We are the World

Pakko hypätä vuoteen 1985. Tai oikeastaan vuosiin 1984-86.

Vaihdoin kaupunkiseurakunnan toimintaan yläasteen jälkeen tai sen loppumetreillä. Olin tutustunut leireillä ja koulutuksissa sikäläisiin itseni ikäisiin ja täysin erilaisiin ihmisiin kuin aiemmin.  Heidän kauttaan ja kanssaan koko maailmankuvani räjähti kappaleiksi ja  meni täysin uusiksi. He olivat hyvin yhteiskunta tietoisia ja valveutuneita siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja mikä uskomattominta: he halusivat vaikuttaa asioihin, olla osallisia ja tuoda julki ajatuksiaan maailman epäkohdista. Ihan omina itsenään ja omilla ajatuksillaan. Minä, hevosilta haiseva puskassa kasvanut naama savessa elämäni elänyt kapina henkinen, mutta alistunut teini-ikäinen, jolla ei ollut mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai edes halua suunnitella, löysin jonkinlaiset juuret heidän luotaan ja  heidän kanssaan. Löysin vapauden ja tilan, missä hengittää. No, se tila ja vapaus lähti kyllä sitten vähän käsistä kun en osannut käsitellä sitä.

Siivettömän lento

1984 olin 16 vuotias ja ihan hajalla. Peruskoulu oli loppusuoralla ja piti hakea kouluihin.  Olin ajatellut hakevani ammattikouluun, mutta se ei ollut vanhemmilleni -varsinkaan isälle- vaihtoehto. Lukioon olisi pitänyt mennä ja hainkin tietäen, etten  sinne edes pääse. Ei minun todistuksellani, jonka keskiarvo oli nipinnapin yli 6. He eivät siinä vaiheessa tienneet, miten huonosti koko 9-luokka oli todellisuudessa sujunut. En jaksanut opiskella ja kamppailla sisälläni kasvien demonieni kanssa. Eikä minulla ollut varsinaisesti mitään unelmia, mutta ajatuksia siitä mitä voisin ehkä haluta tulevaisuudessa tehdä oli. Ne olisivat vaan tarvinneet hyvät arvosanat, kunnianhimoa ja lukion. Olisin halunnut opettajaksi tai papiksi. Silloin vielä ei varsinaisesti naispappeja ollut, mutta lehtoreita oli.  Olisin halunnut papiksi, joka kertoo vain hyviä asioita. Yläasteen opinto-ohjaaja oli jo 8-luokalta myötätuntoinen ja kannustava. Hän sanoi, että minun on parempi asettaa tavoitteeni ja haaveeni enempi omalle levelilleni. Monet kerrat menin suoraan koulusta hevostallille itkemään ja miettimään miten päätän elämäni, niin turhautunut ja uupunut olin siihen, ettei minusta tule koskaan mitään eikä ketään kiinnosta, mitä haluan tai edes mitä päässäni liikkuu. Ja mikä se minun leveli sitten edes on? Onko se sama kuin kuvaamataidonopettajan kommentti kun saimme tehdä savitöitä: keskity sinä vaan tekemään kolmen pallon lumiukkoja. Niillä eväillä on hyvä lähteä rakentamaan aikuisuutta! Nuo kaksi lausetta + äidin sanoma ”sinusta ei kuitenkaan koskaan tule mitään” jäivät ohjaamaan valintojani vuosikausiksi … Olin täysin sisällä siinä uskossa, että minussa on jotain vikaa, koska en pärjää niin kuin muut, enkä tule koskaan saavuttamaan sitä, mitä muilla oli.

Muutos ala-asteen koulumenestyksestä oli melkoinen. Silloin olin pärjännyt ihan mukavasti kaikessa muussa paitsi englannissa ja matematiikassa. Eipä niistä menestyksistä kukaan koskaan erityisesti kiitellyt tai niitä ylistänyt. Olin hieman kateellinen ja katkerakin muiden menestyksestä ja opettajien osoittamasta huomiosta. Muistan kuinka alaluokilla sai leiman vihkoon, jos oli kirjoittanut sanelun nopeasti. Halusin sellaista leimaa niin kovasti! Eräällä tunnilla sitten kirjoitin kynä sauhuten ja olin nopein. Onnesta soikeana nostin käden ylös merkiksi, että olen valmis ja opettaja tarkasti kirjoitusvihkoni. En saanut leimaa. Opettaja ei saanut mitään selvää tuherruksesta, jonka olin vihkoon sauhunnut. Itketti ja hävetti. Nopeus ei siis ollutkaan se juttu… Ihan ymmärrettävästikin. En saanut leimaa silloin, enkä koskaan myöhemminkään. En saanut kuin kärpässienen rooleja koulunäytelmissä ja olin se, joka valittiin viimeisten joukossa joukkueisiin. Kyse siinä ei voinut olla huonoudessa, vaan ihan muissa asioissa. Mutta niistä ehkä seuraavassa kirjoituksessa.

En siis päässyt sinne lukioon ja lukion rehtori ehdotti, että menisin 10-luokalle ja seuraavana vuonna voisin hakea uudelleen. Siitä käytiin hirvittävä riita kotona, kun sanoin että en mene kympille vanhaan kouluuni vaan kaupunkiin. Näin, että tässä on portti, jonka kautta pääsen pakenenmaan lasikaapista. Minusta tuntuu, että äiti ymmärsi luovuttaa, koska hän asettui puolelleni ja niin aloitin syksyllä koulun kaupungissa tavoitteena koroittaa päättötodistuksen numeroita. Oikeastaan en ymmärrä isän kaupunkivastaisuutta, koska lukiot olivat joka tapauksessa kaupungissa. Äidin astuminen puolelleni tapahtui noiden äärettömän voimallisten ja kannustavien sanojen siivittämänä, siitä miten pjon minulta mitään menestystä edes odotetaan. Siivetön ja juureton lensi pesästä ovet paukkuen, eikä oikeastaan palannut koskaan muuta kuin hädin tuskin  näyttäytymään.  Ja loppujen lopuksi ei olisi edes tarvinnut tulla näyttäytymäänkään: välit isään tulehtuivat todella pahasti eivätkä palautuneet enää koskaan muullaisiksi kuin väkinäisen kohteliaiksi. Lapseni hän kuitenkin hyväksyi. Onneksi edes heidät!

Maitokärryllä kohti maailmaa

Siinä porukassa, johon tutustuin ja jonka kanssa aloin viettää aikaani, oli hienoa olla. Oli mahtavaa tuntea kuuluvansa johonkin, vaikka tulinkin ihan eri maailmasta kuin he. Olin kuin noviisi oppineiden joukossa, imin sitä ideologiaa ja maailmankatsomusta kuin pesusieni. Heidän arvomaailmansa oli sama mitä olin itse pohtinut hiljaa mielessäni tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Ei meillä mitään kulttia ollut eikä seurattu ketään. Pohdittiin ja filosofioitiin maailmaa keskenämme ja uskottiin oikeasti voivamme rakentaa jotain suurta ja hienoa. Porukassa oli pari ”keulahahmoa”, jotka laittoivat alulle muutamia isompia ja vähän pienempiä tempauksia.

Yksi näistä oli maitokärryn vetäminen toria ympäri viikon päivät osana aparhaid-politiikan vastaista kampanjointia 1986. Se sai näkyvyyttä valtakunnallisessa mediassa ja tuotti tulostakin. Radio Mafia kävi tekemässä meistä jutun, samoin muutamat sanomalehdet. Varmasti meille naureskeltiin, mutta otettiin joissain tahoissa vakavastikin: silloinen Eka-market lopetti eteläafrikkalaisten ananassäilykkeiden myynnin osana jonkinlaista kauppasaartoa. En minä niistä termeistä tiedä tai kuinka suuri merkitys tempauksella loppujen lopuksi oli, mutta me osallistuimme johonkin maailmanlaajuiseen mielenilmaisuun ja äänemme kuultiin. Se oli hieno fiilis ja on sitä edelleen. ”We are the World” oli ilmestynyt 1985 ja tehneet meihinkin ison vaikutuksen kuten myös suomalaismuusikoiden ”Maksamme velkaa”. Isäni ei osannut arvostaa tätä intoani globaaliin maailmanparannukseen. Hänestä olin viemässä pohjan kaikilta hänen uhrauksiltaan mitä hän oli tehnyt isänmaan eteen ja osallistumisella tällaiseen olin epäkiitollinen kaikesta siitä, mitä hän on uhrannnut minun eteeni. Piste. 30 vuotta myöhemmin matkustin Afrikkaan ja menetin sydämeni sille.

Jossittelua 

Jos minulle annettaisiin mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, niin palaisin tuohon aikaan ja noiden ihmisten luokse. En tiedä tekisinkö mitään toisin vaikka syytä kyllä olisi, mutta ainakin kokisin sen nuoruuden ja vapauden uudelleen. Kaikki oli kuitenkin paljon helpompaa silloin, juuri ennen aikuisuutta. Toisekseen, uskon että kaikki  mitä meille tapahtuu elämämme aikana, kuuluvat siihen. En koeta pestä käsiäni vastuusta omista valinnoistani, mutta jokainen valinta on tuonut minut kuitenkin siihen missä olen nyt. Olisinko nyt tässä, jos olisin valinnut toisen tien vai olisiko joku muu tie kuitenkin tuonut samaan pisteeseen, mutta helpommalla? Tai vielä vaikeammalla tavalla? Tieni on nyt kuitenkin ollut tällainen ja kannan sen tuomat seuraukset itse.

Katsoin eilen tuon We are the world-biisistä videoversion, johon oli laitettu laulajien iät nyt ja ikäkriisi meinasi iskeä ihan tosissaan. Ei niinkään siitä että vanhenee, vaan ettei paluuta sinne kaiken alkulähteelle 1984-86 enää ole… En edes tiedä, mitä niille ihmisille kuuluu tai missä he ovat. Saati että olin tavannnut ketään. Yhden siitä porukasta tapasin pari vuotta sitten sattumalta ja muutamaa ”seuraillut” Facebookissa. USA to African levytyksestä on aikaa 34 vuotta ja meidän tempauksesta 33 vuotta. Ja onko jokin muuttunut? Uskon että on, vaikka uutiset ehkä antavat muuta ymmärtää. Liikehdintä maailman puolesta ja tietoisuus on kasvanut internetin ja maailmalla tapahtuvien kriisien myötä. Uskoin silloin yli 30 vuotta sitten valavasti että olemme tässä maailmassa yhdessä ja tasavertaisia ja uskon niin edelleen.

Olimme niin tavallisia nuoria kuin olla ja osaa. Kuunneltiin musiikkia bassot paukkuen ja herätettiin pahennusta notkumalla torin aidalla. Luettiin ääneen Yöjuttu-nimisiä kauhutarinoita, juotiin kaljaa ja poltettiin tupakkaa. Mutta oltiin myös mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa ja haluttiin olla avuksi. Useimmat perjantai-illat minäkin kiersin mielummin Nuorten palvelun mukana kaduilla kuin olin heidän autettavanaan.

Mutta mitä tapahtui sen kymppiluokan jälkeen? Nostin keskiarvoa ihan mukavasti ja olisin päässyt lukioon, mutta vaihdoin paikkakuntaa ja suoritin lukion oppimäärän sisäoppilaitoksessa. Olin päättänyt, että minusta tulee kirkon nuorisotyötekijä. Ei tullut, jäin varasijalle.Ohitse meni potentiaalismpi hakijoita, joilla oli kumpi jompi tai molemmat vanhemmista töissä kirkon palveluksessa. Ei minusta kyllä tosiasiassa olisi silloin ollutkaan opiskelemaan tuolle alalle, sen verran laitoin elämäni täysin sekaisin sekoilemalla ja elämällä eräänlaista kaksoiselämää, mutta sitä tarinaa varten on palattava taas ajassa reilusti taakse päin sen ”tarinan” alkulähteille.