Hengitysharjoituksia

Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten paljon helpommaksi elämän tekee, kun suhtautuu avoimesti ja ystävällisesti ihmisiin. Omassa elämässäni olen todennut useaan kertaan, että positiivisella ja kiltilläkin suhtautumisella pääsee helpommalla. Tarkemmin taidan tarkoittaa sitä, että kun ajattelee kohtaamistaan ihmisistä positiivisesti ja pyrkii itsekin olemaan positiivinen, välttää konflikteja, tulee hyvälle tuulelle ja saa kokea olevansa pidetty. Tämähän on itsestään selvää, voisi joku ajatella, mutta ei se välttämättä ole. Vaikka moni ajattelee olevansa avoin ja ystävällinen (mitä kliseitä), niin harva toimii säännönmukaisesti sen mukaisesti. Helposti tulee etsittyä ihmisistä vikoja ja ikäviä piirteitä ja ärsyynnyttyä turhasta. Huomattavan monella on myös tarve päästä pätemään ja todistamaan oma ajatuksensa oikeaksi huolimatta siitä, millaisen sävyn keskustelu saa. Itse taas koen, että elämä on helpompaa kun jättää osallistumatta väittelyihin, ottaa riidoissa ennemmin sivustakatselijan tai sovittelijan kuin ärhäkimmän osallistujan roolin, ja pyrkii tietoisesti olemaan ystävällinen ihmisille. Kaikille. Huolimatta ihan kaikesta. 

Uudessa työyhteisössä olen tehnyt empiiristä tutkimusta ja huomannut, että kun on avoin ja ystävällinen ja osallistuu positiivisesti, saa uusia ystäviä ja välttyy nokittelulta ja kyräilyiltä. Toki on paljon persoonasta ja temperamentista kiinni miten reagoi asioihin tai kuinka helppoa on olla sosiaalinen tai reipas, mutta paljon on myös sellaista, mitä voi itse tietoisesti tehdä ja muuttaa. Ehkäpä paras sosiaalinen ominaisuuteni omasta mielestäni on pitkäpinnaisuus tai kärsivällisyys, tai viilipyttyys, tai miksi sitä haluaakin kutsua. Tarkoitan sitä, että ei ärsyynny tai provosoidu helposti, eikä lähde mukaan väittelyihin, riitelyihin tai puolien valitsemiseen. Mielestäni se tekee elämästä huomattavasti miellyttävämpää ja stressittömämpää. Toki ymmärrän, että jotkut saavat mahdottomat "kiksit" kipakasta väittelystä tai puolensa pitämisestä, mutta siten saattaa usein myös saada vihamiehiä tai vastustajia. Itse koen, että on parempi olla tasapuolisen korrekti kaikkia kohtaan ja pitää suhteet hyvinä moneen suuntaan kuin puolustaa omaa ajatustaan suuttumiseen asti. Varsinkin työelämässä uskon, että pidemmän päälle konflikteissa viihtyvä löytää myös niitä, jotka eivät jaksa tasaista kiihtymistä seurata. Joku voi myös sanoa tällaista konfliktienvälttelytaktiikkaa merkiksi tylsästä, hajuttomasta ja mauttomasta henkilöstä, mutta itse en vedä yhtäläisyysmerkkiä näiden välille. Olen mieluummin ystävällinen ja väittelyistä vetäytyvä kuin räiskyvä, toiset suututtava ja toiset puolelleen saava persoona. Ja uskon, että sellaista myös pidemmän päälle pidetään toivottuna piirteenä yhteisön jäsenessä. Mutta kukin tietysti luo oman tarinansa ja antaa asioille omat merkityksensä. Ja on aivan selvää, että erilaisissa yhteisöissä erilaisia ominaisuuksia arvostetaan ja pidetään toivottuina, itse puhun lähinnä sellaisesta yhteisöstä, jossa kaikki toimivat yhteisen tavoitteen eteen melkoisen selvillä pelisäännöillä ilman kilpailua.

Pointtinani tällä kertaa ehkä on se, että moni asia on helpompaa, kun valitsee olla ystävällinen ja positiivinen muita kohtaan. Se ruokkii varmasti paljon positiivisuutta muissa ja tekee asiat itselle helpommaksi. Seuraavan kerran kun huomaa ärsyyntyvänsä jostakusta henkilöstä, haastan kaikki muuttamaan ajatustaan ja miettimään, miksi ärsyttää, ja miten voisi suhtautua henkilöön positiivisemmin. Usein toisesta ihmisestä ärsyyntyminen heijastelee omia kipeitä kohtiaan tai kokemiaan vajavuuksia. Ja näissä kohtaamisissahan riittää, että on asiallisen positiivinen, kotona voi sitten vyöryttää ärsytyksensä jollekulle uskotulle, jos sellaiselle kokee tarvetta.

Voi olla, että tällaisen rauhallisen, ystävällisellä ja kiltillä luonteella varustetun ihmisen on helppo paasata, että olkaa ystävällisiä ja maltillisia, mutta väitän, että paljon on myös sellaista, mihin voi itse vaikuttaa suhtautumisessaan muihin. Kannattaa kokeilla, ja voi huomata, kuinka mukavaa voi olla, kun päättää pitää muista ja huomaa muiden pitävän takaisin kuin ilmaiseksi.

Sain eräänä iltana inspiraation siivota kirjahyllyni, joka pursusi papereita viiden vuoden opintojen ajalta, kirjoja, joista osaa en ole koskaan lukenut, cd-levyjä, joita tuskin tulee enää kuunneltua, ja kaikkea muuta tarpeellista. Kirjoittamisen ja listojen ihmisenä löysin kirjojen väleistä jos jonkinmoista listaa erilaisista asioista. Jossain vaiheessa kirjoitin uniani ylös (se oli muuten kiinnostavaa ja sinä aikana tajusin näkeväni unia lähes joka yö, kun vain keskityin niiden muistelemiseen aamulla), joita löytyi eräästä vihosta, ja lisäksi toisen vihkon sivuilta silmiin osui muutaman vuoden takainen liikuntalistaus. Siihen vihkoon olin listannut kaikki sinä vuonna juoksemani, hiihtämäni ja pyöräilemäni lenkit sekä suorittamani salitreenit. Sana suorittaminen on tässä kohtaa erityisen kuvaava. Esimerkiksi kyseisen kesän aikana juoksin (listan mukaan) lenkin joka toinen päivä, tai jos en juossut, niin pyöräilin. Sitä listaa katsoessani tulin aika surulliseksi. Muistelin itseäni silloin ja en voinut kuin todeta, että onnellisuus oli siitä kaukana. Uskon, että joku muu voi olla onnellinen, vaikka (tai siksi että) juoksisi tai muuten urheilisi joka toinen päivä, tai useamminkin, mutta itselleni tuo aika oli pelkkää suorittamista, itsensä pakolla väsyttämistä ja todennäköisesti muuten tyhjän arjen liikunnalla täyttämistä. 

Lista antoi myös hyvän vertailukohdan nykyiselle arjelleni ja olemiselleni. Olen varhaisteini-iästä lähtien ollut taipuvainen liialliselle ulkonäön vahtaamiselle, syömisen syynäämiselle ja alituisille laihtumistoiveille. Varsinaiseen syömishäiriöön asti "oireiluni" ei onneksi ole yltänyt, mutta aika paljon se on silti ajoittain elämää rajoittanut. Tällä hetkellä sen sijaan syön voidakseni hyvin, ja saadakseni kehon tarvitsemaa energiaa. Lenkkeilen silloin kun hyvältä tuntuu, mutta en ahdistu, vaikka jonain viikkona en juoksisi yhtäkään lenkkiä. Mieluisin liikuntamuotoni onkin luonnossa kävely ja ulkoilman hengittely. Olen äärettömän onnellinen siitä, että vihdoin tuntuu hyvältä olla omassa kehossani ja nauttia elämästä ahdistumatta ruoasta ja käymättä aamuisin vaa'alla. Omalla kohdallani parisuhde ja elämäntilanteen vakiintuminen on vaikuttanut asiaan paljonkin, ja täytyy myöntää, että ulkonäön stressaamiselle on hyvin paljon vähemmän tarvetta, kun vierellä kulkee ihminen, joka rakastaa ja arvostaa. Paljon on myös saanut tehdä ajatustyötä sen suhteen, mitä itsessään arvostaa ja mitä itseltään vaatii. 

Vaikka liikunta tuo paljon hyvää oloa ja tulee varmasti kuulumaan elämääni aina, koen, että olen vihdoin oppinut löytämään itselleni sopivan tavan liikkua ja harrastaa: siten kuin hyvältä tuntuu. En tahdo asettaa tavoitteita sille, montako hikitreeniä viikossa tulee olla, vaan haluan liikkua silloin ja siten kun huvittaa. Se sopii ja riittää minulle. 

Vaikka heitin siivotessani kaiken muun turhan pois, jätin tuon liikuntalistan talteen. Haluan pitää sen muistutuksena siitä, miten joskus suoritin arkeani. Listaa katsoessani en voi olla muistamatta sitä ikuista tyytymättömyyttä, jota silloin itseäni kohtaan koin. Tällä hetkellä, sen jälkeen kun lopetin liikunnan suorittamisen, voin paremmin kuin koskaan. Ja sen aion muistaa jatkossakin.

Erään huonolla mielellä kuluneen viikonlopun jälkeen päätin, että voidakseni olla onnellinen suhteessa ja voidakseni luottaa yhteiseen tulevaisuuteen, haluan että meillä on yhteinen suunnitelma. En tarvitse paperille kirjoitettua sopimusta siitä, miten etenemme tai päivämäärää milloin asumme saman katon alla. Kuitenkin tarvitsen sen, että meillä on yhteinen näkemys siitä, mitä tulee tapahtumaan, ja edes suunnilleen milloin. Tällä hetkellä on elämässä niin paljon uutta ja muuttuvaa, että tunnen tarvitsevani parisuhteen osalta vielä entistä enemmän varmuutta. Kyseisenä sunnuntaina sopersin puhelimeen itkua pidätellen, että haluan keskustella asioista ja saada jotain järkeä tähän tilanteeseemme. Niin sitten seuraavana päivänä istuimme alas ja oikeasti puhuimme asioista. Vaikka toistelimmekin aika paljon samoja aiheita, jotka yleensäkin pyörivät keskusteluissamme, niin tuntui että nyt vihdoin puhuimme asioista niiden oikeilla nimillä ja oikeasti kuuntelimme toisiamme. Ja tärkeintä oli, että saimme keskustellen luotua meille yhteisen suunnitelman. Tällä hetkellä suunnitelmaksi riittää, että aiomme (lähi)tulevaisuudessa muuttaa saman katon alle. Sen tarkempaa en nyt tarvitsekaan. Riittää, että molemmat ajattelevat tästä tärkeästä asiasta samoin. Ja vaikka emme juuri nyt vielä asuntoa etsikään, niin yllättäen poikaystävä onkin selaillut jo asuntoja iltaisin ja heittänyt, että olisko tollainen kiva. Se tuntuu jotenkin ihan älyttömän hyvältä. Ja paljolta! Juuri nyt tämä oli se, mitä tarvitsin. Että meillä on yhteinen suunnitelma, ja että se on myös ääneen sanottu. Se, että tiedän toisenkin haluavan tätä, merkitsee hyvin paljon. Ajatus siitä kantaa jo pitkälle ja heti on taas helpompi olla yhdessä tai erikseen ja luottaa siihen, että meillä on yhteinen tulevaisuus.