Olipas ihanaa herätä auringonpaisteeseen sunnuntaiaamuna. Mulla on jäänyt lapsuudesta syvälle muistinystyröihin ajatus siitä, että sunnuntait ovat aina masentavia, harmaita ja hitaita! Tää aamu oli piristävä poikkeus.

Paitsi että.. Makoilin sängyssä kissojeni kanssa. Mä heiluin siinä valveen ja unen rajamailla, sellaisessa ihanassa horroksessa, ajatus päässäni, ettei minnekkään ole kiire ja tässä on hyvä just näin. Kunnes mut valtasi hirvittävä yksinäisyydentunne ja haikeus. Yritin sulkea sitä pois mielestäni, mutta se seurasi mua hampaidenpesulle, kahvinkeittoon.. Yhtäkkiä kaipasin suunnattomasti toista ihmistä, jota voisin vaikka vaan halata tai katsoa vierestä kun toinen kiroaa konsolipelinsä äärellä. Kaipasin höpöttelyä maan ja taivaan väliltä. Kaipasin sitä, että toinen auttaa hiusten selvityksessä. Kaipasin sitä, että voin piiloutua hetkeksi toisen kainaloon. Tajusin olevani totaalisen yksin tässä suurehkossa kämpässä.
Ja tiedättekö sen fiiliksen, joka ilmaantuu kurkkuun kun on todella vihainen tai surullinen, ja pidätät itkua? Mulla on ollut koko aamun sellainen fiilis kurkussa..

En ole ehtinyt elellä yksinäni. Seurustelin/asuin neljä vuotta pitkäaikaisimman poikaystäväni kanssa, sitten yhtäkkiä kaikki loppui ja mulla oli jo uusi suhde. Sitä ehti jatkua 8 kk, kunnes tajusin että mun on pakko ottaa aikalisä. Olin todella ahdistunut ja kohtelin toista huonosti, ilkeästi. Pimahtelin ja otin omaa aikaa. Tää yksinelo onkin tuntunut todella hyvältä, ja parasta on etten ole vastuussa kenenkään tunteista, mutta tänään pitkästä aikaa tunsin musertavaa surkeutta.

Lähdenpä keskustaan ihmisten ilmoille. Ostan itselleni jotain hyvää/kivaa.

Mukavampaa sunnuntaita teille! Tehkää asioita, joista tulette onnellisiksi!