On viikon vettä vihmonnut
ja tuossa on sen työ:
on salaa kevät puhjennut
kun vaihtui viime yö

Kohtsiltään syttyy nurmikot
ranunklein kultatuohuksiin
ja kaikki kolkot kalliot
ne peittyy kukkasiin.

Mut sydän vartoo, vaikenee,
vain hiukan hymähtää
– se kuuntelee, se katselee,
mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan
se todistanut ois
kun vuodet tuuppii toisiaan
ja häipyy ohi, pois

Kuin totta vain ois sittenkin
sen oma kaipaus,
sen verenlyönti tulisin,
sen rohkein aavistus,

kun yksinäisin hetkin käyt
yli kuilun syvimpäin,
kun ohjaavat sua untes näyt
sun kohtaloitas päin.

– Aaro Hellaakoski

Äidiltä sain Hellaakosken runokokoelmakirjan joskus viime syksynä ja oon taas lueskellut näitä.
Kateeksi käy, kun ihmiset osaavat pukea ajatuksensa nätisti sanoihin niin hienosti.