Umpikujassa

Missä vaiheessa saa luovuttaa? Milloin voi todeta ”Nyt riittää!”? Ja mitkä ovat seuraukset jos päättää jättää leikin?
Puhun töistäni nyt. Luulen, että yksikään työkaverini ei onnistu löytämään/tajua etsiä tätä blogia, joten oksennan tämän työvitutusklöntin nyt ulos!

Olen nyt 1½ vuotta tehnyt rakennusalalla töitä heti valmistumisen jälkeen. Töitä on riittänyt hyvin ja monessa olen ehtinyt olla mukana, mutta tämän matkan aikana olen suurimmaksi osaksi ollut tyytymätön, enemmän tai vähemmän. Nyt jonkin aikaa olen todennut päivittäin, etten jaksa tätä, tää ei ole mulle tarkoitettu. Tottakai kaikki varmaan inhoaa lähtöä töihin ja olisivat mielummin vapaina kirmaamassa, mutta.. Kiinnostus on nollassa. Rahan takia olen vieläkin näissä hommissa. Onhan elämä mukavampaa kun on rahaa! Nyt sekään ei enää riitä motivoimaan mua yhtään. Etsin jatkuvasti pakoreittiä. Kiristää, ahdistaa, vituttaa! Jokaiseen aamuun herään kyrpä otsassa. Yöllä en mene levänneenä nukkumaan, sillä aivoni käsittelee työahdistusta ympäri vuorokauden.. Pitkitän nukkumaanmenoa hirvittävän myöhään, jotta voisin nauttia vapaasta ajastani mahdollisimman pitkään.

RIITTÄÄ! Silti kynnys lopettaa on niin suuri. Täytyy olla uusi työ- tai opiskelupaikka valmiina odottamassa. Pelkään vain, että ehdin saada potkut (en tiedä miksi ajattelen saavani kenkää?) ja jään tyhjän päälle. Mun työpanokseen on oltu vähän pettyneitä, vaikka tuntuu että raadan tuli hännän alla kokoajan. Jatkuvasti joku löytää huomautettavaa työjäljestäni, täsmällisyydestä, työtahdista, työtavoista.. Jopa siitä miltä näytän tai mitä olen ja missä olen opiskellut mitäkin  Mikään ei kelpaa vaikka yritän ja yritän.

Mä olen umpikujassa. Tästä on turha keskustella tiettyjen ihmisten kanssa, koska saan kuulla olevani dramaattinen ja harhainen. Mä koen olevani aika vahva ihminen ja olen pyörinyt monenlaisissa liemissä. Mut on kasvatettu niin, että murtua ei saa, pää pystyssä eteenpäin. Yleensä on auttanut, kun olen saanut jollekkin avautua inhottavista tunteista ja olen itkenyt yhden illan ajan, ja sen jälkeen jatkanut vaan eteenpäin.

Edelleen mulla on silti toiveita työn suhteen. Uskon, että tilanne järjestyy vaikka lopputuloksesta en tiedä, mutta kuinka syvällä käyn ennen sitä? Kuinka pitkälle ihminen on valmis taipumaan?

Mä en jaksa.