Mä olen ihastunut.
Kyllä. Oikeaan ihmiseen, joka on lihaa ja verta.

En oikein tiedä miten päin tässä olisi. Samalla hetkellä hirvittää ja pessimistiminä herää eloon vähän väliä. Toisaalta ajattelen häntä kaiholla pienesti värähtäen ja samalla kasvoillani on huvittava, hölmö virne. Yritän vaalia mielessäni edellisviikkojen tapahtumia, erityisesti yhtä päivää tässä ihan vähän aikaa sitten.

Mutta enimmäkseen mua hirvittää. Mun kova suojakuori on paksuuntunut valtavasti joka kerta, kun sydämeni on särjetty. Niitä pettymyksiä on lähiaikoina ollut ihan riittävästi ja huomaan sen vaikuttaneen mun itsetuntoon. Kyseenalaistan jokaisen mieshenkilön, joka muhun ottaa kontaktia.. Ajatukseni pyörii taas kehää: ”Miten ihmeessä se mun kanssa haluaisi aikaa viettää?”, ”Ei me varmaan nähdä enää..”, ”Nyt jos sanon näin, se ahdistuu ja juoksee pois”, ”Ei se oo ottanu yhteyttä kokonaiseen päivään, ei se tykkää musta.”. Ihan kuin olisin taas pikkutyttö! En osaa enää toimia näissä tilanteissa vaikka kuinka haluaisin. Päädyn mutisemaan omiani illan pimetessä.

Päivä kerrallaan. Lobotomia olisi nyt paikallaan!