Vaisut tunteet

Aloitin uuden työn. Vakituinen työsuhde sosiaaliohjaajana päihde- ja mielenterveysongelmaisten parissa. Samana päivänä kun aloitin, sain tekstiviestin nuorimmalta siskoltani: ”Äiti on kuollut viime viikolla”. Viesti ei yllättänyt. Tavallaan taisin tietääkin jo, koska biologinen äiti piipahti ajatuksissani hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä. Samoin oli tapahtunut toiselle siskolleni. Viestin lähettänyt siskoni ilmoitti, ettei aio olla missään tekemisissä asian kanssa.

Äiti oli äiti, joka ei koskaan ole ollut elämässäni niin, että olisin häntä osannut oikein edes pitää äitinä. Tapasin muutamia kertoja aikuisiällä, mutta parin vuoden jälkeen totesin, ettei siitä mitään tule. Ihminen elää niin tiukasti jossain omassa kuplassaan ja totuudessaan, ettei se johda mihinkään. Mitä oikeastaan olin edes toivonut tapahtuneen? Ehkä anteeksipyyntöä ja selitystä sille, miksi on skipannut meidät kaikki. Silloin kun äitiini tutustuin, en tuntenut muita sisaruksiani. Tapasin heidän hieman myöhemmin ja he olivat tehneet saman ratkaisun: turha tuhlata energiaansa ja mielenterveyttään ihmiseen, joka on narsisti eikä näe omia virheitään. Minulle jäi hänestä käsitys, että hänen ihmissuhteensa perustuvat hyväksikäyttöön.

Kun sain viestin, en oikeastaan tuntenut mitään. Maailma ei pysähtynyt. Vasta kun puhuin toisen siskoni kanssa, tunsin jonkinlaista surua. Olemme menettäneet äidin, joka ei koskaan ollut äiti. Äiti on kuollut yksin palvelutalossa. Kukaan ei tiettävästi ollut käynyt hänen luonaan vierailulla. Minne kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet? Oliko niitä edes? Kuoliko äiti yksin, koska omalla toiminnallaan oli karkottanut kaikki luotaan?  Siskoillani on sama isä ja hän oli sanonut, että äitimme oli patologinen valehtelija joka uskoi omiin juttuihinsa. Näin varmaan on ollut. En epäile yhtään.

Kävin muutamia päiviä sitten juttelemassa lähikirkkoni päivystävän papin luona. Siellä tuli itku. Voi miten hyvää se tekikään! Kyynelten mukana tuli ulos monet surut ja kivut samaan aikaan. Kerroin, etten tunne katkeruutta, en vihaa. Kerroin hänelle juurettomuudesta ja siitä, kuinka vaikeaa on uskoa omaan itseen. Kerroin siitä, kuinka pelkään edelleen hylkäämistä ja riittämättömyyttä.  Puhuin siitä, kuinka vaikeaa on sanoittaa ajatuksiani ja, että jos kertoisin tarinani, ei sitä kukaan uskoisi todeksi.  No, tässä blogissa olen tarinaani kertoillut. Pitäisikö tarina laittaa ylös ja kertoa? Voisiko se auttaa jotakuta?

Olemme menossa muutaman päivän päästä siunaamaan äidin ja antamaan hänelle ”synninpäästön”. Ainakin minä ja toinen siskoni olemme menossa. Haluamme olla paikalla oman itsemme vuoksi, jotta voimme sulkea tämän luvun elämämme kirjassa, mutta myös antamassa hänelle viestin, että hän voi mennä rauhassa. Hän on antaunut meille elämän ja se elämä on tehnyt meistä sen, joita me nyt olemme.

Tunteet ovat edelleen melko vaisut äidin kuolemaa kohtaan, mutta ehkä ne tulevat. Tai ovat tulematta. Ehkä olen äidin kohdalla tehnyt sen surutyön jo vuosia sitten. Pahoillani olen siitä, että hän jäi yksin.

Olen pahoillani myös siitä, etten ole ihan syytön siinä, että äiti kuoli yksinäisenä. Valinta sekin.