Hengitän hiljaa

25.11.2019 aminajames

Roolittoman roolit

Vietin siis lapsuuteni maaseudulla, turvassa kaikelta maailman pahuudelta. Minua pyrittiin suojelemaan kaikelta mahdolliselta ja vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että miltä kaikelta. En suoranaisesti usko siihen, että tietyt luonteenpiirteet tai esimerkiksi addiktiot perityisivät geeneissä, mutta olen taipuvainen uskomaan siihen, että taipumukset saattavat periytyäkin. Varsinkin jos elät niiden vaikutuksen alaisena. Minä en elänyt, mutta silti lähdin samankaltaiselle tielle, millä omat biologiset vanhempani olivat eläneet ja ihan itse sen tien valitsin tai se tie valitsi minut. Sama asia, koska kyse on kuitenkin siitä miten olen päättänyt valita, tietoisesti tai tiedostamatta. Tästä voi ja saa olla erimieltä, mutta tämä tarina kertookin minusta ja valinnoistani ennen ja jälkeen katastrofien.
Maaseudun turvallisuus. Meinasin hukkua muuutaman kerran, meinannut jäädä lehmien tallomaksi, lyönyt itseäni kirveellä jalkaan, kiipeillyt puissa ja pudonnut niistä, repinyt vaatteeni ja itseni piikkilanka-aidassa, astunut muutaman kerran ruosteiseen naulaan… Mutta suojassa vaikutteilta.

Julkinen salaisuus

Kylällä tiedettiin taustani ja se ei välttämättä ollut hyvä asia 70-luvun alussa. Se, että on huostaanotettu ja sijaislapsi antaa jo itsessään arveluttavan kuvan, ja kun siihen lisätään pikkurikollinen ja viinaan menevä biologinen isä, miesten perässä juokseva ja viinaan menevä biologinen äiti on paketti vähintäänkin epäilyttävä. MUTTA kun siihen vielä pläjaytetään kynttiläksi kakkuun etninen taustani eli isoäitini on romani, on paketti huolestuttava. Kylällä tiedettiin taustani paremmin kuin minä ja minähän en taustastani tiennyt mitään. Kylällä asui romaneja, joista varsinkin naiset viehättivät minua ja jotka olivat kiinnostuneita minusta. Totta kai he tiesivät kuka olin, mutta en tiedä miksi he eivät koskaan kertoneet. Ehkä se on on ollut joku heidän välisensä sopimus. Kylällä oli myös toisinaan myös vanha mies, jonka perään olin aina juossut ja sanonut häntä ukikseni. Äiti kertoi tästä minulle ja kun kysyin, että kuka se mies oli, hän sanoi vain että ”mikä lie ukko”…

Kukaan ei koskaan varsinaisesti tuonut julki epäluuloisuuttaan suoraan, mutta kerran minua kutsuttiin ”manneksi” koulussa. En ymmärtänyt miksi. Tiesin kyllä mitä sana tarkoittaa ja keitä sillä nimellä kutsutaan. Minusta tuntuu, ettei monikaan koulukavereista tiennyt muuta kuin että asun sijaisperheessä. Perhe jossa asuin, oli kuitenkin kylällä arvostettu ja isä monessa asiassa luotettu mies. Olin julkinen salaisuus menneisyyteni ja taustojeni kanssa.

Kaupankäyntiä pahemman pelossa

En oppinut koskaan tuntemaan kylältä ainuttakaan ikäistäni ihmistä koko sinä aikana kun asuin siellä. Totta kai oman koulun oppilaat, mutta en ns. keskustan koululta. Monet meidänkin koulun oppilaista vietti aikaa kylällä, mutta en minä. En saanut mennä sinne kuin korkeintaan talvella luistelemaan ja kerhoon srk-talolle. Eipä minulla sinne mikään hinku oikeastaan ollutkaan. Olin mielummin hevostallilla. Luvan kanssa ja ilman, luvallisella ja luvattomalla… Luvaton talli oli romanien omistama ja otin aika monta kotiarestia livahtamalla sinne. Se oli asia jota en ymmärtänyt ollenkaan. Enkä sitä, miksi en saanut mennä tiettyjen koulukavereiden luokse. Heitä sai kyllä tulla meille, mutta ei oikeastaan ollut kuin muutama jotka tulivat.

Meitä ei ollut kuin kuutisenkymmentä oppilasta koulussamme, mutta siihenkin joukkoon mahtui pomottajia ja koulukiusaajia. Minuun kiusaaminen kohdistui lähinnä syrjimisenä ja ulkopuolelle jättämisenä, mutta myös kiristettiin rahaa. Tai ei oikeastaan kiristetty, vaan laitettiin ostamaan heiltä sitä sun tätä. En osannut sanoa ei. Sen taidon opin vasta muutama vuosi sitten ja on vaikeaa edelleenkin. Olin oppinut, että alistumalla ja hiljaa olemalla pääsee helpommalla. Se oli kaupankäyntiä puolin ja toisin. Ostin itseni vapaaksi pahemmalta ja sillä yritn myös päästä siihen porukkaan ettei minua kiusattaisi enempää. Pääsinkin aina hetkittäin, mutta rahaa ja palveluksia vastaan. Pelkäsin mennä kouluun ja siksi pysyin kylältäkin ihan suosiolla pois.

Ensimmäisen elämän loppu

Minut on kasvatettu nöyryyteen ja siihen, että muut on laitettava etusijalle. En tiedä onko se edes nöyryyttä. Joku muu sana olisi varmasti oikeampi. Oli oltava kiitollinen, nöyrä ja kiltti. Oli pakko. Siskoni heitteli tavaroita ja paiskoi ovia murrosiässä. Minä en. En koskaan. En voinut vaikka olisin halunnutkin.

Joka vuosi tuli sosiaalityöntekijä käymään ja keskustelemaan kasvattivanhempieni kanssa siitä, jäänkö vielä vuodeksi. Ymmärsin että voin joutua lähtemään, jos he eivät halua jatkaa kanssani. Se oli myös hämmentävää, koska mielestäni olin heidän lapsensa ja kuuluin perheeseen. Olin vuosiksi onnistunut siivoamaan muistista lastenkodin ja siihen liittyvät hajanaiset muistot, mutta aina ne nostettiin pintaan ja lopulta minun oli pakko hyväksyä se tosiasia, että olen vain ja ainoastaan sijaislapsi sijaisperheessä. Oli osattava oltava ja opittava olemaan sen arvoinen, että saan jäädä. Sitten tapahtui jotain, joka muutti lopullisesti kaiken:

Olin 11 vuotias kun biologisen isä kuoli. Se oli asia, joka toimi yhden elämän loppuna ja toisen alkuna. Silloin se ei toisin merkinnyt minulle mitään. Uutinen oli lähinnä hämmentävä ja en tiennyt miten siihen olisi pitänyt reagoida. Kuinka reagoida sellaiseen, jota et muista ja johon ei ole mitään konkreettistä kosketuspintaa? Kun äiti kertoi isäni kuolemasta ajattelin, että minun isäni oli elossa ja voi hyvin. Olin juuri ollut järvellä hänen kanssaan. Äiti vei minut kerran isäni haudalle, jolla ei ollut edes kiveä. Yritin kerran myöhemmin löytää hautapaikan mutta en löytänyt.

Kiltin lapsen roolit

Olin oppinut reseptin hyväksynnälle: älä ole oma itsesi, ole sellainen kuin sinulta odotetaan, niin kaikki on ihan fine ja ok. Ongelma oli vaan että joutui rakentamaan monenlaisia rooleja ja niiden ylläpitäminen oli todella raskasta. Joku ehkä hymähtää nyt, että miksi sitten teit niin! Selviytyäkseni. Tein tismalleen sen, mihin minut oli opetettu. Olin niin perkeleen nöyrä ja kiltti, ole vaikka tiesin sen olen valhetta ja väärin! Sisälleni alkoi kertyä hirvittäviä määriä kuonaa ja myrkkyjä, joka pyrki purkautumaan todella ikävällä tavalla ulos. Halusin vahingoittaa itseäni, mutta en uskaltanut rangaistuksen pelossa. Perheen koira reppana joutui kärsimään pahasta olostani ja silti se heilutti minulle häntäänsä ja luotti minuun. Olisi puolustanut itseään ja purrut! Häpesin itseäni sen vuoksi ja aloin pikkuhiljaa rankaista itseäni. Enkä pelkästään siitä että olin ilkeä hassahtaneelle luontokappaleelle, vaan kaikesta: jokaisesta mokasta, möhläyksestä, epäonnistumisesta, valheesta, siitä ettei minulle annettu samoja vapauksia kuin monille koulukavereille, siitä etten ole samanarvoinen kuin muut, yhtä hyvä kuin muut… Lista on loputon. Yläasteelle mennessä jopa siitä, että minua itseäni kiusattiin!

Rankaisin itseäni juoksemalla. Rääkkäsin itseäni juoksemalla itseni välillä aivan piippuun, niin kauan ja kovaa että oksensin, niin hulluna ettei voinut enää kunnolla hengittää. Saatoin yläasteen aikaan mennä linja-autolla oman kouluni ohi kaupunkiin ja juosta sieltä kouluun. Matkaa oli viisi kilometriä ja painelin sen reppu selässä reiluun 20 minuuttiin! Sitten kehittyi astma ja polvi petti. Polvi petti kesken luokkien välisten kilpailujen ja se oli sitten siinä se pakopaikka. Astmakohtauksia saan edelleen kun pelästyn. Yleensä riitatilanteissa. Ja saan paniikkikohtauksia. Ja polvet on suoraan sanottuna paskana. Ja pelkkä ajatuskin rankasta urheilusta saa minut voimaan todella pahoin… Ja se näkyy. Ikävä kyllä. 47 kg alle 10% rasvaprosentilla, ovat vaihtuneet joihinkin ihan muihin lukemiin.

Se juokseminen oli myös nautintoa, irtiottoa kaikesta muusta. Varsinkin metsässä juokseminen. Sen kun pisteli menemään ja pysähtyi sitten kun oli pakko. Oksensi, itki ja sitten hölkkäsi kotiin. Ihan hullua.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli

22.11.2019 aminajames

We are the World

Pakko hypätä vuoteen 1985. Tai oikeastaan vuosiin 1984-86.

Vaihdoin kaupunkiseurakunnan toimintaan yläasteen jälkeen tai sen loppumetreillä. Olin tutustunut leireillä ja koulutuksissa sikäläisiin itseni ikäisiin ja täysin erilaisiin ihmisiin kuin aiemmin. Heidän kauttaan ja kanssaan koko maailmankuvani räjähti kappaleiksi ja meni täysin uusiksi. He olivat hyvin yhteiskunta tietoisia ja valveutuneita siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja mikä uskomattominta: he halusivat vaikuttaa asioihin, olla osallisia ja tuoda julki ajatuksiaan maailman epäkohdista. Ihan omina itsenään ja omilla ajatuksillaan. Minä, hevosilta haiseva puskassa kasvanut naama savessa elämäni elänyt kapina henkinen, mutta alistunut teini-ikäinen, jolla ei ollut mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai edes halua suunnitella, löysin jonkinlaiset juuret heidän luotaan ja heidän kanssaan. Löysin vapauden ja tilan, missä hengittää. No, se tila ja vapaus lähti kyllä sitten vähän käsistä kun en osannut käsitellä sitä.

Siivettömän lento

1984 olin 16 vuotias ja ihan hajalla. Peruskoulu oli loppusuoralla ja piti hakea kouluihin. Olin ajatellut hakevani ammattikouluun, mutta se ei ollut vanhemmilleni -varsinkaan isälle- vaihtoehto. Lukioon olisi pitänyt mennä ja hainkin tietäen, etten sinne edes pääse. Ei minun todistuksellani, jonka keskiarvo oli nipinnapin yli 6. He eivät siinä vaiheessa tienneet, miten huonosti koko 9-luokka oli todellisuudessa sujunut. En jaksanut opiskella ja kamppailla sisälläni kasvien demonieni kanssa. Eikä minulla ollut varsinaisesti mitään unelmia, mutta ajatuksia siitä mitä voisin ehkä haluta tulevaisuudessa tehdä oli. Ne olisivat vaan tarvinneet hyvät arvosanat, kunnianhimoa ja lukion. Olisin halunnut opettajaksi tai papiksi. Silloin vielä ei varsinaisesti naispappeja ollut, mutta lehtoreita oli. Olisin halunnut papiksi, joka kertoo vain hyviä asioita. Yläasteen opinto-ohjaaja oli jo 8-luokalta myötätuntoinen ja kannustava. Hän sanoi, että minun on parempi asettaa tavoitteeni ja haaveeni enempi omalle levelilleni. Monet kerrat menin suoraan koulusta hevostallille itkemään ja miettimään miten päätän elämäni, niin turhautunut ja uupunut olin siihen, ettei minusta tule koskaan mitään eikä ketään kiinnosta, mitä haluan tai edes mitä päässäni liikkuu. Ja mikä se minun leveli sitten edes on? Onko se sama kuin kuvaamataidonopettajan kommentti kun saimme tehdä savitöitä: keskity sinä vaan tekemään kolmen pallon lumiukkoja. Niillä eväillä on hyvä lähteä rakentamaan aikuisuutta! Nuo kaksi lausetta + äidin sanoma ”sinusta ei kuitenkaan koskaan tule mitään” jäivät ohjaamaan valintojani vuosikausiksi … Olin täysin sisällä siinä uskossa, että minussa on jotain vikaa, koska en pärjää niin kuin muut, enkä tule koskaan saavuttamaan sitä, mitä muilla oli.

Muutos ala-asteen koulumenestyksestä oli melkoinen. Silloin olin pärjännyt ihan mukavasti kaikessa muussa paitsi englannissa ja matematiikassa. Eipä niistä menestyksistä kukaan koskaan erityisesti kiitellyt tai niitä ylistänyt. Olin hieman kateellinen ja katkerakin muiden menestyksestä ja opettajien osoittamasta huomiosta. Muistan kuinka alaluokilla sai leiman vihkoon, jos oli kirjoittanut sanelun nopeasti. Halusin sellaista leimaa niin kovasti! Eräällä tunnilla sitten kirjoitin kynä sauhuten ja olin nopein. Onnesta soikeana nostin käden ylös merkiksi, että olen valmis ja opettaja tarkasti kirjoitusvihkoni. En saanut leimaa. Opettaja ei saanut mitään selvää tuherruksesta, jonka olin vihkoon sauhunnut. Itketti ja hävetti. Nopeus ei siis ollutkaan se juttu… Ihan ymmärrettävästikin. En saanut leimaa silloin, enkä koskaan myöhemminkään. En saanut kuin kärpässienen rooleja koulunäytelmissä ja olin se, joka valittiin viimeisten joukossa joukkueisiin. Kyse siinä ei voinut olla huonoudessa, vaan ihan muissa asioissa. Mutta niistä ehkä seuraavassa kirjoituksessa.

En siis päässyt sinne lukioon ja lukion rehtori ehdotti, että menisin 10-luokalle ja seuraavana vuonna voisin hakea uudelleen. Siitä käytiin hirvittävä riita kotona, kun sanoin että en mene kympille vanhaan kouluuni vaan kaupunkiin. Näin, että tässä on portti, jonka kautta pääsen pakenenmaan lasikaapista. Minusta tuntuu, että äiti ymmärsi luovuttaa, koska hän asettui puolelleni ja niin aloitin syksyllä koulun kaupungissa tavoitteena koroittaa päättötodistuksen numeroita. Oikeastaan en ymmärrä isän kaupunkivastaisuutta, koska lukiot olivat joka tapauksessa kaupungissa. Äidin astuminen puolelleni tapahtui noiden äärettömän voimallisten ja kannustavien sanojen siivittämänä, siitä miten pjon minulta mitään menestystä edes odotetaan. Siivetön ja juureton lensi pesästä ovet paukkuen, eikä oikeastaan palannut koskaan muuta kuin hädin tuskin näyttäytymään. Ja loppujen lopuksi ei olisi edes tarvinnut tulla näyttäytymäänkään: välit isään tulehtuivat todella pahasti eivätkä palautuneet enää koskaan muullaisiksi kuin väkinäisen kohteliaiksi. Lapseni hän kuitenkin hyväksyi. Onneksi edes heidät!

Maitokärryllä kohti maailmaa

Siinä porukassa, johon tutustuin ja jonka kanssa aloin viettää aikaani, oli hienoa olla. Oli mahtavaa tuntea kuuluvansa johonkin, vaikka tulinkin ihan eri maailmasta kuin he. Olin kuin noviisi oppineiden joukossa, imin sitä ideologiaa ja maailmankatsomusta kuin pesusieni. Heidän arvomaailmansa oli sama mitä olin itse pohtinut hiljaa mielessäni tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Ei meillä mitään kulttia ollut eikä seurattu ketään. Pohdittiin ja filosofioitiin maailmaa keskenämme ja uskottiin oikeasti voivamme rakentaa jotain suurta ja hienoa. Porukassa oli pari ”keulahahmoa”, jotka laittoivat alulle muutamia isompia ja vähän pienempiä tempauksia.

Yksi näistä oli maitokärryn vetäminen toria ympäri viikon päivät osana aparhaid-politiikan vastaista kampanjointia 1986. Se sai näkyvyyttä valtakunnallisessa mediassa ja tuotti tulostakin. Radio Mafia kävi tekemässä meistä jutun, samoin muutamat sanomalehdet. Varmasti meille naureskeltiin, mutta otettiin joissain tahoissa vakavastikin: silloinen Eka-market lopetti eteläafrikkalaisten ananassäilykkeiden myynnin osana jonkinlaista kauppasaartoa. En minä niistä termeistä tiedä tai kuinka suuri merkitys tempauksella loppujen lopuksi oli, mutta me osallistuimme johonkin maailmanlaajuiseen mielenilmaisuun ja äänemme kuultiin. Se oli hieno fiilis ja on sitä edelleen. ”We are the World” oli ilmestynyt 1985 ja tehneet meihinkin ison vaikutuksen kuten myös suomalaismuusikoiden ”Maksamme velkaa”. Isäni ei osannut arvostaa tätä intoani globaaliin maailmanparannukseen. Hänestä olin viemässä pohjan kaikilta hänen uhrauksiltaan mitä hän oli tehnyt isänmaan eteen ja osallistumisella tällaiseen olin epäkiitollinen kaikesta siitä, mitä hän on uhrannnut minun eteeni. Piste. 30 vuotta myöhemmin matkustin Afrikkaan ja menetin sydämeni sille.

Jossittelua

Jos minulle annettaisiin mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, niin palaisin tuohon aikaan ja noiden ihmisten luokse. En tiedä tekisinkö mitään toisin vaikka syytä kyllä olisi, mutta ainakin kokisin sen nuoruuden ja vapauden uudelleen. Kaikki oli kuitenkin paljon helpompaa silloin, juuri ennen aikuisuutta. Toisekseen, uskon että kaikki mitä meille tapahtuu elämämme aikana, kuuluvat siihen. En koeta pestä käsiäni vastuusta omista valinnoistani, mutta jokainen valinta on tuonut minut kuitenkin siihen missä olen nyt. Olisinko nyt tässä, jos olisin valinnut toisen tien vai olisiko joku muu tie kuitenkin tuonut samaan pisteeseen, mutta helpommalla? Tai vielä vaikeammalla tavalla? Tieni on nyt kuitenkin ollut tällainen ja kannan sen tuomat seuraukset itse.

Katsoin eilen tuon We are the world-biisistä videoversion, johon oli laitettu laulajien iät nyt ja ikäkriisi meinasi iskeä ihan tosissaan. Ei niinkään siitä että vanhenee, vaan ettei paluuta sinne kaiken alkulähteelle 1984-86 enää ole… En edes tiedä, mitä niille ihmisille kuuluu tai missä he ovat. Saati että olin tavannnut ketään. Yhden siitä porukasta tapasin pari vuotta sitten sattumalta ja muutamaa ”seuraillut” Facebookissa. USA to African levytyksestä on aikaa 34 vuotta ja meidän tempauksesta 33 vuotta. Ja onko jokin muuttunut? Uskon että on, vaikka uutiset ehkä antavat muuta ymmärtää. Liikehdintä maailman puolesta ja tietoisuus on kasvanut internetin ja maailmalla tapahtuvien kriisien myötä. Uskoin silloin yli 30 vuotta sitten valavasti että olemme tässä maailmassa yhdessä ja tasavertaisia ja uskon niin edelleen.

Olimme niin tavallisia nuoria kuin olla ja osaa. Kuunneltiin musiikkia bassot paukkuen ja herätettiin pahennusta notkumalla torin aidalla. Luettiin ääneen Yöjuttu-nimisiä kauhutarinoita, juotiin kaljaa ja poltettiin tupakkaa. Mutta oltiin myös mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa ja haluttiin olla avuksi. Useimmat perjantai-illat minäkin kiersin mielummin Nuorten palvelun mukana kaduilla kuin olin heidän autettavanaan.

Mutta mitä tapahtui sen kymppiluokan jälkeen? Nostin keskiarvoa ihan mukavasti ja olisin päässyt lukioon, mutta vaihdoin paikkakuntaa ja suoritin lukion oppimäärän sisäoppilaitoksessa. Olin päättänyt, että minusta tulee kirkon nuorisotyötekijä. Ei tullut, jäin varasijalle.Ohitse meni potentiaalismpi hakijoita, joilla oli kumpi jompi tai molemmat vanhemmista töissä kirkon palveluksessa. Ei minusta kyllä tosiasiassa olisi silloin ollutkaan opiskelemaan tuolle alalle, sen verran laitoin elämäni täysin sekaisin sekoilemalla ja elämällä eräänlaista kaksoiselämää, mutta sitä tarinaa varten on palattava taas ajassa reilusti taakse päin sen ”tarinan” alkulähteille.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli