Asfaltti-ihottumaa ja metsämajoja
Mulla on ala-asteen luokkakokous pian. Se on saanut mut ajattelemaan lapsuutta. Niinpä ajattelin kertoa siitä hiukan.
Ensimmäiset muistikuvani ovat jo vauva-ajalta isoisän hautajaisista. Oli harmaata, kosteaa. Sisko näki isoisän uurnan ja kysyi onko vaari siellä. Nökötin rattaissa ja kolme siskoani seisoi rattaiden vieressä ja katselimme vaarin hautaa. Siinä. Ensimmäinen muistikuvani ikinä. Joka muistelukerralla se haalenee enemmän ja enemmän. Vettyy pois. Harmillista, sillä en muista isoisää vaikka kuinka kamalasti haluaisin.
Olin omituinen lapsi. Siskoni väittävät niin. Saatoin tuntikausia leikkiä yksikseni ja höpötin tauotta. Elin suuressa mielikuvitusmaailmassa, omassa kuplassa. Niin, eiköhän kaikki lapset elä, tosin nykypäivänä kaikki tykitetään lasten aivoihin suoraan, mielikuvitusta ei niinkään tarvitse kun on hienot lelut ja pelit.
Suosikkipaikkani oli lähialueen metsät. Kesät juoksentelin ympäriinsä paljain jaloin ja naama sotkussa. Varmaan jokaisista housuista oli polvet rikki, olin aina seikkailemassa. Mulla oli paljon leluja (action figuurit!!), mutta metsissä seikkailemisesta pidin silti eniten. Mulla oli Uppo-Nalle-tietokonepeli, josta opin erilaisia kasveja. Siitä opin myös erottamaan paljon erilaisia lintuja laulujen perusteella. Olinkin hirvittävän kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Kesät vietettiin mökillä Kemiössä. Siellä riitti myös lääniä huidella miten lystäsi. Tosin mökkirakennusta pelkäsin ja pelkään edelleen! Vintillä kummittelee!
Ensimmäisenä koulupäivänä jännitti hirveästi. Isosiskoni olivat tietty pelotelleet mut aivan hermoheikoksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän miksi. Lapset osaavat olla niin hirveän julmia..
Mulla oli paljon kavereita, mutta mua kiusattiin todella fyysisesti. Yksi tietty poika sai manipuloitua kaverini usein kimppuuni. Muistan kuinka välitunnilla makasin maassa kun kaksi poikaa potki mua vatsaan ja selkään. Kukaan ei silloin puuttunut. Tämä kiusaajapoika heitti mut liukumäestä alas ja lensin päälleni jäiseen maahan. Olisin voinut taittaa niskani. Sama poika myös hyökkäsi kotimatkalla kimppuuni ja kuristi mut tajuttomaksi. Yhtenä aamuna olin laittanut ihanan Nikon pulpettiin lapun, jossa kerroin ”rakastavani” häntä ja kiusaajapoika jostain syystä sai kuulla siitä ja ”rangaistukseksi” pyöritti mua tukasta keskellä luokkaa. Kiusaaminen oli jokapäiväistä, kunnes äidillä varmaan keitti yli ja vaihdoin koulua. Oppiminen oli vaikeutunut varmaan juuri kiusaamisen takia, koska en ymmärtänyt mitään. Kaikenlaisia oppismistestejä tehtiin ja todettiin, että mun matemaattinen hahmotus oli ihan nolla. On edelleen.
Pääsin vaihtamaan musiikkiluokalle keskustaan. Ne kolme vuotta oli todella mukavia. Oli levyntekoa, bändikonsertteja, kuoroesityksiä.. Musikaalisuus on jäänyt noista vuosista. Tämä koulu oli selkeästi paljon parempitasoinen kuin aikaisempi. Koulukaverit olivat mukavia vaikka siltikin vietin paljon välitunteja yksin.
Yläaste.. Huhhuijakkaa.. Onneksi osasin jo puolustaa itseäni, sillä se koulu oli ”lähiössä”. Inhosin suurinta osaa samanikäisistä koulukavereista.
En ollut suosittu enkä syrjitty. Taisin olla koko yläasteajan täysin oma itseni. Pieni rokkari. Mulla oli aina tupeerattu, iso blondi tukka, bändipaita, pillifarkut ja tennarit. Lisäksi käytin päivittäin eriparisukkia, värikkäitä. Kai se oli siistiä. Musiikista, kuvaamataidosta ja ilmaisutaidosta sain kympit, muuten koulu ei kiinnostanutkaan. Oli paljon kivempaa hengailla jonkun kaverin luona tai polttaa salaa tupakkaa koulun takapihalla. Aika pahis! Luovat aineet oli ainoita, joihin jaksoin paneutua täysillä.
Rippikoululeirillä ”rakastuin” ensimmäisen kerran. Eipä siellä kuunneltu Herran sanaa vaan kiehnättiin kaukaisimmassa nurkassa. Suutelin ensimmäisen kerran riparin viimeisenä iltana kauniissa, lämpimässä kesäyössä vihreän luonnon keskellä. Voi sitä onnea ja kummastusta! Sitten kun tää poika jätti mut, luulin että siihen surkuun kuolee. Mä olin niin rakastunut! Voi kuinka hassua..
Teini-iästä en jaksa edes kertoa. Olin kamala, vaikka tulinkin vanhempieni kanssa hyvin toimeen eikä mulla ollut mitään ongelmaa lähteä heidän kanssa mihinkään. Mutta peruskapina ja vitutus. Elin silti aika erikoisen teini-iän, sillä en juuri juopotellut tai törkyillyt. Aina tulin yöksi tyytyväisenä kotiin.
Siinä jotain.
Mua on onneksi siunattu ihanalla perheellä. Kolme isosiskoa, jotka piti huolta ja kärsivällinen, ymmärtävä äiti.
Heidän avullaan musta on tainnut kehittyä ihan täyspäinen nainen. Kummasti vaan lapsuusaika meni.
