Nyt tulee sekavaa kirjoitusta. Heräsin enemmän kuin huonotuulisena todella huonosti nukutun yön jälkeen. Päässä tuulee ja ajatuksia sataa. Viime päivät ovat olleet aika tuulisia… Tieto veljeni kohtalosta oli uusi informaatio minulle ja kun soitin asiasta siskolleni, osoittutui että he olivat tienneet Janin kuolleen. Näiden siskojen kanssa meillä on yhteinen äiti ja he ovat eläneet isänsä kanssa. Tuli fiilis että mitä v..ttua?! Olenko minä oikeasti ainoa ihminen maailmassa, jolle ei ole ollut tarvista kertoa mitään mistään! Toisaalta, minulle kerrottiin nyt ja niin kuin asiat on tapahtuneet. Viime yö oli tunteiden ja ajatusten vuoristorataa. Tai oikeastaan kuin pään sisällä oli flipperi, jossa extrapallot alkaa sinkoilla sinne tänne ja pitäisi estää niitä putoamasta pelistä räpyttelemällä mailoja..

Mautanasia

MAUtanasia (masentuneisuus, ahdistuneisuus ja elämää suurempi uupuneisuus) tuntuu kasvavan kasvamistaan ja vaatisi eittämättä muutakin reagointia kuin toteamuksen että ”low battery”. Se on semmoinen olotila kuin olisi zombie. Niin väsynyt, ettei sellaista unen määrää ole joka sen poistaisi. Hermo on kireällä ja väsymys itkettää. Yritin kyllä tuolta internetin kaikkivaltiaasta maailmasta löytää joku aika sitten apua ja yritin tänään uudelleen, mutta en löytänyt. Tänään pääsin jo kohtaan ”Ajanvaraus”, joka ilmoitti ettei kanssani ole tehty palvelusopimusta, mutta ei kertonut että missähän semmoisen sopparin voi tehdä…. Olen siis koettanut saada aikaa julkisenpuolen lääkärille/ mielenterveyshoitajalle. Pari kuukautta sitten soitin terveyskeskuseen ja sieltä kehoitettiin tutustumaan itsehoito-ohjeisiin. Olen itsehoitanut itseäni vuosikaudet, lukuunottamatta yhtä hoitojaksoa, kun maton lisäksi lähti lattiakin alta. No, kyllä tämäkin jossain vaiheessa helpottaa. Samainen terveyskeskus otti kyllä väliaikaisesti kuuroutuneen korvani niinkin vakavasti, että tutkimatta sitä millään tapaa lähettivät sairaalaan aivoverenvuotoepäilynä, ja sieltä taas passitettiin toiseen sairaalaan magneettikuviin ja kun koko reissua oli kestänyt syömättä ja juomatta 18 tuntia todettiin että tärykalvohan se vaan on niin jumissa että pitää puhdistaa, mutta että he ei sitä tee vaan pitää mennä terveyskeskukseen… Korva kuntoutui itsekseen reilun kuukauden päästä sitkeän huuhtelun avulla. Nyt olisi vaan ihan kiva saada itsensä parempaan kuosiin tuolta myös tuolta korvien välistä, että selviytyisi noista alkavista opinnoista kunnialla, ennen kuin menee todella pahaksi. Voi vali vali vali, mutta kokemus on opettanut, että kapuloita alkaa sadella rattaisiin välittömästi kun päätän keskittyä itseeni tai johonkin tiettyyn itselleni tärkeään asiaan.

Äitinsä tyttö

Kun kaikkien suureksi hämmästykseksi erosin ensimmäisestä aviomiehestäni, menivät lapset ”puoliksi”. Vanhin poika jäi isälleen ja nuorempi minulle. Sijaisperheen sisko kommentoi eroa ja päätöstä lapsista, että ”Niin olet kuin äitisi: hylkäät lapsesi.” En minä ollut lastani hylkäämässä! Se oli sillä hetkellä järkevä ja yhdessä tehty päätös. Ex-mies oli töissä ja minä olin lähdössä opiskelemaan. Miehelläni oli kyllä alkoholin kanssa ongelmia, mutta ei koskaan ollut töistä pois juomisen takia tai arkena humalassa ja uskoin vakaasti, että elämä lapsen kanssa vähentää vapaa-aikajuopotteluakin ja että kaikki sujuisi hyvin. Sujui aluksi kyllä, kunnes ei sitten sujunutkaan, koska poika alkoi muutamaa vuotta myöhemmin oireilemaan ja tekemään katoamistemppuja eli karkailemaan kotoa. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun herraa etsittiin jopa poliisien kanssa pitkin kaupunkia. Poikaa vaivasi muutenkin yleinen tyytymättömyys kaikkeen mitä hänelle koetiin järjestää ja hommata. Oli ja on edelleen sitä mieltä, että kaikki muut saaneet enemmän kuin hän. Viikonloppu tai loma luonamme saattoi mennä pilalle sen vuoksi, että hän löysi vajaan chipsi- tai karkkipussin ja alkoi murjottamaan siitä, että meillä on ollut herkkuja ja kivaa ilman häntä. Vaikka niitä herkkuja ja kivaa olisi ollut nytkin. Ja aina lauantaisin olikin herkuttelupäivä ja leffailta, jolloin lapset saivat valita vuokraamosta videon mikä katsotaan yhdessä. Olimme molemmat (ex-mies ja minä)tahoillamme jo uusissa parisuhteissa ja lisää lapsiakin oli syntynyt molemmille. Molemmilla oli myös lapset, jotka tarvitsivat erityistä tukea ja hoitoa. Eri tavoilla, mutta aikaa vievästi kuitenkin.

Elämää ville vallaton-syndrooman keskellä

Meillä erityisyys tarkoitti lähinnä, että sain kaksoset, joista toinen tarvitsi 24/7 valvontaa mm. niin sanotun ville vallaton-syndrooman eli suhteellisen pitkälle viedyn impulssikontrollihäiriön, ADD:n sekä dysfaasian vuoksi. Lisäksi lapsi oli ensimmäiset 1,5 vuotta elämästään puoliksi kuuro kroonisen korvatulehduksen vuoksi. Lapsi ei kuullut puoliakaan mitä hänelle puhutaan, ei pystynyt kontroloimaan ulkoa tulevia impulsseja ja kaksossiskonsa oli ainoa, joka ymmärsi hänen puhettaan. Jos seinätapetissa oli pieni, tuskin havaittava repeämä, tämä lapsi kyllä näki sen ja sekunnin murto-osassa se oli revitty alas. Aivan sama että seinä omassa kodissa vai muualla. Nuo tuollaiset nyt oli vielä sellaisia joille pystyi jopa nauramaan, mutta monesti impulssi vei vaarallisiin tilanteisiin. Tyttärellä oli uskomaton puristusvoima ja pystyi kiipeämään lähes pystysuoraa seinää jos vaan sai sormilla otteen. Kerran hän rytisi naapuritalon hiekkalaatikolle 190cm korkean aidan yli ja orapihlaja-aidan läpi, muutaman kerran haettiin katolta vaikka sinne kiipeäminen piti olla mahdoton tehtävä. Kerran naapuri oli tavoittanut neidin kävelemässä oletettavasti leikkipuistoa kohti kumisaappaisillaan ja yöpuvussa. Tämä tapahtui kun lähettänyt hänet laittamaan vaatteet päälleen, että voidaan sitten lähteä ulos leikkipuistoon. Opimme melko nopeasti että lause on liian monimutkainen jos siinä on kaksi toimintaan viittaavaa elementtiä. ”Vie lautanen keittiöön JA laita se tiskialtaaseen” oli vaikea mutta ”vie mennessä, tuo tullessa” täysin mahdoton… Olisi pitänyt olla silmätkin selässä ja voitte uskoa mikä helpotus oli, kun saatiin tytöt puolipäivähoitoon kun nuorin lapsi syntyi. Ei ne sielläkään kommelluksitta selvinneet ja pari kertaa oli päässyt livahtamaan aidan yli kohti mitä lie mielenkiintoista. Ei uskoneet kun sanottiin, että neiti tarvitsee nanosekunnin siirtyäkseen paikasta A paikkaan B… Niin ja ne tuntoaistiin liittyvät ongelmat! Tuntoaisti toimi joko ylikierroksilla tai ei juuri ollenkaan. Häneen oli vaikeaa koskea ja ottaa syliin, koska oli toisinaan todella yliherkkä kosketukselle, mutta jonakin toisena hetkenä hän pystyi nappaamaan grillistä kuuman hiilen käteensä eikä tuntenut kipua. Tällaista kevyttä arkea vietettiin ja sillä jolla olisi pitänyt olla ohjakset napakasti käsissä alkoi olla piuhat pahasti sekaisin komentokeskuksessa eikä kasvavat ongelmat perheessä helpottuneet. Päinvastoin.

Saattohoitoa ja sinnittelyä sekasorron keskellä

Pojan temppuilun vuoksi jouduin lähtemään kuopuksen synnyttyä sairaalasta kotiin selvittelemään järjestämiään sotkuja. Isänsä ilmoitti, ettei aio pistää tikkua ristiin pojan etsimiseen, ovat niin loppu. Lopulta asiat eskaloituivat niin pahoin, että oli parasta että hän muutti luoksemme pysyvästi. Ei se muuttanut kylläkään juuri mitään. Temppuilu ja ongelmat jatkuivat ja kasvoivat, mutta meillähän ei ollut juuri muuta kuin aikaa setviä niitä ja pystyttää kerta toisensa jälkeen uusia rajoja kaadettujen tilalle. ”Meillä” tuossa aikaa yhteydessä tarkoitan lähinnä itseäni, koska mieheni oli vuorotöissä.

Sitkeästi asetettiin raameja ja sääntöjä, yritettiin pitää niistä kiinni, oltiin läsnä ja yritettiin auttaa ja löytää apua. Puoli vuotta saatettiin nuorta herraa kouluun. ”Saattohoitoa” kuten silloinen mieheni sanoi. Toinen saattoi etuovelle ja toinen odotti takaovella käännyttämässä takaisin. Ja silti livisti viimeistään ruokatuntiin mennessä. Koulu ei tehnyt mitään, lastensuojelu ei tehnyt mitään. Sosiaalitoimikaan ei antanut mitään tukea ennen kuin itse sairastuin. Saimme silloin perhetyön kautta kodinhoitajan. En tiedä vieläkään mikä apu hänestä olisi pitänyt olla. Mukava nainen, ei siinä mitään ja leipoi pullaa. Ei siitä vaan paljoa ollut apua siihen että talossa asuu henkilö, johon ei voi luottaa pennin vertaa. Pojan peruskoulu oli loppumetreilla ja kuvioihin alkoi tulla enenevässä määrin alkoholi. Itse olin silloin määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi. Tarkoitus oli hoitaa itsensä kuntoon mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, keskittyen siihen hoitoprosessiin. Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Matematiikasta mitään ymmärtämättä sanoisin kuitenkin, että yhtälössä oli liian monta muuttujaa.

Oma sairastumiseni vei hirvittävään tyhjiöön, josta ei loistavasta terapeutuista huolimatta tuntunut löytyvän ulospääsyä. Joka puolelta revittiin olemaan terve aikuinen ja varsinkin huoltaja. Omien terapioiden ja kuntoutuksen lisäksi oli tyttären terapiat ja kuntoutus, koulujärjestelyt, niistä taistelu; toisen pojan ongelmat koulun kanssa, kun kukaan ei uskonut hänellä olevan oppimisvaikeus ja lukihäiriö; vanhimman pojan hölmöilyt; tyttöjen isän eli uuden aviomieheni peliongelma ja tunnevammaisuus. Ihminen, joka ei osaa eikä edes halua asettua toisen ihmisen asemaan ja kieltäytyy osallistumasta mihinkään oman vaimon hyvinvointiin ja terveyteen liittyviin verkostoihin on tunnevammainen. Onneksi kahden lapsen asiat olivat ihan mukavasti. Ja vaikka silloinen aviomieheni ei osannut minuun ja sairastumiseeni suhtautuakaan, oli hän hyvä isä niin tyttärilleen kuin pojillekin. Enemmän hän niille isä oli kuin poikien isä koskaan.

Äidin on vaan nyt pakko jaksaa

Se oli niin sekavaa ja tuskaista aikaa että ihmettelen että olen edes elossa. Kaksi kertaa olin kyllä sitä mieltä, että nyt tämä loppuu ja loppuu lopullisesti. Kourallinen lääkeitä niin sillä se kipu lähtee ja kukaan ei enää revi minnekään. Yritin moneen koulutapaamiseen sanoa, että en voi tulla, en jaksa, mutta aina niihin oli mentävä kuuntelemaan miten hankala tai mahdoton on poikani tai heistä molemmat, miten tyttären kielellisen kehityksen kannalta ja erityistarpeet huomioonottaen olisi erityisen tärkeää, että osallistumme siihen tähän ja tuohon sekä vielä hyppäämme takaperin voltin ja vihellämme samaan aikaan Finlandiaa ja panostamme rutiineihin jotta lopputulos saavutetaisiin kivuttomasti. Tämän tietää ja allekirjoittaa aivan varmasti joka ikinen samassa tilanteessa ollut erityislapsen vanhempi. Äiti on äiti vaikka sairaanakin ja äidin on jaksettava, Kuinkahan monta kertaa kuulin ”nämä ovat kuule tärkeitä kodin ja koulun välisiä asioita”. Vanhimman pojan ja tämän erityistyttären ikäero on 8 vuotta eli ongelmat näiden kahden välillä eivät olleet oikein verrattavissa toisiinsa tai selviteltävissä ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla”. Uupumus oli aivan hirveä, mutta lähes jokaiselle arkipäivälle oli joku tapaaminen, istunto tai ainakin puhelin soi ja soittaja oli jonkun lapsen opettaja.

Kaksi tähdellisimmistä koulun yhteydenotoista ja palaverin paikoista on ollut huoli siitä, että toinen kaksosista söisi enemmän porkkanaraastetta kuin ruokaa ja kun nuorin meni kouluun, niin söi niin hitaasti ettei meinannut ehtiä välitunnille. Kun muutimme toiselle paikkakunnalle päätin, että nyt loppui lääkitykset ja noudatan yksin terapeuttini hoito/terapialinjaa. Pakko tästä on vaan selvitä, että jaksaa setviä näitä ruokailu tottumuksia, rikottuja ikkunoita ja yhden idiootin päihdesekoiluja.

Rajoja ja rakkautta niin että tuntuu

Myöhemmin, kun olin jo taas terveiden kirjoilla, opiskelemassa nuorisotyötä ja valmistunutkin, tämä erityinen erityistytär päätti lähteä seuraamaan vanhimman veljensä viitoittamaa tietä, puhallutin pelin poikki hyvin agressiivisesti hommaamalla hänet kiireelliseen huostaanottoon. Ei muu auttanut ja koska lastensuojelun toimenpiteet olivat lähinnä ”voi voi, kun sinä nyt tuolleen pöllöilit taas. Laitetaan nyt siitä hyvästä vaikka maksusitoumus ratsastustunneille.” Siskonsa sanoikin että on se jännä kun me (hän ja pikkusiskonsa) jotka ollaan nätisti ei saada mitään, mutta tämä yksi saa kaiken koska hölmöilee… Niin totinen tosi! Ja sanoinkin siitä useaan kertaan että tämä ei nyt mene oikein eikä oikeudenmukaisesti. Sisarusten välillä oli aikalailla katkeruutta noista toisen etuoikeuksista ja häpeääkin hänen käytöksestään. Ja siihen vielä vanhimman edelleen jatkuvat edesottamukset.

Huostaanotto oli hyvä asia myös tytön omasta mielestä. Ymmärsi, että homma on lähtenyt laukalle aika pahasti ja nyt on tapahduttava muutos. Hän halusi jäädä pienryhmäkotiin ja käydä peruskoulun loppuun siellä, sopivan välimatkan päässä ongelmista. Pari vuotta menikin hyvin, kunnes ammatillisten opintojen alettua mopo lähti keulimaan uudelleen niin pahasti, että hänet erotettiin koulusta. Nyt reilu viisi-kuusi vuotta myöhemmin hänellä menee ihan hyvin. Tosin on yh-äiti, mutta ei ainoa lajiaan maailmassa. Sitä paitsi parempi näin kuin oletettavasti kelvottoman miehen kanssa.

Ajattelin että elämä rauhoittuu kun tyttö on turvassa siellä ryhmiksessä ja saan hieman aikaa ajatella omia asioitani, mutta vanhimman pojan asiat olivat niin huonolla tolalla, että pahaa teki. Tyyppi oli kuitenkin jo täysi-ikäinen ja vastuussa itse itsestään eikä meillä ollut hirveästi välineitä puuttua elämiseensä. Aikaisemmatkin yritykset olivat päätyneet lähinnä takaisin lähtöruutuun eli ei minnekään. Mutta olimme saaneet hänet lähtemään katkolle joitain kuukausia ennen tätä tytön huostaanottoperiodia. Hoitoon! Se ei kauan kestänyt. Hoitoyksikkö oli kristillispohjainen Jeesuksen kautta saat armon ja pelastuksen, raittiin elämän ja papukaijamerkin.

Nuori herra ei oikein viihtynyt rukouksien kautta raittiiksi ohjelmassa ja kahden viikon jälkeen päätti lähteä aloittamaan uuden elämän entiselle paikkakunnalle ja päihdeyksikön mielestä se oli oivallisen hyvä ajatus! Pari kannustavaa sanaa ja raamatun lausetta mukaan, siitä se lähtee. Sillä rundilla poika on vieläkin 10 vuoden jälkeen. Välillä menee paremmin, usein huonommin. No, positiivista on että opiskelee ja taitaa jopa valmistuakin. Kolmas kerta toden sanoo… Päihdetyö ja sielunhoito pitäisi olla kaksi ihan eriasia. Saattaa olla, että senkin paikan metodeilla saadaan tuloksia aikaiseksi ja saattaa olla tietysti niinkin, etten ihan kaikkea paikasta ja sen toimintatavoista tiedä…

Yöt on nukkumista varten

Tällaisia pyörittelin pienessä päässäni viime yönä ja tänä aamuna. Mietin itsemurhan tehnyttä pikkuveljeä, vanhinta poikaani, tytärtä ja itseäni tässä hullun myllyssä. Mietin sitä, että vanhin poikani on edes elossa. Se on pieni ihme hänen elämän tavallaan. Itse olen vielä tässä koska en suostu kuolemaan isien ja äitien tai kenenkään muidenkaan syntien tähden. Yöllä kuuluisi nukkua, eikä miettiä tällaisia, mutta jos on hereillä niin on hereillä.

Mitä vanhimpaan lapseeni tulee, niin minun ja hänen välit ovat aika huonot. Lähes olemattomat. En ole hylännyt häntä missään vaiheessa, mutta jouduimme sulkemaan häneltä kotioven oman turvallisuutemme ja hyvinvointimme vuoksi. Mikä nyt ei häntä pidätellyt. Jos ei avattu ovea tai oltu kotona, niin kiipesi parvekkeen kautta. Kyllä jos hän viitsisi pysähtyä edes hetkeksi ottamaan vastuuta itsestään, hän ymmärtäisi sen. Minä kuuntelin uhittelua, uhkailua, vittua, saatanaa, huorittelua ja lehmittelyä monta vuotta ja joudun kuulemaan sitä hänen suustaan toisinaan edelleenkin. Yli 30 vuotiaalta mieheltä. Ainoa asia mistä olen pahoillani, on se etten osannut katsoa tulevaisuuteen silloin kun erosin poikien isästä. Olin liian luottavainen sitä päätöstä tehdessä.
Tuon kaiken mylläkän keskellä olisi pitänyt pahaksi päässyt mieli pystyä korjaamaan. Ei se korjaantunut, kuten nyt tiedän, mutta tiedän miten se korjataan kunhan saan siihen apua ammattilaiselta. Yksin en sitä lähde sorkkimaan.

Huomenna jos löytyisi oikea ihminen. Tai ehkä ensi viikolla.

Ja ei se ihan tuulesta temmattu pelko niistä kapuloista rattaisiinkaan ole.

Sain yhteydenoton henkilöltä, joka pystyi valaisemaan mitä on tapahtunut veljelleni, jonka kohtalo on vaivannut ja ollut hämärän peitossa. Luullakseni olen kertonut, että minulla on sisaria vähän joka suuntaan seitsemän kappalaletta? Äidin rakkauden nälästä meitä on saanut alkunsa kuusi ja heistä yksi oli kateissa. Ei ole enää. On kuollut samana vuonna kun minä täytin 18. Siinä kun minä kipuilin vihaisuuden, juurettomuuden ja identittömyyden kanssa, hän oli riistänyt hengen itseltään. Kolmetoista vuotiaana.

Puhuttiin pitkään tuon yhteydenottajan kanssa. Hänellä samanlainen tarina kuin minulla: huostaanotettu ja sijoitettu perheeseen. Niin kuin veljenikin. He olivat olleet siis samassa perheessä. Sanoin hänelle, että jotenkin tiesin näin tapahtuneen eli että veljeni on kuollut, mutta että noin nuorena ja kammottavalla tavalla. Hirttämällä itsensä…

Olen sanonut heti alettuani kirjoittamaan tätä blogia, että tämä on minun tarinani ja kerron siitä minun versioni. Pyydän anteeksi, jos rikon rajan tai kirjoitan väärin. Kerron kaiken niin kuin olen kuullut tai tiedän tapahtuneen ja sen mitä tunnen ja sen mikä pyrkii ulos. Niin teen nytkin.

En tuntenut veljeäni, kuten en tuntenut sisaruksistani ketään muutakaan. Enkä voi väittää tuntevani heitä edelleenkään, mutta tiedän heidän olevan olemassa ja olen tavannut heidät. Yhtä pikkuveli-episodia raotin hieman aikaisemmin ja jos kronologisesti mentäisiin, niin tähän kohtaan kuuluisi ihan muuta, mutta revin nyt tämän paketin kääreet levälleen ja käytän veljestäni hänen oikeaa etunimeään. Hän ansaitsee sen ja tiedon, ettei häntä ole unohdettu. Jani. Hänen nimensä oli Jani ja on edelleen.

Sain tietää hänestä kun olin 18 vuotias. Samoin kuin muistakin sisaruksistani ja siitä, miten olin päätynyt sijaisperheeseen. Koska huostaanottoni ja lastensuojelun asiakkuus oli päättynyt, olin vapaa lukemaan itseäni koskevat dokumentit. Se oli aikamoinen nippu sekavia papereita, joista en oikestaan ymmärtänyt silloin mitään. Enkä edes tiedä mitä luulin noista asiakirjoista silloin löytävänikään. Lisäksi sosiaalityöntekijäni oli vaihtunut eikä tiennyt kuin sen minkä itsekin oli papereista lukenut ja jotain pieniä yksityiskohtia mitä hänelle oli kerrottu. Ehkä toivoin dokumenttien vapauttavan tyhjyyden tunteesta ja kertovan jotain, mitä olisin halunnut kuulla. ”Mami loves you”-tyyppistä diipadaapaa ehkä. En tiedä. Vapautusta niistä ei kuitenkaan löytynyt. Ei edes vastauksia, muuta kuin -sisarusten lisäksi- kuinka biologinen äiti ei kerta toisensa jälkeen ollut ilmestynyt allekirjoittamaan adoptiopapereita ja siten esti minun kuulumasta mihinkään ja isän kuolemasta kertova sosiaalitoimenraportti, lehtiartikkeli ja ruumiinavausraportti kuinka ”arvoton” hän oli ollut…

Jani, kuten minäkin, on syntynyt vahingosta ja otettu huostaan sekä sijoitukseen suunnilleen saman ikäisenä kuin minutkin, eli n. vuoden vanhana. Hän päätyi perheeseen, jossa ei ollut omia lapsia ja jos nyt pysyin kärryillä niin perhe oli adoptoinut veljeni. Minuun yhteyttä ottanut henkilö kertoi, ettei heillä ollut helppoa siellä. Perheellä oli ollut suunnaton halu ja tarve saada omia lapsia, mutta eivät olleet siinä onnistuneet. Haave, toive, unelma lapsesta, lapsista luo varmasti myös tietynlaisen haavekuvan siitä, millaista elämä lasten kanssa olisi. Idylli täydellisestä perheestä. (Äidilläni on ehkä myös ajatus/idylli täydellisestä parisuhteesta, mutta pieleen meni kerta toisensa jälkeen. Äiti tosin on myös täydellinen kansikuvaesimerkki narsistista ja sen voisi vahvistaa kaksi hänen toista tytärtään. Kuulin itseasiassa tänään siskoltani, että äidin avomies on kuollut muutama päivä sitten. Viimeksi kun kuulin hänestä, hän oli mennyt juuri naimisiin. Kuudennen tai seitsemännen kerran.) Minutkin myös otettiin ihan varmasti paikkaamaan jotain tyhjiötä ja ehkä jopa rakoilevaa parisuhdettakin. Enkä vastannut sitä mitä he olivat odottaneet. Janin kohdalla oli ehkä samoin.

Idyllit ovat usein niin valtavia saappaita ja rakenteita, ettei kenenkään rahkeet riitä niitä täyttämään tai pitämään niitä pystyssä. Omissa parisuhteissani on käynyt juuri niin ja molempiin suuntiin. Totta hemmetissä minulla on ollut idea täydellisyydestä ja olen yrittänyt luoda sitä ainakin kolmella tavalla:
1. roolittamalla itseni rooliin, jollaiseksi itse kuvittelen täydellisen tyttöystävän, vaimon ja äidin olevan (vaatii uskomattoman määrän osaamista kaikesta ja sitoutumista rooliin.)
2. Yrittämällä tehdä kumppanista virheetöntä (tämä johtaa jatkuvaan kontrollointiin)
3. mukauttamalla itseni johonkin, jonka oletan olevan kumppanilleni mieluinen (tässä hukkaa itsensä, niin kuin noissa edellisissäkin…)

Niitä saappaita meidät sisarukset (kahta siskoani lukuunottamatta) kuitenkin laitettiin täyttämään ja uskoakseni pikkuveljeni (josta kerroin aikaisemmin) onnistui ehkä parhaiten ja Jani syystä tai toisesta -no, heikoiten. Tämä meidän tarinamme on ihan käsitämätön sekasotku, jossa on väkeä kuin pienessä kylässä, eikä kukaan oikein liity mihinkään tai keneenkään ja silti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös Jani vaikutti poissaolevana. Puhun siis taas itsestäni. Jani on vaikuttanut minun elämääni olemalla arvoitus. Tämä puuttuva palanen löytyi täysin ventovieraiden kirjahyllyssä olevasta asiakirjasta. Tai siis minä löydyin sieltä ja onneksi löytäjä harkittuaan asiaa muutaman vuoden, päätti ottaa yhteyttä ja kysyä mitä menneisyydestäni tiedän.

Hän oli pitänyt tärkeänä selvittää onko kukaan meistä muista edes tiennyt Janista ja onko hän kenties ollut kenenkään mielessä. On ollut ainakin minun mielessäni ja tulee olemaankin, koska tyttäreni halusi ristiä lapsensa saman nimiseksi (tietämättä mitään veljestäni).

Voin sanoa, että ajatukset ovat jälleen kerran hieman sekavat ja punainen lanka mikä lie. Tuntuu kuitenkin hyvälle, että tämä sekasotku alkaa näyttää hieman avautumisen merkkejä…

KIRJE SINULLE JANI, VELJENI

Olen pahoillani ja surullinen siitä etten yrittänyt etsiä sinua käsiini silloin kun löysin sinut papereista. En yrittänyt etsiä muitakaan sisaruksiamme, halusin vain rypeä omassa ahdistuksessani ja ruokkia sitä. Olisiko se muuttanut jotain, jos olisimme tienneet toisistamme? Haluan uskoa, että lyhyt elämäsi oli tarkoituksen mukainen eli täytti sen tehtävän, minkä tulit tänne suorittamaan.

Olit raapustanut käsivarteesi jotain, jonka sisältö oli ruumiinavauspöytäkirjan mukaan ”viitannut väheksyttyyn rakkauteen”. Meille jää ehkä ikuiseksi arvoitukseksi mitä olit kirjoittanut ja kenelle tai keille olet sanasi osoittanut. Perhe, jossa kasvoit ei ollut osannut teille kummallekaan siellä asuneelle osoittaa rakkautta. Tämän kertoi minuun yhteyttä ottanut siskosi ja hän kertoi myös sinun olleen rakastunut palavasti johonkin koulusi tyttöön. Biologinen äitisi ei sinua halunnut pitää, etkä varmastikaan tiennyt ettet ollut ainoa ja yksin siinä asiassa.

Olipa syysi elämäsi päättämiseen mitkä tahansa, niin sinä olet meille olemassa.

Siskosi ei ole sinua unohtanut. Hän kutsuu sinua veljekseen ja niin minäkin olen, vaikka en ollut sinua koskaan tavannut.

Meille on tehty paljon vääryyttä ja olemme kokeneet uskomattoman määrän kipua mutta minä lupaan ja saman sanoi siskosikin, että elämäsi oli merkityksellinen, koska meille sinä olet ollut olemassa. Ja Jani, minä olen jo nyt ottanut käsiteltäväksi tuskan, mikä meille on kannettavaksi annettu ja lupaan vapautua siitä ja vapauttaa sinutkin.

Lepää siis rauhassa Jani, kaikki on hyvin.                                

Maailmassa on rakkautta.