Hei maailma.

Voin kertoa, että nyt ovat akut nollissa. Kaipaan suurta voimaa seuraavaan ponnistukseeni oman elämäni pelastamiseen.
Oma rakas kumppanini on energiasyöppö, narsisti.. miksi nyt häntä voikaan kuvailla.

Yli vuoden olemme jaksaneet yhdessä (minä olen lähinnä jaksanut, nyt sen ymmärrän).
Alku ei ollut helppoa. Oli niin paljon hienoja hetkiä, jotka yhdessä saimme kokea. Oli läheisyyttä, koko yön kestäviä keskusteluja elämästä, maailmasta, onnesta ja toiveista.. Oli yhteiset matkat maaseudun rauhaan. Minulla oli uusi perhe ja uusi alku elämälle. 
Yritin kestää toisen pienimmätkin oikut kun ajattelin minussa olleen vika, kun en aikaisemmilta kumppaneiltani kestänyt niitä pieniä ja säälittäviä säröjä. 

Viime vuosi oli tähän saakka rankin omassa elämässäni. Sairastuin paniikkihäiriöön ja masennukseen. En jaksanut töissä = menetin työpaikkani. Opettelin rauhassa etsimään itseni uudelleen ”Mitä minä haluan?” ”Mikä on tärkeintä?” ”Mitä on oma jaksaminen?”. Edellämainittuja olen pyöritellyt mielessäni useamman kuukauden. 

Kotona olen joka päivä pitänyt yhteisestä kodistamme huolta niin, että avomieheni on mukava tulla raskaan työpäivän jälkeen takaisin kodin lämpöön ja turvaan.

Mitä olen saanut? ”Mitä sä olet tehnyt koko päivän?!” ”Täällä on tiskit lavuaarissa!” ”MULLA oli raskas päivä, MINÄ käyn töissä.” ”Sä olet työtön ja laiska.”.

Alkaako pikkuhiljaa valjeta?

”Mulla ei ole perhettä. Ei ole äitiä johon tukeutua niinkuin sulla, kakara. Sä olet pumpulissa kasvanut kaupunkilainen. Kaikki on tarjottu kultaisella lusikalla. MINÄ olen sairas. Minä en halua elää. Anna tulla ja lyö. Sinä olet laiska. Kukaan ei rakasta mua.”

Edelleenkin on ollut ihania hetkiä, aivan mahtavia. Asioita on tapahtunut, jotka muistan hautaan saakka. On paljon kosketusta, läsnäoloa ja naurua.

Mutta se suurin asia joka painaa, on narsisti kodissani. Se saattaa ilmestyä milloin tahansa. Se puree ja se kuristaa. Se yrittää saada sinut kadottamaan suurimmat toiveesi ja intohimosi. 

Uusi vuosi ja sen myötä uusi alku omalle elämälle.. Se on pelottava ja lähestyy kuin luotijuna, mutta on pakko jaksaa.. ponnistaa. On pakko oman henkensä vuoksi.

Narsismi on sairaus ja uskon että siitä voi parantua. Mutta tärkein on muistaa kuinka paljon iskuja (henkisiä ja fyysisiä) itse jaksaa ottaa narsistilta vastaan ennenkuin kadottaa tärkeimmän eli itsensä.