen” aviomies. Sen pikkuveljen, joka kasvatusisänsä kanssa tuli talvitapahtumassa minulle esittäytymään. No joo, olen sanonut etten käytä ihmisistä heidän nimiään, mutta tämä on yksi harvoja poikkeuksia. Jussi.

Jussi oli tuon nuoriso-ohjaajan nimi. Hänellä oli lyhyt, mutta tärkeä osa siinä elämän vaiheessa. Silloin kun oli todella paha olla, menin Jussin luokse hänen toimistolleen ja juotiin kaakaota. Puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin. Jussi oli ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa puhuin niistä asioista ja fiiliksistä, mitä asemani ei kenenkään lapsena toi ja raivosta, jota tunsin. Jussi ymmärsi oikein hyvin mitä tunsin ja miksi. Hän oli myös se henkilö, joka rohkaisi ottamaan selvää asioista kunhan olen ensin täysi-ikäinen.

Olin siis seitsemäntoista, palavasti rakastunut väkivaltaiseen sekopäähän ja elin onnnistuneesti melkoista kaksoiselämää. Tähän kohtaan sanon, että to be continue eli jtkn myöhemmin. Jatkosta joudun hieman miettimään mitä kannattaa kertoa ja mitä ei. Lasteni ei tarvitse kaikkea tietää, eikä niillä asioilla ole välttämättä edes merkitystä sille, miksi olen edes tätä blogia alkanut kirjoittamaan. Mutta niistä myöhemmin.

Laitetaan tämä ” ei niin täyden kympin vuosi” tältä osin nyt pakettiin. Sanoin jo aiemmin ettei tarina edes loppunut vielä. Kerron se loppuun, mutta kerron myös siitä ”toisesta elämästä”, joka oli oikeasti kiva ja täynnä ihania muistoja ilman häpeää.