Minä en erityisesti pidä talvesta. Onhan lumi kaunista ja valaisee, mutta se kylmyys on sietämätöntä. Olen sanonut jo vuosia uskovani, että olen syntynyt väärälle puolelle maapalloa. Afrikassa ollessani se epäilys vaan vahvistui. Ei koskenut eikä kolottanut ja mikä parasta: ei palellut. Ja se ei ole pukeutumiskysymys. Minua palelee, lähes aina.

Kylällä, jolla asuin oli joka talvi ”Olympialaiset”. Toisin sanoen hiihtokilpailut ja sen ympärillä kaikenlaista perhetapahtumaa makkaranpaistoineen ja rekiajeluineen. Ne osuivat aina viikkoa ennen tai jälkeen syntymäpäivääni. Kiva tapahtuma, jonka jälkeen talvi kääntyy kevääksi. Aika monena vuonna osallistuinkin hiihtoon, mutta sinä talvena en. Olin edellistalvena nimittäin saanut ihan riittävästi talviurheilusta ja -aktiviteeteistä muutamien vammojen vuoksi.

Pari kolhua ja muutama mustelma

Silloin edellisvuonna järvi jäätyi ennen kuin tuli lumet. Oli upea peilikirkas jää, jollaista harvoin pääsee kokemaan. Maattiin jäällä mahallaan ja katsottiin kaloja. Aika maagista! Ensimmäinen onnettomuus sattui luistimilla, kun luistimen terä upposi railoon ja vauhti pysähtyi siihen paikkaan. Polvi koki kovia ja alkoi kerätä vettä. Lumpio tai jotain oli haljennut, mutta se selvisi vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin kun polvi jumittui ja jouduttiin leikkaamaan. Koska jalalla oli vaikea kävellä, ajelin jäällä polkukelkalla. Mikään ollut hienompaa kuin antaa tuulen työntää itseään pitkin järven selkään. Vauhti kasvoi aika huimaksi ja kelkkaa ei saanut sen sen enempää käännettyä kuin pysäytettyäkään ja rysäytin rantakivikkoon: aivotäräys ja olkapää sijoiltaan. Kun nuo kolhut paranivat, saattui yksi onnettomuus suksilla. Klassinen ”Varo puuta”-kyltti alamäessä ja sitten oletkin jo pamauttanut siihen. Nilkka meni ja oikuttelee edelleen. Ehdin ennen hazardia kyllä varoittaa siskoa. Niin ja edellisvuonna olin laskenut suksilla piikkilanka-aitaan, josta on edelleen muistona pieni kuoppa otsassa.

Talviurheilu ei oikein houkuttanut enää. Eipä seuraava kesäkään mennyt ihan vammoitta kun astuin varvastossuilla rautanaulaan ja toisen jalan päälle astui hevonen. Ja nämä tapahtuivat samaan aikaan. En muista kumpi aiheutti kumman. Vasemman jalan etuvarvas on ylempänä kuin muut varpaat. Ja sitten vielä se yövartija. Itseasiassa tajusin vasta nyt, että ei saakeli, nuo kaikki asiat tapahtui samana vuonna! Vuosi -79, alkaen loppusyksystä -78, ei ollut järin hyvä. Biologinen isäkin kuoli keväällä -79. Mutta samaisena syksynä voitin talven kolhuista huolimatta koulun yleisurheilukilpailuissa 800 metrin juoksut ja pääsin edustamaan koulua koulujen väliseen kilpailuun ja pärjäsin sielläkin ihan hyvin. Maastojuoksussa pronssia. Siitähän se halu juosta tuli, kunnes jalka sitten löi työsopimuksen irti yläasteen 9-luokalla. Mutta siitä ehkä myöhemmin. Tai sitten ei. Takaisin sinne olympialaisiin.

Pikkuvelipuoli

Menimme aina koko perhe siihen talvitapahtumaan ja siellä tavattiin sitten tuttuja. Minä pyörin siellä silloin yhden kaverini kanssa. Hän huomasi jonkun miehen seurailevan meitä ja me vähän pelästyimme kun mies tuli juttusille. Minä olin jo valmis juoksemaan karkuun edelliskesän kokemuksen vuoksi, mutta mies esitteli itsensä ja kertoi seurassaan olevan pikkupojan olevan pikkuveljeni. Vasta silloin edes huomasin koko pojan. Äiti oli kyllä huomannut heidät molemmat ja taisin nähdä hänen juoksevan ensimmäistä kertaa ikinä.

Tilanne oli kaiken kaikkiaan ihan käsittämätön. Anteeksi mutta kuka on mikä? Ei minulla ole pikkuveljeä! Kyllä on, tämä tässä. Niin kai sitten on. Äiti tuli ja oli paniikissa, sanoi että on sinulla pikkuveli ja sitten lähdettiin. Mentiin meille kotiin selvittämään että kuka kukin on. Sama isä eri äiti, myös kasvanut sijaisperheessä, mies on sijaisperheen isä. Mukana oli myös perheen äiti. Sisaret oli jätetty kotiin. Ainoa kiinnostava tai ymmärrettävä asia oli, että siinä perheessä on myös hevonen. Hullu kuulema, mutta silti hevonen. Luulen että tilanne oli hankala myös pikkuveljelleni, vaikka hän oli tiennytkin minusta. Oli kuulema tiennyt aina, kuten myös oman tarinansakin. Minä en ollut tiennyt mitään, en mistään. Isän kuolemasta kyllä, mutta se ei ollut merkinnyt mitään. Miksi jonkun jota et tuntenut tai oikeastaan edes tiennyt olevankaan kuolema olisi merkinnyt? Tiesin toki olevani kasvattilapsi ja sisäistänyt sen, mutta tuo kaikki muu oli jotain mihin en osannut enkä halunnut uhrata ajatuksiani. Eikä minulle oltu edes haluttu kertoa. Nyt se kaikki kipattiin eteeni ja siihen olisi pitänyt reagoida jotenkin. Muistan että pöydällä oli täytekakku ja kaverini olisi pitänyt tulla syömään sitä. Hyvää 12 vuotissyntymäpäivää! Sain melkoisen lahjan pari päivää ennakkoon! Kun pikkkuveli lähti perheensä kanssa, äiti selitti että he eivät olleet suunnitelleet tätä näin vaikka heitä oli painostettu tuon perheen puolelta kertomaan minulle veljestäni. He olivat ajatelleet kyllä kertoa, mutta myöhemmin. Miten kauan myöhemmin ja kertoa mitä?

Totuuden ja rehellisyyden nimissä

Yleensä en saanut mennä sunnuntaisin hevostallille. Silloin sain. Kavereitani oli siellä ja olivat yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Juttu oli jo kulkenut heidän tietoonsa. Opin silloin uuden kirosanan, kun kaverini sanoi että ”Voi vittu mitä tekivät!” Niinpä… Voi vittu mitä tekivät ja mitä se sai aikaan. Kun puhutaan lapsuuden lopusta, niin minulla se loppui viimeistään silloin. Loppui moni muukin asia. Totuudella ei siis todellakaan ole mitään merkitystä, sillä on miten pitää kätensä ja kasvonsa puhtaana. En päättänyt sitä sillä hetkellä, että kiltteys loppui nyt, mutta siitä lähti alamäki, joka hiljeni vasta vuosia vuosia myöhemmin ja varsinkin alkuvuosien kantava ajatus oli ettei totuudella, kiltteydellä ja rehellisyydellä ole väliä. Sitä vaaditaan, mutta näköjään voidaan käyttää niin kuin se itselle on suotuisinta. Minusta tuli kiltti paha tyttö. Tunnollinen ja kunnollinen kaikille muille paitsi kotiin. En voi sanoa että enää kiltti, mutta kiltihkö. Se joka polttaa tupakkaa nurkan takana…

Mitä on totuus?

Puhuttiin tästä äidin kanssa ennen hänen kuolemaansa ja hän sanoi itse, että asian olisi voinut nätimmin. Eli taustoistani kertomisen, mutta he eivät halunneet järkyttää. Mutta mielestään hän tai he eivät myöskään olleet valehdelleet.

Luin täytettyäni 18 koko valtavan itseäni koskevan paperiläjän huostaanotosta, äidistä ja jopa rahankäytöstä. Ei perhe ollut minulle juuri mitään ostanut. Sosiaalitoimen kautta kaikki hankinnat oli tehty. Sekin suututti silloin. ”Niin paljon kuin me olemme sinun eteen uhranneet”. Ja ne kotkan sulat.

Tottahan se on, että ei he varsinaisesti valehdelleet, mutta ei se kyllä oikeinkaan ollut. Minäkin sain huudot, selkääni tai arestia, jos kerroin osatotuuksia!
En tiedä miten olisin itse toiminut ja mitä tehnyt heidän saappaissaan. Jokainen tekee päätöksiä omista lähtökohdistaan ja sen mukaan minkä sillä hetkellä katsoo oikeaksi. Oli sen lopputulema sitten mikä hyvänsä.

Sanotaan, että mitä et tiedä se ei sinua satuta. Vanhemmilla on suuri vastuu ja niiden päätösten tekeminen heidän etuaan ajatellessa ei aina ole ihan simppeliä.

Biologinen isäni kuoli tulipalossa, kuten aiemmin kerroin. Kasvatusperheen isä oli kerran kuolla jäätyään junan ja vaunujen puskurien väliin. Sen onnettomuuden jälkeen hänestä tuli junankuljettaja ja äiti huokasi helpotuksesta. Äiti pelkäsi aina, että jotain pahaa tapahtuu. Yhtenä talviaamuna herättiin siihen, että paloauto ajaa pihaan ja autotalli on ilmiliekeissä.  Kaikki luulivat isän olevan siellä liekkien keskellä, koska automme oli tallissa, vaikka isän olisi pitänyt ajaa sillä töihin. Oli ollut kova pakkanen ja auto ei ollut käynnistynyt, isä oli lähtenyt kävelemällä. Palo oli syttynyt kipinästä. Kun palomiehet saivat palon sammumaan ja tutkivat raunioita, ei sieltä ruumista löytynyt. Onneksi. Pääsin kouluun poliisiauton kyydissä ja sen päivän olin kaikkien keskipisteenä.

Äitin veli oli kaatunut sodassa ja hän oli itsekin pelastunut monia kertoja nipinnapin pommituksista. Lentokoneet olivat kauhistus, samoin uuden vuoden raketit. Äiti todellakin pelkäsi niitä, vaikka oli muuten vahva ja ohjakset käsissään pitävä ihminen. Isä ja äiti olivat molemmat valmiudessa siihen että taivas putoaa niskaan, jos ei pidä kokoajan vahtia, ole varustautunut ja ohjaa asioiden kulkua. Minä olen samanlainen ja saanut kuulla siitä paljon. Se on itseasiassa tuhonnut minulta monta ihmissuhdetta. Se ja menettämisen pelko. Mutta ei pelkästään nuo asiat. Minulle se, että läheinen ja sellainen ihminen, johon luotat pettää luottamuksen on menettämistä suurempi pelko. Se on minun ”niskaan putoava taivas”.

KOTKAN SULKA

Minä olen hyvin puhelias ihminen ja kerron asioistani hyvin auliisti lähes kenelle vaan, mutta vain itselleni merkityksettömiä ja niitäkin vain tiettyyn pisteeseen asti. Minulle yksityisyyden raja on aika häilyvä, vaikka yksityisyydestäni olenkin oppinut pitämään kiinni. Omituinen aasinsilta asiaan, joka on kaihertanut mieltäni 40 vuotta… Minulla ei ollut juurikaan mitään omaa lapsena. Polkupyörä. Se oli minun. Ja kaksi nallea, joista toinen on kadonnut, mutta toinen vahvasti tallessa. Hän on Nalle, minua vuotta nuorempi. Kaiken muun jouduin jakamaan veljien lasten kanssa. Eikä se ollut edes joutumista. Niin vaan piti tehdä. Ei se minua häirinnyt. Yhdessähän niillä tavaroilla leikittiin. Mutta se, että aina piti myötäillä sitä mitä veljien lapset halusivat, se tuntui ikävälle. ”Koska olet isompi ja vanhempi”.

Löysimme kerran kaverini kanssa täytetty kotka. Joku oli ripustanut sen puuhun paikkaan, johon ihmiset dumppasivat tavaraa, mikä olisi oikeasti kuulunut kaatopaikalle. Otettiin siitä kotkasta komeita sulkia ja ne olivat aarteita. Äiti antoi ne pojille ja vielä väitti että oli itse ne poiminut poikia varten maasta. Kun sanoin, että ne ova minun ja kaverini, äiti sanoi minua valehtelijaksi. Eikä se ollut ainoa kerta. Jousipyssy minkä olin tehnyt annettiin heille ja monta muuta pikkuasiaa. Minua syytettiin myös monesti asioista, joita en ollut tehnyt tai ollut ollut edes paikalla. Ja kun puolustauduin, sanottiin valehtelijaksi. Opin ettei totuudella ole merkitystä muille kuin ehkä itselleni ja itselläni ei tuntunut olevan väliä. En kuulunut joukkoon ja se sai oloni aina vaan huonommaksi ja huonommaksi. Mutta nielin kiukun, suuttumuksen ja katkeruuden. Oli pakko, jos mieli jäädä perheeseen asumaan. Toivoin hartaasti, että minulla olisi joku jonka kanssa voisi puhua ja jolle kertoa. Naapurin Rouvalle kyllä puhuin, mutta en enää kertonut. Muutamaa vuotta aiempi episodi opetti ettei kannata.

KUN ON JOKU VÄLITTÄÄ

Kavereita ei paljoa ollut, mutta muutama kumminkin. Yleensä puuhattiin hevostallilla tai olin jonkun luona. Aloin olla kotona niin vähän kuin mahdollista, poistumatta kuitenkaan liian kauas lintuhäkistä, joksi aloin kotiani tuntemaan.
Kylän suurin työnantaja oli saha, jossa toimi vartijana mukava mies, joka aina pysähtyi juttelemaan ja tarjosi joskus autokyydin, jos satuin olemaan kävellen menossa jonnekin. Kerran olin sahan suunnalla menossa kaverini luokse, kun tämä vartija oli menossa töihin. Hän pysähtyi ja kysyi haluaisinko tulla kierrokselle hänen kanssaan. Totta mooses halusin! Olin käynyt toki monet kerran isän mukana sahalla, mutten koskaan rakennusten sisäpuolella. Kierrettiin kaikki paikat ja vartija kertoi mitä missäkin tehdään. Juteltiin niitä näitä ja oli tosi kivaa! Sovittiin, että voin tulla joskus toistekin, mutta että ollaan ihan hissukseen ettei tule ongelmia minulle eikä hänelle: ei tehtaan alueelle saisi ulkopuolisia laskea. Minulle sopi oikein hyvin ja aloin käydä parin viikon välein siellä. Tuntui hyvälle puhua jonkun kanssa ja kertoa mieltä painavista asioista. Ja sekin tunttui hyvälle, että minulla oli liittolainen, joka vei paikkaa, joka oli kielletty. Äärimmäisen salainen kosto vanhemmilleni! No, tämän nyt voi jo arvata miten siinä lopulta kävi:
Ihminen, johon luotin ja joka toi iloa elämääni, kävi käsiksi. Olin hänen mielestään vastustamattoman ihana pitkine hiuksineni. Olin 11 vuotias! 11 vuotias idiootti, joka ei ymmärtänyt mitään mistään! Eikä ymmärtänyt silloinkaan vaan antoi kaiken tapahtua, ettei vaan loukkaisi ketään ettei toisi pettymystä. Tuon päivän jälkeen en mennyt sinne enää koskaan enkä kertonut kenellekään. Näin toki miestä harvase päivä, mutta enää hän ei edes tervehtinyt. Niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin, se teki minut surulliseksi. Tunsin, että olin tavalla tai toisella pettänyt hänet, koska hän ei enää pitänyt minusta. En halunnut tavata häntä, mutta olisin halunnut morjestaa niin kuin ennenkin. Muutamia kuukausia myöhemmin tuo mies katosi paikkakunnalta. Oli saanut toisen työpaikan toiselta paikkakunnalta. Annoin itseni unohtaa täydellisesti tapahtuneen.

Tapasin hänet sattumien kautta 20 vuotta myöhemmin eräässä viikonlopputapahtumassa. Tunnistin heti hänet ja hän minut nimeni perusteella.  Meidät esiteltiin toisillemme ja iloisesti hän kertoi kuinka olen hänen entisen kylän tyttöjä. Myönsin asian. Illemmalla hän tuli juttelemaan ja kyseli kuulumisiani. Tarjosin kaljan ja nielin tuntemukseni. Olisin halunnut tietää miksi minä ja oliko meitä muitakin. En saanut kysyttyä. Juotiin porukassa kaljaa ja juteltiin niitä näitä. Paluumatkalla kotiin pysäytin auton bussipysäkille ja itkin. Huusin ja itkin! Ymmärsin oikeastaan silloin, mitä tuo mies oli tehnyt ja mitä se teko oli tehnyt minulle silloin ja sen jälkeen.

EI PITÄNYT IHAN TULLA TÄLLAISTA

Tästä kirjoituksesta tuli aikalailla erilainen kuin olin alunperin ajatellut. Piti kirjoittaa ihan muusta asiasta, mutta tämä pyrki ulos. Ja tuli, ainakin murusen verran. Siinä on ihan riittävästi.

Vanhempani pitivät minua lintuhäkissä tai lasikaapissa omista syistään. Pelkäsivät kai taivaan putoavan niskaan- minun tai heidän, jos avaavat liikaa maailman ovea. Heidän olisi pitänyt kertoa niistä vaaroista eikä piilotella niitä. Satutin itseni, koska kuljin hiirenkoloista ja lankesin ansaan koska en noudattanut sääntöjä. Siksikään en koskaan kertonut kenellekään. En halunnut enää sitäkin häpeää niskaani!Olin vain 11-vuotias pikkutyttö, joka halusi tuntea olevansa tärkeä ja tuntui hyvälle, kun joku välittää… Ja sitten petti. Taivas putosi niskaan. Opin, että maailmassa, siinä pienessäkin lintuhäkin ympärillä, on hyviä ja pahoja ihmisiä, mutta vieläkään en ole oppinut tunnistamaan heitä edes lähietäisyydeltä. En ennen kuin kolahtaa.