Olemme kuulema siirtyneet iloiselle 20-luvulle. Mistä sitä kukaan tietää vielä miten iloinen tai suruinen siitä tulee? Syytä irtiottoon kyllä olisi, niin kuin oli sata vuotta sittenkin. Kepeyttä, iloa ja musiikkia tämä maailma tarvitsee muuttuakseen mukavammaksi paikaksi elää. Vaikka eipä se musiikkikaan välttämättä ole mikään universaali parantava voima ja yhteinen kieli… Terveisin nim.merk. ”Piilopunkkari”.

Minun musiikin kuuntelu rajoittui melko pitkälti siihen, mitä sisko sattui milloinkin kuuntelemaan radiosta ja nauhoittamaan C-kasetille. Lähinnä suomalaista iskelmää ja Abbaa. Minä ihastuin kovasti siihen ”Kauheaan Rynkytykseen”, kun kuulin Maukka Perusjätkää ja Pelle Miljoonaa. Varsinkin Pelle meni ihon alle ja kun näin elokuvan ”Täältä tullaan elämä!” tuntui että sisuskalut repeää irti. Olen nähnyt kyseisen elokuvan elokuvateatterissa, mutta en saa päähäni mitenkään että missä ja miten se oli mahdollista. Todennäköisin vaihtoehto on Helsinki, kun olemme olleet siskon kummitädin luona. Lisäsi kieltämättä bensaa liekkeihin, joita yritin sammuttaa tai pitämään edes piilossa.
Se, että tykkäsin Pellestä, antoi hyvää materiaalia pienen koulumme pikkupomoille kiusaamiseen. Piilopunkkari oli nimi, jolla rälläsivät muutaman kuukauden. Minulla nimittelyt vaihtuivat milloin miksikin, parilla muulla pysyi samana koko ala-asteen. Siihen nähden pääsin mielestäni paljon vähemmällä, vaikka jouduinkin rahallisenkin kiristyksen kohteeksi ja toisinaan kiusaaminen oli fyysistä. Tyrkkimistä, repun heittelyä, lumipesuja jne. Ai kamala, jos olisivat tienneet keneen olin salaa ihastunut. Siitä se olisi riemu syntynyt! Eipä ole tainnut juuri mikään muuttua tuolla koulumaailmassa näihin päiviin… Se on mielenkiintoista, miten jotkut valikoituvat kohteiksi ilman mitään näkyvää syytä ja vaikka syy olisi ilmeinenkin. Todella huonosti muotoiltu ajatus/lause ja ennen kuin kukaan alkaa kirjoittamaan vihapostia ja repimään pelihousunsa, niin vielä mielenkiintoisempaa on se, miksi miksi joistakin tulee kiusaajia ja heille annetaan (tai heidän annetaan pitää) valta toimia niin… Vuodesta toiseen. Joskus olen miettinyt mitä noista omista kiusaajistani on tullut ja haluaisinko tavata heitä. Luokkakokous… Monikohan edes tulisi? Monia on kyllä, joita olisi kiva nähdä.

Enkeli ja diktaattori

Elämässäni on loppujen lopuksi aika vähän asioita, joita muuttaisin vaikka syytä ehkä olisikin. Tämä on yksi sellainen ja vaivannut sieltä kouluajoilta näihin päiviin asti:

Yläasteella oli yksi tyttö jolla oli kauneimmat hiukset, mitä olen ikinä kenelläkään nähnyt. Minun silmissäni hän oli kuin enkeli. Huolimatta jumalaisista pitkistä valkoisista hiuksistaan, se tyttö joutui armottoman nimittelyn kohteeksi. Syy ei ollut hiukset vaan ihon punaisuus. Mitä enemmän huutelua, sitä enemmän punaista vaikutti olevan tuon hulavattoman hauskan pelin henki. Eikä meistä kukaan puuttunut siihen. Noin 1000 oppilaan koulussa kukaan ei puuttunut 10 paskapään diktatuuriin! Hiljaisesti tuomittiin ja säälittiin tyttöä ja muitakin kiusaamisen kohteina olevia, mutta pysyttiin loitolla ettemme joutuisi itse aktiiviksiksi kohteiksi. Sanon että me. Pitäisi sanoa minä sekä muut.

Yläaste oli itselleni paljon helpompi kuin ala-aste oli ollut vaikka toisinaan minutkin muistettiin nostaa esille. Minä olen aina tuntunut olevan jonkinlainen punainen vaate tietynlaisille ihmisille, vaikka en olisi sanaakaan sanonut. Vaikuttaa joskus siltä, että minulle halutaan osoittaa paikkani ennen kuin ehdin sitä edes alkaa etsimään tai ottamaan. Haluaisin ajatella, että olen niin positiivisesti voimallinen ja vahva, että pelotan heikompia ja itsestään epävarmempia. Mutta en ajattele niin, koska en tiedä mikä itsessäni aiheuttaa alaspäin painamista. Olisi ehkä kiva tietää, jos se on jotain mikä vaatisi reagointia itseltäni. Miten tämäkin kuulostaa niin ylimieliseltä… Kaivankohan taas kuoppaa itselleni, johon voin langeta?
Tuo tulee siitä, kuinka olen joskus ennenkin koettanut muuttaa itsessäni asioita sellaisiksi ettei niissä olisi huomautettavaa kenelläkään. Oli sattunut muutamia kertoja, että täydessä baarissa on joku tuttu tullut moikkaamaan sanoilla ”Kuulin kun nauroit.” Lopetin nauramisen, kunnes joku ei niin tuttu sanoi, että olen ylimielisen cool. No en ole! En vaan halunnnut herättää negatiivista huomiota… Tee niin tai näin, niin aina väärin päin. Aloin nauramaan taas, mutta hieman hillitymmin. Ja lehmät lentää! Vedet silmissä räkätän, jos niikseen tulee.

Pillit pussiin tai opettele soittamaan

Tämä itsensä roolittaminen ja muokkaaminen hyväksyttävämpään muotoon on taas muutenkin nostanut päätään ajatuksissani tulevia opiskelujani miettiessä. Opiskelu on monimuoto-opiskelua eli enemmän etänä kuin oppilaitoksessa. Ei minua huoleta niinkään muut opiskelijat vaan entä jos en kelpaa tuleviin työyhteisöihin sellaisena kuin olen ja entä jos luulen pystyväni luovimaan yhteisöissä paremmin kuin mihin voimavarani oikeasti riittääkään… Ja miksi edes mietin näitä vielä ja maalailen piruja seinille? Haluan tulevaisuudessa tekemään töitä Tansaniaan ja jos reitti sinne menee kristillisten organisaatioiden kautta, niin helppoa ei tule olemaan luoviminen. Se kun tuo minun jumalakuva on hieman erilainen kuin suurimmalla osalla muita… Taivas putoaa niskaan, jää pettää ja mattokin luiskahtaa jalkojen alla. Olisiko parempi panna pillit pussiin ennenkuin huomaavat etten mitään pillejä osaa edes soittaa? Tai jos opettelisi soittamaan niin, että itsellä olisi hyvä olla ja ettei muillekaan toisi liikaa päänsärkyä? Tai jos nyt vaan menisi hetki ja asia kerrallaan.

Hippipiilopunkkari

Mutta joo, musiikki. Ei minulla ole koskaan ollut yhtä ainutta musiikkityyliä mitä kuuntellisin tai mistä pitäisin. En ole oikeastaan fanittanut mitään bändiä tai artistia mitenkään erityisesti. Toisista vaan tykkää enemmän kuin toisista ja tykkäämisen astekin vaihtelee kausittain. Minua nimiteltiin piilopunkkariksi. Tuskin edes tiesivät mitä se ”punkkari” edes tarkoittaa. Tutustuin yläasteen jälkeen muutamiin oikeisiin punkkareihin ja voi veljet, miten hieno ajatusmaailma heillä olikaan tasa-arvoisesta ja vapaasta maailmasta. Hippiaatteen jatke eli kyllä, olin piilopunkkari tai piilohippipunkkari.

Tuli mieleen lapsuudesta kuinka pitkällä ja pimeällä kotitiellä torjuin pimeydessä vaanivia hirviöitä laulamalla kurkku suorana niin että raikuu ”Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen…” tai vaihtoehtoisesti ”Joutukaan sielut on aikamme kallis” tai ”Tule kanssani Herra Jeesus…” Laulu oli kuulema kuulunut suhteellisen kauas ja äiti kielsi kailottamisen, mutta selkeästi se toimi koska hirviöitä ei koskaan näkynyt. Veli kasvatusperheestä kyllä sanoi, ettei minulla olisi mitään hätää. Jos joku minut pimeässä nappaisi, toisi kuulema aamun valjettua äkkiä takaisin. Jatkoin laulamista.

KASVUN KORTTITEMPPU

Itsensä rakentaminen lapsesta aikuiseksi on haastava temppu olipa lähtökohdat mitkä hyvänsä. Itselläni kaikki kortit olisi ollut pelattavissa alkoholistiksi, narkkariksi ja vankilaan. Ihan alun alkujaankin minusta olisi voinut tulla pahimmanlaatuinen koulukiusaaja, häirikkö ja nykytermillä syrjäytynyt. Mutta ei tullut! Noista ala-asteen kiusaajista puolet olivat ns. hyvistä ja varakkaista perheistä (ainakin varakkaamista kuin omani). Minulla -tai muillakaan heidän uhreistaan- ei ollut mitään sellaista, mitä heillä ei ollut jo tai mitä he olisivat tarvinneet. Mikä saa meidät toimimaan niin kuin toimimme? Onko se sisäänrakennettu ohjelmointi, ulkopuolelta tulevat mallit, niiden yhdistelmä vai jokin ihan muu? Ja muuttuuko kiusaaja oikeasti tullessaan aikuiseksi? Olen huomannut että kiusaajia on yleensä 1-3 ja heidän ympärillään on 2-5 hengen piiri, joka myötäilee ja toimii generaattorina. Tämän piirin ympärillä on sakki, joka väistelee. Jos sakki lakkaisi väistelemästä ja asettuisi kiusattavien eteen muuriksi, ei tuo edes kunnon kourallinen negatiivista käytöstä mahtaisi mitään. Se kiusaaminen loppuisi siihen ilman sen suurempia toimenpiteitä. Erittäin tiivistetty ja karrikoitu kuvio, mutta uskoakseni toimiva. Todellinen voima tulee hyvistä teoista. Voima, jonka esimerkiksi vaikka kiusaaja saa, ei kestä kuin hetken ennen kuin murenee. Sen kun nuo riistäjät tajuaisivat kaikilla tasoilla niin tästä voisi tullakin vuosikymmen joka muistetaan oikeasti iloisena 20-lukuna.

SIISTI YMPÄRISTÖ TUO MIELENRAUHAA

Tein muuten tuolla Facebookissa siivouksen, jolla lisään mielenrauhaani. Poistin itseni kaikista sellaisista ryhmistä, joiden alkuperäinen tarkoitus on ollut luoda henkisesti eheämpää minäkuvaa ja maailmaa, mutta jotka ovat muuttuneet jopa hieman rasistisiksi yhteisöiksi. Tai ainakin niin mustavalkoisiksi, ettei keskustelulle ja omien tai toisten näkemysten avaamiselle ole tilaa. Totesin, ettei minun tarvitse kuulua tuollaisiin ryhmiin, jotka saavat lähinnä surullisiksi. Haluan uskoa itseeni ja luottaa omaan maailmankatsomukseeni niin paljon ettei se tarvitse enää vastavoimia, jotka polkevat paikallaan yhdessä agendassaan. Haluan myös pitäytyä siinä uskossa, että osaan olla kriittinen (myös itselleni) ja avarakatseinen juuri oikeassa suhteessa sekä ottaa asioista selvää kolikon molemmilta puolilta. Ja että osaan keskustella asioista vaikka olisin erimieltä. Sitä tosin en lupaa, ettenkö provosoituisi tietyistä asioista, mutta parhaani teen.

Suvaitsevaisuus ei ole kaiken hyväksymistä eikä avarakatseisuus sinisilmäisyyttä.

Joulu tuli ja meni. Minä niin tykkään siitä. Valoista ja tunnelmasta. Uutta vuotta odotellaan. Hyvänen aika, se on jo 2020. Muistan kun ala-asteella piti kirjoittaa aine aiheesta ”1980”. Silloin kuviteltiin, ehkä 50-lukulaiseen tyyliin, että autot lentää ja kaikkea muuta science-fictionia. Elettiin kuitenkin 70-luvun loppupuolta. Ei lennä autot, mutta skenaarioiden mukaan maailma tuhoutuu ihan näillä minuuteilla, jos ei lopeteta sitä tatä ja tuota. Meille on minun elinaikana syntynyt hirvittävä määrä uutta teknologiaa ”helpottamaan työtä ja arkea”. Sama teknologia vaan uhkaa kuluttaa luonnonvarat loppuun ennen kuin edes opitaan hyödyntämään sitä oikeasti hyödyllisiin asioihin. Pitäisi tulla jonkun tuolta toisista galakseista kertomaan että miten tästä selvitään.
Osassa maata on kai ollut valkoinen joulu. Niitä oli lähes kaikki lapsuuden joulut. En muista kuin yhden vesisateisen ja senkin vain siksi, että hautausmaan käytävät oli niin jäässä, että piti kävellä liejuisella nurmikolla. Hautausmaa oli perinne, josta haluaisin pitää kiinni edelleen, mutta meidän lähellä ei semmoista ole eikä mieheni oikein ymmärrä hautausmaa visiittejä muutenkaan. Hänen kulttuurissaan kuolleet saa maata ihan rauhassa haudoissaan. Enpä ole Tansaniassa koskaan nähnytkään ketään käyskentelemässä hautausmaalla. Itse menin kerran Arussassa ja lähes jouduin pidätetyksi siitä syystä. Sain kuulla kunniani niin swahililn kuin enganninkielellä ja ettei hautuumaalle ole mitään asiaa ja että siellä on kuulema vain kuolleet ja hyvin satunnaisesti heidän läheisensä tarkastamassa ettei hautaa ole tyhjennetty luista… Poppamiehet, you know. Se Arushan hautausmaa oli kyllä lumoavan kaunis. Siellä kasvoi korkeita jakarandapuita ja ne oli juuri pudottaneet kukkansa eli maa oli peittynyt vaaleanvioletteihin kukkasiin. Hautausmaan kivillä makoili kameleontteja lämmittelemässä. Tilanne sinällään oli koominen, kun havahduin että ihmiset huutaa ja huitoo minulle. Ja se heidän tyrmistyksensä! Huonosti käyttäytyvä mzungu. Onneksi joukossa oli myös englantia puhuva paikallinen, joka selitti mikä tällä kertaa meni pieleen. Kerroin hänelle, että meillä (Suomessa) on ihan normaalia ja ok mennä hengailemaan hautausmaalle. Ja keskustelimme pitkään poppamiehistä, joita meillä ei ole. Aviomieheni tosin sanoi, ettei hän ymmärrä miksi minut ajettiin sieltä pois. Epäili, että Arushassa on eri käytännöt tai enemmän ongelmia haudanryöstäjien kanssa kuin etelässä tai rannikolla.
Kuolleet levätköön rauhassa missä sitten lepäävätkään.

Perinteitä

Meillä oli aina samanlainen joulu. Äiti piti kiinni perinteistä. Aina sama joululiina ja samat tonttukynttilät joihin ei laitettu tulta. Voi hyvänen aika, että ne jouluaattopäivät oli pitkiä! Aattoaamuna koristeltiin kuusi, joka monena vuonna haettiin metsästä. Kuusessa oli aina jotain vikaa: liian pitkä, liian lyhyt, liian kapea tai tuuhea. Siis äidin mielestä. Jos siinä ei ollut suurempaa vikaa, niin sitten se pudotti liikaa neulasia. Mutta aina se kuitenkin oli loppujen lopuksi kaunis kuusi. Minä laitoin pallot, sisko enkelit ja lasiset paratiisilinnut.
Aamulla tuli lastenohjelmia ja niiden jälkeen katsottiin joulurauhanjulistus. Pieni ruokailu ja sitten lähdettiin siskon kanssa viemään joulutervehdys tuttava perheelle. Kumpikaan ei olisi halunnut mennä sinne, mutta pakkohan se oli kun käskettiin. Tällä pariskunnalla ei ollut omia lapsia ja kaipa he ilahtuivat käynnistämme, mutta siellä tarjottiin aina sokeritonta puolukka/viinimarjamehua ja käsittämättömän pahoja piparkakkuja. Tunnin verran siellä piti vähintään olla. Oltiin ainakin poissa jaloista se aika. Tai minä olin. Sisko oli minua 10 vuotta vanhempi eli tuskin hirveästi häiritsi jouluvalmisteluja. Jossain vaiheessa syötiin jouluateria, sitten saunottiin ja vasta sen jälkeen saattoi odottaa joulupukkia tulevaksi. Lahjojen jälkeen pakkauduttiin autoon ja ajettiin kaupunkiin viemään kynttilät hautausmaalle. Hautausmaalla harhailtiin etsimässä oikeat haudat ja sen jälkeen ihailtiin kynttilämerta. Se hautojen etsiminen oli kyllä aina sama traditio, vaikka haudoilla vierailu ei ollut vain joulujuttu. Siellä käytiin useita kertoja vuodessa. Ja aina ne oli hukassa. Yhden hautausmaareissun jälkeen uskoni joulupukkiin horjui pahemman kerran: näimme matkan varrella 17 joulupukkia. Jotenkin äiti onnistui kuitenkin selittämään kuinka se oli mahdollista, mutta pieni epäilys kuitenkin jäi. Oma tyttäreni pohti aikoinaan joulupukkiasiaa että hän on aikalailla varma, ettei sitä ole olemassa, mutta parempi on kuitenkin uskoa kuin ottaa riski ja jäädä ilman lahjoja.
Meillä ei ole perinteitä muuta kuin kinkku. Se pitää olla. Ja kuusi. Sekään ei enää ole oikea. Lahjatkin vain ilmiintyy yllättäen kuusen alle. Missä oli tyttären pojalle, 3,5 v., ihan riittävästi hämmästystä. Mieheni ei oikein ymmärrä joulunkaan viettoa. Heillä sitä vietetään hyvin eritavalla. Hän ei ole koskaan viettänyt varsinaisesti millään tavalla. Tänä jouluna hän oli vähän enemmän kartalla kuin viime vuonna. Oli jopa ostanut minulle joululahjan: kahden litran whiskeypullon. Oli saanut halvalla filippiiniläiseltä ystävältään… Arvostan elettä, mutta kieltämättä ja rehellisyyden nimissä jouduin hieman nielemään harmitusta siitä, ettei hän viitsinyt nähdä sen enempää vaivaa. Sen verran lapsi olen. Whiskey toki maistuu silloin tällöin eli ei se hukkaan mene.
Haluaisin, että meillä olisi jotain joulujuttuja niin, että jotkut asiat tapahtuisivat aina samalla tavalla ”koska näin on aina tehty”. Aika on vaan muuttunut ja lapsilla on jo omat elämänsä. Tämä joulu oli kyllä siinä suhteessa poikkeuksellinen, että ensimmäisen kerran moneen vuoteen olimme koko perhe samaan aikaan ruokapöydässä jouluaterialla. Viimeisen 10 vuoden aikana on aina joku ollut jossain muualla tai tullut vasta seuraavana päivänä. Itsekin olin muutama vuosi sitten joulun ja uuden vuoden Tansaniassa. Se oli kyllä ihan kiva kokemus olla lämpimässä ja ilman mitään joulustressiä. Vähän podin huonnoa omaatuntoa kun en ollut lasteni luona, mutta heillä oli omat menonsa joka tapauksessa. Kinkkuakin kaipasin ja sen kaltaista onneksi löytyi. Eipä siellä kyllä joulua paljon näkynyt missään. Muutama joulukuusikauppias käveli liikenneruuhkassa kauppaamassa muovikuusia ja joulukrääsää. Joulupäivän iltana kokoonnuttiin rannalle beachfire’iin. Aaa, olihan meillä vieraita Suomesta, mutta he olivat joulupäivät omilla reissuillaan.

Meillä joulupyhät on muuttaneet muotoaan muutenkin. Ei paljon poikkea normaaleista arkipäivistä. Minä nyt viis veisaan joulun kristillisyydestä, mutta joulu on ollut semmoinen kaiken häsäämisen ja stressaamisen jälkeen hidastamisen, hiljentymisen ja rauhoittumisen hetki. Kun ollaan vaan ja laitetaan kulunut vuosi pikkuhiljaa pakettiin.

Ovi auki potkaistiin….

Tämä vuosi on ollut jotenkin kummallinen. Ihan hyvä vuosi, mutta koko vuoden olen ollut jotenkin eksyksissä. Kevät meni töitä tehdessä ja ihan menestyksekkäästi, sitten muutettiinkin Helsinkiin. Minun elämä tuntuu menevän keskimäärin 7 vuoden periodeissa ja tiesin jo viime vuonna, että kohta on liikuttava johonkin suuntaan. Sanoinkin uuden vuoden paikkeilla, että mitään lupauksia en tee, mutta 2019 loppuun mennessä asutaan muualla ja jos se ei ole Tansaniassa, niin sitten Helsingissä. Jonkun aikaa mietin, että oliko muutto sittenkin virhe, mutta ei se ollut. Loppu vuosi levitti ns. kortit pöydälle ja hyvältä näyttää. Seuraavat pari vuotta menee opiskellessa ja etsiessä oikeita väyliä, jotka veisivät oikeaan suuntaan.
Kun ensimmäiset tiedot ammattikorkean pääsykokeiden tuloksista tulivat, ne ei näyttäneet hyvälle: varasijalla 94 kolmanteen hakukohteeseen. Ajattelin että se siitä sitten. Minusta ei siis ole tarkoitus tulla sosionomia. Pari päivää myöhemmin sain ilmoituksen, että olen valittu kirkon nuorisotyönohjaaja-sosionomilinjalle Diakiin ja että olen viidennellä varasijalla diakoni-sosionomiksi. Kysymys kuuluu, otatko paikan vastaan vai otatko paikan vastaan, mutta odotat josko vapautuisi paikka diakoniksi. Otin paikan vastaan jälkimmäisellä vaihtoehdolla. Muutaman päivän pohdin tulevia opintoja. Ajattelin että ihan sama kumpaan pääsen, sosionomi on kuitenkin sosionomi. Jostain nousi kuitenkin kysymys, että onko se kuitenkaan niin… Ei ole, ei todellakaan ole! En halua tehdä nuorisotyötä enää. Tykkään nuorista kyllä, mutta ei, en halua pätevöityä kirkon nuorisotyönohjaajaksi, haluan aikuistyöhön. Haluan diakoni-sosionomiksi, mitä se sitten tullessaan tuokaan. Ja sanoin sen ääneen. Sanoin että olen valmis hyväksymään kumman tahansa vaihtoehdon, mutta sydämeni sanoo näin. Seuraavana aamuna klo 08.02 tuli sähköposti ja onnittelut: sinä olet päässyt opiskelemaan diakonia puolelle. Hyvä minä! Kiitos Universumi! Aika iso ovi potkaistiin auki nyt ja vähän hirvittää mennä siitä sisälle.
En olisi koskaan uskonut lähteväni opiskelemaan tätä alaa. Tai edes ammattikorkeaan. Hain kyllä kerran yhteisöpedagogiksi enkä päässyt edes varasijoille. Sopimaton alalle. No, niihin pääsykokeisiin liittyi asioita, joihin sopii sananlasku ”minkä taaksesi jätät, sen edestäsi löydät”. Ja ei se ehkä olisi ihan minun paikka ollutkaan. Joka tapauksessa, neljä kuukautta sitten en edes tiennyt hakevani Diakiin. Olin menossa ”Työpolku”-valmennukseen. Niin sitä tuli taas hypättyä tuntemattomaan. Jospa tämän jälkeen löytyisi se paikka, mihin voisi ruveta juurtumaan tai edes jäädä paikalleen kevein sydämin. Ehkä Tansaniassa? Miten on Universumi? Pitääkö odottaa vielä seitsemän vuotta?

Jos nyt hetkeksi palataan tuohon jouluun, niin haluaisin uskoa siihen että joulussa on taikaa joka voi muuttaa kaiken ja uusi vuosi voisi alkaa aina puhtaalta pöydältä uutena mahdollisuutena. Mutta kun se ei vaan mene silleen oikeassa elämässä. Silti, haluaisin uskoa niin.