SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA

Minä en erityisesti pidä talvesta. Onhan lumi kaunista ja valaisee, mutta se kylmyys on sietämätöntä. Olen sanonut jo vuosia uskovani, että olen syntynyt väärälle puolelle maapalloa. Afrikassa ollessani se epäilys vaan vahvistui. Ei koskenut eikä kolottanut ja mikä parasta: ei palellut. Ja se ei ole pukeutumiskysymys. Minua palelee, lähes aina.

Kylällä, jolla asuin oli joka talvi ”Olympialaiset”. Toisin sanoen hiihtokilpailut ja sen ympärillä kaikenlaista perhetapahtumaa makkaranpaistoineen ja rekiajeluineen. Ne osuivat aina viikkoa ennen tai jälkeen syntymäpäivääni. Kiva tapahtuma, jonka jälkeen talvi kääntyy kevääksi. Aika monena vuonna osallistuinkin hiihtoon, mutta sinä talvena en. Olin edellistalvena nimittäin saanut ihan riittävästi talviurheilusta ja -aktiviteeteistä muutamien vammojen vuoksi.

Pari kolhua ja muutama mustelma

Silloin edellisvuonna järvi jäätyi ennen kuin tuli lumet. Oli upea peilikirkas jää, jollaista harvoin pääsee kokemaan. Maattiin jäällä mahallaan ja katsottiin kaloja. Aika maagista! Ensimmäinen onnettomuus sattui luistimilla, kun luistimen terä upposi railoon ja vauhti pysähtyi siihen paikkaan. Polvi koki kovia ja alkoi kerätä vettä. Lumpio tai jotain oli haljennut, mutta se selvisi vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin kun polvi jumittui ja jouduttiin leikkaamaan. Koska jalalla oli vaikea kävellä, ajelin jäällä polkukelkalla. Mikään ollut hienompaa kuin antaa tuulen työntää itseään pitkin järven selkään. Vauhti kasvoi aika huimaksi ja kelkkaa ei saanut sen sen enempää käännettyä kuin pysäytettyäkään ja rysäytin rantakivikkoon: aivotäräys ja olkapää sijoiltaan. Kun nuo kolhut paranivat, saattui yksi onnettomuus suksilla. Klassinen ”Varo puuta”-kyltti alamäessä ja sitten oletkin jo pamauttanut siihen. Nilkka meni ja oikuttelee edelleen. Ehdin ennen hazardia kyllä varoittaa siskoa. Niin ja edellisvuonna olin laskenut suksilla piikkilanka-aitaan, josta on edelleen muistona pieni kuoppa otsassa.

Talviurheilu ei oikein houkuttanut enää. Eipä seuraava kesäkään mennyt ihan vammoitta kun astuin varvastossuilla rautanaulaan ja toisen jalan päälle astui hevonen. Ja nämä tapahtuivat samaan aikaan. En muista kumpi aiheutti kumman. Vasemman jalan etuvarvas on ylempänä kuin muut varpaat. Ja sitten vielä se yövartija. Itseasiassa tajusin vasta nyt, että ei saakeli, nuo kaikki asiat tapahtui samana vuonna! Vuosi -79, alkaen loppusyksystä -78, ei ollut järin hyvä. Biologinen isäkin kuoli keväällä -79. Mutta samaisena syksynä voitin talven kolhuista huolimatta koulun yleisurheilukilpailuissa 800 metrin juoksut ja pääsin edustamaan koulua koulujen väliseen kilpailuun ja pärjäsin sielläkin ihan hyvin. Maastojuoksussa pronssia. Siitähän se halu juosta tuli, kunnes jalka sitten löi työsopimuksen irti yläasteen 9-luokalla. Mutta siitä ehkä myöhemmin. Tai sitten ei. Takaisin sinne olympialaisiin.

Pikkuvelipuoli

Menimme aina koko perhe siihen talvitapahtumaan ja siellä tavattiin sitten tuttuja. Minä pyörin siellä silloin yhden kaverini kanssa. Hän huomasi jonkun miehen seurailevan meitä ja me vähän pelästyimme kun mies tuli juttusille. Minä olin jo valmis juoksemaan karkuun edelliskesän kokemuksen vuoksi, mutta mies esitteli itsensä ja kertoi seurassaan olevan pikkupojan olevan pikkuveljeni. Vasta silloin edes huomasin koko pojan. Äiti oli kyllä huomannut heidät molemmat ja taisin nähdä hänen juoksevan ensimmäistä kertaa ikinä.

Tilanne oli kaiken kaikkiaan ihan käsittämätön. Anteeksi mutta kuka on mikä? Ei minulla ole pikkuveljeä! Kyllä on, tämä tässä. Niin kai sitten on. Äiti tuli ja oli paniikissa, sanoi että on sinulla pikkuveli ja sitten lähdettiin. Mentiin meille kotiin selvittämään että kuka kukin on. Sama isä eri äiti, myös kasvanut sijaisperheessä, mies on sijaisperheen isä. Mukana oli myös perheen äiti. Sisaret oli jätetty kotiin. Ainoa kiinnostava tai ymmärrettävä asia oli, että siinä perheessä on myös hevonen. Hullu kuulema, mutta silti hevonen. Luulen että tilanne oli hankala myös pikkuveljelleni, vaikka hän oli tiennytkin minusta. Oli kuulema tiennyt aina, kuten myös oman tarinansakin. Minä en ollut tiennyt mitään, en mistään. Isän kuolemasta kyllä, mutta se ei ollut merkinnyt mitään. Miksi jonkun jota et tuntenut tai oikeastaan edes tiennyt olevankaan kuolema olisi merkinnyt? Tiesin toki olevani kasvattilapsi ja sisäistänyt sen, mutta tuo kaikki muu oli jotain mihin en osannut enkä halunnut uhrata ajatuksiani. Eikä minulle oltu edes haluttu kertoa. Nyt se kaikki kipattiin eteeni ja siihen olisi pitänyt reagoida jotenkin. Muistan että pöydällä oli täytekakku ja kaverini olisi pitänyt tulla syömään sitä. Hyvää 12 vuotissyntymäpäivää! Sain melkoisen lahjan pari päivää ennakkoon! Kun pikkkuveli lähti perheensä kanssa, äiti selitti että he eivät olleet suunnitelleet tätä näin vaikka heitä oli painostettu tuon perheen puolelta kertomaan minulle veljestäni. He olivat ajatelleet kyllä kertoa, mutta myöhemmin. Miten kauan myöhemmin ja kertoa mitä?

Totuuden ja rehellisyyden nimissä

Yleensä en saanut mennä sunnuntaisin hevostallille. Silloin sain. Kavereitani oli siellä ja olivat yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Juttu oli jo kulkenut heidän tietoonsa. Opin silloin uuden kirosanan, kun kaverini sanoi että ”Voi vittu mitä tekivät!” Niinpä… Voi vittu mitä tekivät ja mitä se sai aikaan. Kun puhutaan lapsuuden lopusta, niin minulla se loppui viimeistään silloin. Loppui moni muukin asia. Totuudella ei siis todellakaan ole mitään merkitystä, sillä on miten pitää kätensä ja kasvonsa puhtaana. En päättänyt sitä sillä hetkellä, että kiltteys loppui nyt, mutta siitä lähti alamäki, joka hiljeni vasta vuosia vuosia myöhemmin ja varsinkin alkuvuosien kantava ajatus oli ettei totuudella, kiltteydellä ja rehellisyydellä ole väliä. Sitä vaaditaan, mutta näköjään voidaan käyttää niin kuin se itselle on suotuisinta. Minusta tuli kiltti paha tyttö. Tunnollinen ja kunnollinen kaikille muille paitsi kotiin. En voi sanoa että enää kiltti, mutta kiltihkö. Se joka polttaa tupakkaa nurkan takana…

Mitä on totuus?

Puhuttiin tästä äidin kanssa ennen hänen kuolemaansa ja hän sanoi itse, että asian olisi voinut nätimmin. Eli taustoistani kertomisen, mutta he eivät halunneet järkyttää. Mutta mielestään hän tai he eivät myöskään olleet valehdelleet.

Luin täytettyäni 18 koko valtavan itseäni koskevan paperiläjän huostaanotosta, äidistä ja jopa rahankäytöstä. Ei perhe ollut minulle juuri mitään ostanut. Sosiaalitoimen kautta kaikki hankinnat oli tehty. Sekin suututti silloin. ”Niin paljon kuin me olemme sinun eteen uhranneet”. Ja ne kotkan sulat.

Tottahan se on, että ei he varsinaisesti valehdelleet, mutta ei se kyllä oikeinkaan ollut. Minäkin sain huudot, selkääni tai arestia, jos kerroin osatotuuksia!
En tiedä miten olisin itse toiminut ja mitä tehnyt heidän saappaissaan. Jokainen tekee päätöksiä omista lähtökohdistaan ja sen mukaan minkä sillä hetkellä katsoo oikeaksi. Oli sen lopputulema sitten mikä hyvänsä.

Sanotaan, että mitä et tiedä se ei sinua satuta. Vanhemmilla on suuri vastuu ja niiden päätösten tekeminen heidän etuaan ajatellessa ei aina ole ihan simppeliä.