Roolittoman roolit

Vietin siis lapsuuteni maaseudulla, turvassa kaikelta maailman pahuudelta. Minua pyrittiin suojelemaan kaikelta mahdolliselta ja vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että miltä kaikelta. En suoranaisesti usko siihen, että tietyt luonteenpiirteet tai esimerkiksi addiktiot perityisivät geeneissä, mutta olen taipuvainen uskomaan siihen, että taipumukset saattavat periytyäkin. Varsinkin jos elät niiden vaikutuksen alaisena. Minä en elänyt, mutta silti lähdin samankaltaiselle tielle, millä omat biologiset vanhempani olivat eläneet ja ihan itse sen tien valitsin tai se tie valitsi minut. Sama asia, koska kyse on kuitenkin siitä miten olen päättänyt valita, tietoisesti tai tiedostamatta. Tästä voi ja saa olla erimieltä, mutta tämä tarina kertookin minusta ja valinnoistani ennen ja jälkeen katastrofien.
Maaseudun turvallisuus. Meinasin hukkua muuutaman kerran, meinannut jäädä lehmien tallomaksi, lyönyt itseäni kirveellä jalkaan, kiipeillyt puissa ja pudonnut niistä, repinyt vaatteeni ja itseni piikkilanka-aidassa, astunut muutaman kerran ruosteiseen naulaan… Mutta suojassa vaikutteilta.

Julkinen salaisuus

Kylällä tiedettiin taustani ja se ei välttämättä ollut hyvä asia 70-luvun alussa. Se, että on huostaanotettu ja sijaislapsi antaa jo itsessään arveluttavan kuvan, ja kun siihen lisätään pikkurikollinen ja viinaan menevä biologinen isä, miesten perässä juokseva ja viinaan menevä biologinen äiti on paketti vähintäänkin epäilyttävä. MUTTA kun siihen vielä pläjaytetään kynttiläksi kakkuun etninen taustani eli isoäitini on romani, on paketti huolestuttava. Kylällä tiedettiin taustani paremmin kuin minä ja minähän en taustastani tiennyt mitään. Kylällä asui romaneja, joista varsinkin naiset viehättivät minua ja jotka olivat kiinnostuneita minusta. Totta kai he tiesivät kuka olin, mutta en tiedä miksi he eivät koskaan kertoneet. Ehkä se on on ollut joku heidän välisensä sopimus. Kylällä oli myös toisinaan myös vanha mies, jonka perään olin aina juossut ja sanonut häntä ukikseni. Äiti kertoi tästä minulle ja kun kysyin, että kuka se mies oli, hän sanoi vain että ”mikä lie ukko”…

Kukaan ei koskaan varsinaisesti tuonut julki epäluuloisuuttaan suoraan, mutta kerran minua kutsuttiin ”manneksi” koulussa. En ymmärtänyt miksi. Tiesin kyllä mitä sana tarkoittaa ja keitä sillä nimellä kutsutaan. Minusta tuntuu, ettei monikaan koulukavereista tiennyt muuta kuin että asun sijaisperheessä. Perhe jossa asuin, oli kuitenkin kylällä arvostettu ja isä monessa asiassa luotettu mies. Olin julkinen salaisuus menneisyyteni ja taustojeni kanssa.

Kaupankäyntiä pahemman pelossa 

En oppinut koskaan tuntemaan kylältä ainuttakaan ikäistäni ihmistä koko sinä aikana kun asuin siellä. Totta kai oman koulun oppilaat, mutta en ns. keskustan koululta. Monet meidänkin koulun oppilaista vietti aikaa kylällä, mutta en minä. En saanut mennä sinne kuin korkeintaan talvella luistelemaan ja kerhoon srk-talolle. Eipä minulla sinne mikään hinku oikeastaan ollutkaan. Olin mielummin hevostallilla. Luvan kanssa ja ilman, luvallisella ja luvattomalla… Luvaton talli oli romanien omistama ja otin aika monta kotiarestia livahtamalla sinne. Se oli asia jota en ymmärtänyt ollenkaan. Enkä sitä, miksi en saanut mennä tiettyjen koulukavereiden luokse. Heitä sai kyllä tulla meille, mutta ei oikeastaan ollut kuin muutama jotka tulivat.

Meitä ei ollut kuin kuutisenkymmentä oppilasta koulussamme, mutta siihenkin joukkoon mahtui pomottajia ja koulukiusaajia. Minuun kiusaaminen kohdistui lähinnä syrjimisenä ja ulkopuolelle jättämisenä, mutta myös kiristettiin rahaa. Tai ei oikeastaan kiristetty, vaan laitettiin ostamaan heiltä sitä sun tätä. En osannut sanoa ei. Sen taidon opin vasta muutama vuosi sitten ja on vaikeaa edelleenkin. Olin oppinut, että alistumalla ja hiljaa olemalla pääsee helpommalla. Se oli kaupankäyntiä puolin ja toisin. Ostin itseni vapaaksi pahemmalta ja sillä yritn myös päästä siihen porukkaan ettei minua kiusattaisi enempää. Pääsinkin aina hetkittäin, mutta rahaa ja palveluksia vastaan. Pelkäsin mennä kouluun ja siksi pysyin kylältäkin ihan suosiolla pois.

Ensimmäisen elämän loppu

Minut on kasvatettu nöyryyteen ja siihen, että muut on laitettava etusijalle. En tiedä onko se edes nöyryyttä. Joku muu sana olisi varmasti oikeampi. Oli oltava kiitollinen, nöyrä ja kiltti. Oli pakko. Siskoni heitteli tavaroita ja paiskoi ovia murrosiässä. Minä en. En koskaan. En voinut vaikka olisin halunnutkin.

Joka vuosi tuli sosiaalityöntekijä käymään ja keskustelemaan kasvattivanhempieni kanssa siitä, jäänkö vielä vuodeksi. Ymmärsin että voin joutua lähtemään, jos he eivät halua jatkaa kanssani. Se oli myös hämmentävää, koska mielestäni olin heidän lapsensa ja kuuluin perheeseen. Olin vuosiksi onnistunut siivoamaan muistista lastenkodin ja siihen liittyvät hajanaiset muistot, mutta aina ne nostettiin pintaan ja lopulta minun oli pakko hyväksyä se tosiasia, että olen vain ja ainoastaan sijaislapsi sijaisperheessä. Oli osattava oltava ja opittava olemaan sen arvoinen, että saan jäädä. Sitten tapahtui jotain, joka muutti lopullisesti kaiken:

Olin 11 vuotias kun biologisen isä kuoli. Se oli asia, joka toimi yhden elämän loppuna ja toisen alkuna. Silloin se ei toisin merkinnyt minulle mitään. Uutinen oli lähinnä hämmentävä ja en tiennyt miten siihen olisi pitänyt reagoida. Kuinka reagoida sellaiseen, jota et muista ja johon ei ole mitään konkreettistä kosketuspintaa? Kun äiti kertoi isäni kuolemasta ajattelin, että minun isäni oli elossa ja voi hyvin. Olin juuri ollut järvellä hänen kanssaan. Äiti vei minut kerran isäni haudalle, jolla ei ollut edes kiveä. Yritin kerran myöhemmin löytää hautapaikan mutta en löytänyt.

Kiltin lapsen roolit

Olin oppinut reseptin hyväksynnälle: älä ole oma itsesi, ole sellainen kuin sinulta odotetaan, niin kaikki on ihan fine ja ok. Ongelma oli vaan että joutui rakentamaan monenlaisia rooleja ja niiden ylläpitäminen oli todella raskasta. Joku ehkä hymähtää nyt, että miksi sitten teit niin! Selviytyäkseni. Tein tismalleen sen, mihin minut oli opetettu. Olin niin perkeleen nöyrä ja kiltti, ole vaikka tiesin sen olen valhetta ja väärin! Sisälleni alkoi kertyä hirvittäviä määriä kuonaa ja myrkkyjä, joka pyrki purkautumaan todella ikävällä tavalla ulos. Halusin vahingoittaa itseäni, mutta en uskaltanut rangaistuksen pelossa. Perheen koira reppana joutui kärsimään pahasta olostani ja silti se heilutti minulle häntäänsä ja luotti minuun. Olisi puolustanut itseään ja purrut! Häpesin itseäni sen vuoksi ja aloin pikkuhiljaa rankaista itseäni. Enkä pelkästään siitä että olin ilkeä hassahtaneelle luontokappaleelle, vaan kaikesta: jokaisesta mokasta, möhläyksestä, epäonnistumisesta, valheesta, siitä ettei minulle annettu samoja vapauksia kuin monille koulukavereille, siitä etten ole samanarvoinen kuin muut, yhtä hyvä kuin muut… Lista on loputon. Yläasteelle mennessä jopa siitä, että minua itseäni kiusattiin!

Rankaisin itseäni juoksemalla. Rääkkäsin itseäni juoksemalla itseni välillä aivan piippuun, niin kauan ja kovaa että oksensin, niin hulluna ettei voinut enää kunnolla hengittää. Saatoin yläasteen aikaan mennä linja-autolla oman kouluni ohi kaupunkiin ja juosta sieltä kouluun. Matkaa oli viisi kilometriä ja painelin sen reppu selässä reiluun 20 minuuttiin! Sitten kehittyi astma ja polvi petti. Polvi petti kesken luokkien välisten kilpailujen ja se oli sitten siinä se pakopaikka. Astmakohtauksia saan edelleen kun pelästyn. Yleensä riitatilanteissa. Ja saan paniikkikohtauksia. Ja polvet on suoraan sanottuna paskana. Ja pelkkä ajatuskin rankasta urheilusta saa minut voimaan todella pahoin… Ja se näkyy. Ikävä kyllä. 47 kg alle 10% rasvaprosentilla, ovat vaihtuneet joihinkin ihan muihin lukemiin.

Se juokseminen oli myös nautintoa, irtiottoa kaikesta muusta. Varsinkin metsässä juokseminen. Sen kun pisteli menemään ja pysähtyi sitten kun oli pakko. Oksensi, itki ja sitten hölkkäsi kotiin. Ihan hullua.