On kulunut päälle puoli vuotta totaalisesta burn-outistani. Mitä kävi? Miksi asiat tapahtuivat? Mikä oli vaikeinta? Haastavia kysymyksiä, joihin en vieläkään osaa täydellisesti vastata.

Pääsin kunnon hoitoon. No.. Kunnon ja kunnon. Miten se määritellään..
Kävin terapiassa hurjat kolme kuukautta. Jotkin asiat olivat helpompia itse opetella kun psykiatri vähän ohjeisti. Kaikkea en halunnut kertoa, kuten miksi yritin viiltää ranteeni auki tai miksi menetin työpaikkani. En vieläkään jaksa ymmärtää itsekkään, mutta suurta parannusta olen saavuttanut.. itse. Ihan itse ajattelemalla ja tietty perheeni tukena.

En jaksa olla vihainen siitä, että olen työtön nyt. Työpaikan menetys oli minulle suuri helpotus. Tavallaan sain hyvästeltyä rankimman osan elämästäni niin helposti. Työttömyys on avannut mieluisia haaveita ajatuksiini: nyt uskallan vihdoin hakea Taidekorkeakouluun opiskelemaan sitä mitä parhaiten osaan ja mistä pidän. Se tapahtuu keväällä. Työttömyyteni aikana olen suorittanut ajokorttia isäni avulla. Ajokortin saatuani minulla on ehkäpä työpaikka tiedossa.

Avoparielämä ei ole ollut helpointa. On ollut jyrkkiä ylämäkiä, mutta olemme oppineet hankalimpien tilanteiden kautta. Nyt rakastamme toisiamme enemmän kuin koskaan. Hänestä olen kiitollisin: ihan ihkaoikeasta kumppanuudesta.

Elämä muuttuu ja muovautuu koko eliniän ajan. Se välillä tuntuu raskaalta, mutta on helpompi käsitellä asioita, kun on nähnyt pahimman olennon itsessään. 

Onneksi on syksy ja sen lukuisat värit. Maan syvä tuoksu ja kirkkaanoranssi hohde. 

Hei maailma.

Edellisestä postauksesta on kyllä hävettävän pitkä aika. Unohdin elämän myllerryksessä täysin tämän päiväkirjani.
Tehdäänpä siis tilannekatsaus..

Elokuun puolessa välissä löysin aivan ihanan ihmisen rinnalleni ja hulluinta on, että muutimme jo tammikuussa yhteen. Pähkähullua toimintaa jopa minulta, mutta en kadu. Olen jotenkin jo täysin juurtunut tämän miehen kylkeen kiinni. Välillämme on telepaattinen yhteys. Usein jatkamme toistemme lauseita ja huumorimme on täysin samankaltaista. Osaamme nauraa yhdessä niin että kyyneleet valuu silmistä ja itkeä kaikkein katalimmat muistomme toistemme olkapäille. Osaamme olla niin vihaisia, että tuntuu kuin seinät halkeilisivat jokaisesta vihaisesta sekunnista. Osaamme rakastaa toisiamme jokaisella sormenpäällä, kasvaa toisen kanssa suureksi puuksi keskelle kotiamme läpi kerroksien ja viimein katon läpi kurkottaen kohti taivasta.
Tottakai mikään parisuhde ei ole ongelmaton, kenenkään arki ei ole kellankultaista aamuvaloa. Meillä on kiistamme. Kaikilla on
Rakastan. Paljon. Olen onnellinen. Hän on upea ihminen. 

MUTTA.

Työelämä on ollut aikamoista nuorallatanssia jo viime kesästä lähtien. Olen kokenut kaikki pettymyksen, kiukun, turhautumisen ja kyllästymisen tunteet omassa työssäni. Viime syksynä alkoi kuitenkin painaa jotenkin todella paljon. Yhden viikon ajan huimasi niin etten meinannut pysyä pystyssä. Öisin heräsin ajattelemaan kaikenlaisia kauhukuvia. Välineet ei pysyneet käsissä. Hermostuin helposti.
Sitten alkoi kummalliset ahdistuskohtaukset, jotka muuttuivat pikkuhiljaa paniikkikohtauksiksi. Ensin niitä oli satunnaisesti ja yllättäen, lopulta joka päivä. Töiden jälkeen kotona en pystynyt rentoutumaan vaan olin niin helvetin vihanen. Ei kiukkunen vaan niin sysimusta sisältä ja valmiina räjähtämään. Joulukuun puolella en jaksanut enää herätä aamulla. Poissaolopäiviä tuli kokoajan lisää. Kaikki tuntui murenevan ja valuvan käsistäni.

Mutta vuodenvaihteen jälkeen tipahdin täysin. Istuin kriisipisteellä vapisten, änkyttäen, itkien.. Vastaanoton nainen oli varmasti nähnyt kamalampia tapauksia kuin minut, mutta tunsin silti että ahdistin häntä. Neuvoi soittamaan omalle työterveyslääkärille ja käski sopia tapaamisen. 
Viimeisillä voimilla sain tehtyä niin. En olisi muuten enää elossa.

”Depressio ja paniikkihäiriö”. Se luki sairaslomatodistuksessa. Tuntui pahalta luovuttaa. Tunsin olevani jokin kumma otus. Vähän vapiseva ja anteeksipyytelevä. Viikko sairaslomaa. En muista siitä ajasta yhtikäs mitään. Muistan vaan töihinpaluun ja kollegani säälivän äänensävyn. Kestin puolitoista viikkoa. Pakotin itseni jaksamaan. ”Puran kaiken sitten kotona. Kirjoitan asioita ylös ja arkistoin piiloon.” Ei se ihan mennyt niin..

Kun hajosin palasiksi tuntemattomien ihmisten nähden, kun jouduin taas soittamaan että ”Mä menen lääkärissä käymään. Ilmottelen sitten”
Tajusin, että mua ei ahdista ja masenna pelkästään työelämä vaan ELÄMÄ, MINÄ.. eloton minä . Mulla oli takki aivan tyhjä, mutta silti sata kiloa painava musta, jättimäinen täkki harteilla. Nurkkaanajettu eläin sokissa. Sain pitkän sairasloman ja sillä sairaslomalla edelleen ollaan.

Päivät eivät meinanneet kulua millään. En tehnyt mitään. Makasin elottomana silti aivot raksuttaen kauhukuvia ja kuulin ääniä pääni sisällä kaikuen. Ei konkreettisia, jotakin alitajunnan haamuja. Päivät olivat niin samanlaisia..

En vielä osaa ajatellakkaan töihinpaluuta. Ajatuksena se on hyvin pelottava. En siis ajattele. 
Lääkkeet toimii, mutta ne eivät ole se mikä pelastaa ihmisen masennukselta. Mulla kävi hyvä tuuri lääkärin suhteen. Lisäksi mua on siunattu mahtavalla tukiverkostolla jota perheeksi sanotaan. 

Show must go on.