Antifitnessurheilija

ALUNPERIN JULKAISTU 3.2.2015

Oikea fitnessurheilija bloggaa, kokkaa ja kyykkää. Syvältä. Ass-to-the-grass. Oikean fitnessurheilijan jääkaapin ovi on vuorattu esikuvien kuvilla ja ruokavalio-ohjeilla, joista lipsutaan vaan sallittuina herkkupäivinä, joille valmentaja antaa siunauksensa. Oikea fitnessurheilija jaksaa treenata joka päivä, tehdä HIITtiä offillakin ja seisoa käsillään puoli tuntia kerrallaan, venytellä tunnin päivässä ja käydä hierojalla vähintään joka toinen viikko. Keho on mun temppeli ja sitä rataa. Oikea fitnessurheilija kituu lepopäivinä, kun ei pääse salille, koska pumppaaminen on sitä elämän suolaa. Oikea fitnessurheilija ei harrasta fitnessii vaan elää sitä. Ja siihen löytyy joka päivälle uusi mietelause, joka jaetaan instassa treenikuvan kera. Mielellään jonkun pyllistyksen, tai sitten sixpäkki on myös aika kiva. Joskus voi vähän näyttää hanskapalaa. #fit4life

 

Yea right.

 

Sitten taas on sellaisia kuten minä. En ole ikinä osannut pitää itseäni fitnessurheilijana, vaikka jotkut käyttävätkin sitä titteliä heti kun päättävät alkaa treenaamaan kisoihin. Fitnessmaailmassa olo on ollut melko ulkopuolinen, vaikka lähipiiri on välillä koostunutkin lähinnä kisaavista ja kisoihin aikovista ihmisistä. Vaikka näin omalla nimelläni blogia kirjoitankin, en ole ikinä tykännyt tuoda itseäni kovastikaan esille näissä fitnesshommissa. En tiedä miksi, ehkä en vaan ole ”sellainen ihminen”. En halua edes jääkaapin oveen kenenkään muun kuvaa, koska minusta on vähän tyhmää motivoitua jostain muusta, koska ei kuitenkaan voi olla kukaan muu. (Toim.huom! Ei mulla omiakaan kuvia jääkaapin ovessa ole, tai missään muuallakaan. Ja kaikki saa kyllä mun puolesta motivoitua mistä haluaa. Ihan kaikessa rauhassa.)

Kisakuvia en pystynyt pitkään aikaan katselemaan, kun oma kuva näytti olevinaan niin pahalle. Nyt nämä kuvat lähinnä motivoi treenaamaan kovempaa. Ja tuo fiilis tuolla lavalla – olihan se mahtava :)

 

Tämä kuvasarja motivoi lähinnä siksi, että MISSÄ NE SELKÄLIHAT ON?! No ei missään. Juuri siksi.

Haluaisin toki olla vaikka ja mitä. Sellainen Wonderwoman, jonka hauberi kasvaa ajatuksen voimalla ja penkkitulokset nousee joka viikko vuosi toisensa perään. Totuus vaan on se, että inhoan penkkiä (ja se on mulle todella vaikeaa, vetoan rakenteellisiin syihin joista erään erittäin pätevän hierojan mukaan johtuu myöskin se, että pystypunnerrus ei vaan yksinkertaisesti luista.. seliseli) ja kyykkäämistä ja kaikkea sellaista missä jo valmiiksi pullistumassa olevat välilevyt saattaa vahingossakin alkaa pullistella lisää. Muuten toki kyllä tykkään pullistelusta, mutta välilevyjen pullistelu ei ole lempparihommaa. En pysy missään ruokavaliossa muulloin kuin kisadieetillä, rasvaprosentti huitelee varmaan lähempää kolmea- kuin kahtakymmentä (joskin se on hiljalleen laskemaan päin) ja takapuolessa selluliitit hyllyy kun taapertaa eteenpäin. Ja jos yritän juosta, mummot vetää kävellen ohi. En osaa hyppiä korokkeille, steppilaudalle hyppääminenkin on jo tarpeeksi haastavaa ja senkin teen sellaisella gasellin loikalla, että steppilauta meinaa mennä lattiasta läpi. Välillä minulla on viikkoja, että treeneistä ei tule yhtään mitään, ja silloin yleensä ottaa kaikki muutkin asiat päähän. Niin ja viinaakin juon. Harmittavan harvoin, ehkä pari kertaa vuodessa on nykyinen tahti, ja koko ajan vaan vähemmän kiinnostaa. Mutta juon silti, ja kunnolla juonkin sitten kun juon. Että nii. Senkin puolesta olen antifitness.

Kaikesta tästä huolimatta olen sen verran tyhmää sorttia, että haaveilen kisaamisesta edelleen. Edelleen haaveilen siitä, että voimatasot lähtisivät jollain tapaa vihdoin nousuun. Että saisin offikuntoni vähän sporttisemmaksi. Että energiatasot vähintäänkin säilyisivät sellaisena, mitä ne ovat nyt, kun olen saanut taas hyvän treenivaihteen päälle. Sillä vaikka minua ei ilmeisesti millään tapaa ole luotu tähän tai mihinkään muuhunkaan urheilulajiin, niin minä vaan tykkään siitä niin paljon. En haaveile kisaamisesta voittaakseni Suomen mestaruuksia, vaan nähdäkseni oman työni tulokset sitten, kun niissä on jotain näyttämistä. Vaikka tottakai kilpaurheilussa pitää olla mukana halu menestyä. Tästä syystä olenkin pohtinut, olisiko minulle oikea laji body fitnessin sijaan bikini fitness, koska ainakin viime kisoissa lihasmassani oli sitä luokkaa, että se olisi paremmin sopinut bikinin puolelle. Mutta eipä siitä sen pidempää spekulaatiota, aika näyttää ja sitä rataa. Perjantaina on myös tulossa luultavasti uusia ajatuksia kisa-asioiden suhteen, kun tapaan erään suuren esikuvani. Siitä sitten myöhemmin lisää :) 

Ja jos en ikinä enää kisaa, niin treenit jatkuu silti samaan malliin, koska #fit4life #fitnessonelämäntapa #rakkaudestarautaan #tääonmunjuttu #jamitänäitänyton       

Mikä se ketäkin motivoi. Tärkeintä on varmaan se, että löytää sen itseä aidosti motivoivan asian, ja aina sen motivaation ei tarvitse tulla ulkopuolelta, sen voi löytää myös oman itsensä sisältä ;)