Asiahan ei minulle millään tavalla kuulu…

ALUNPERIN JULKAISTU 2.11.2014

Ennen piti olla laiha. Tai ainakin piti yrittää olla laiha. Ihan vaan koska laihuus on niin hieno juttu, että sen eteen kannattaa olla syömättä ja pyörtyillä ja oksentaa ja ihan mitä vaan. Vetää välillä sokeriöverit ja sitten olla viikko syömättä. Ilmeisesti tämä on edelleen joissain piireissä trendikästä. En tiiä, kun en (onneksi) tunne tällaista harrastavia ihmisiä. 

 

                                     blogger-image-2040327533.jpg

Pakko oli laittaa tuo Kate Mossin perä ylläolevaan kuvakollaasiin. Sori vaan Kate. Sen siitä saa, kun ei syö. No, nykyään sitten ei haluta enää näyttää mallilta, vaan halutaan olla fitness. No pain no gain. Tyytyväisyys tappaa kehityksen. Train insane or remain the same. Ja mitä näitä nyt on. 

                                    blogger-image--356766510.jpg

Jotenkin kuvittelin, että se olisi hienoa, että ihmiset ovat löytäneet liikunnan ilon ja kiinnittävät huomiota ravinnon laatuun. Taisin olla väärässä. Umppu tökkäsi mehiläispesää ja nyt velloo keskustelu fitnessin vaarallisuudesta. En lue säännöllisesti blogeja tai Iltalehden sivuja, satunnaisesti selailen silloin tällöin. Tältä aiheelta ei ole kuitenkaan voinut välttyä, siitä on saanut kuulla työpaikan kahvipöydässäkin. Näin Umpun ennen-jälkeen -kuvat enkä oikein ymmärtänyt, mistä tässä nyt kohutaan. En ole edelleenkään lukenut yhtään kokonaista uutista tai bloggausta aiheesta, joten en ehkä ole täysin perillä tilanteesta, mutta eihän tämä asia sinällään minulle kuulukaan. (Eikä mun pitänyt tästä aiheesta mitään edes kirjoittaa, mutta tällaisessa yövuoropöhnässä ei kykene kovin loogiseen ajatteluun.) Itselle se tuntuu niin itsestäänselvyydeltä, että kisakunnossa ollaan melko riutuneen näköisiä. Pidin myös sitä itsestäänselvyytenä, että KISAKUNTO on sen yhden päivän kestävä, jopa tiettyyn kellonaikaan ajoitettu kunto, eikä mikään normaalikunto, jota peruskuntoilijan kannattaisi tavoitella. Ilmeisesti olin väärässä siinäkin. Ei ollut itsestäänselvyyksiä nämä.Tuntuu muutenkin melko läpikolutulle koko aihe, eikös näistä ole keskusteltu jo aika pitkään.

                      blogger-image-1068669431.jpg

Käsittämätöntä on se vihan määrä, joka tämän keskustelun parissa velloo. Mielipiteitä on tietysti aina yhtä monta kuin on kommentoijiakin. Fitnessintoilijat puolustavat lajiaan ja käyttäytyminen internetkeskusteluissa on mennyt melko ala-arvoisen puolelle. Siinä nyt ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta jaksan silti sitä ihmetellä. Umppu on käsittääkseni saanut aika paljon kritiikkiä ja vihaa niskaansa, vaikka hän vain kertoi oman tarinansa eikä todellakaan ole ainoa, jolla tällaisia tarinoita olisi jaettavana. Toki on myös paljon niitä kisaajia, joilla suurin ongelma dieetillä on se, että välillä lenkillä tossu painaa ja nälättää. (Se ei ole tarpeeksi mediaseksikästä että ketään kiinnostaisi.) Toisilla sitten elimistö ei sopeudu yhtä hyvin alhaisiin rasvoihin ja kovaan rasitukseen, jo ihan genetiikka sanelee osaksi sen mikä on lopputulos. Kaikista ei vaan ole kaikkeen. Se ei kuitenkaan ole lajin vika ja käsittääkseni fitness itsessään ei ole ketään tehnyt sairaaksi. Vaarallisinta lienee se kiire, jolla aloittelevat harrastajat etenevät ja kaikki-mulle-heti-nyt-ajatusmalli, jossa ei paljon jää tilaa oman kehon kuuntelulle ja sen viestien tulkinnalle. Ei ole kivaa se. Mutta sellasta tämä elämä silti tuppaa olemaan. Eikä me naiset olla ainoita, on niitä paineita miehilläkin. Ja ihan yhtä turhista syistä kuin naisillakin. 

Fitnessvihaajat ovat toki innoissaan, koska saavat nyt rauhassa hehkuttaa sitä, kuinka oikeassa olivatkaan siitä, että fitness on vaarallista ja jonkinlainen ”sallittu syömishäiriö” ja kaikki siihen hurahtaneet menettävät hormonitoimintansa, ystävänsä, aivonsa ja lopulta palavat helvetin tulessa. Onkohan se vähän energiantuhlausta käyttää aikaansa noin negatiiviseen kommentointiin? Jotenkin minä vain toivoisin, että seuraava muoti-ilmiö olisi olla sellainen ihan tavallinen oma itsensä. Sitä päivää saa kyllä kaikessa rauhassa odotella. 

Kun loppujen lopuksi, mikä järki yhtään missään kauneusihanteissa on, koska meillä kaikilla on erilaiset geenit ja kaikkien on vähän niinkun tarkoituskin näyttää, kuulostaa, haista ja maistua erilaiselle? Miksi aina pitää yrittää olla jotain, koska et kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin se mitä olet? Minullakin on sellua ja jonkun mittarin mukaan liikaa rasvaa, nilkat on unohtuneet luomistyössä ja purenta on vinossa. Ei ole Hollywood-hymyä eikä paksua tukkaa. Silti en kehoani kenenkään kanssa vaihtaisi, koska se on minun ja sellaista ei ole kellään muulla. Aina voi pienentää rasvaprosenttia, mikäli uskoo sen tekevän onnelliseksi. Harvemmin se tekee, ellei ole kyse jo terveyteen vaikuttavasta ylipainosta. Onni tulee jostain ihan muualta. You know.

Ei fitnessiä kilpaurheilumielessä kannata kenenkään alkaa harrastaa, jos ainoana motiivina on kauneusihanteet tai vaikkapa itsetunnon nostatus. Itsetunto-ongelmien juuret on paljon syvemmällä, vaikka toki siinä hyvässä kunnossa on mukavampaa ottaa itsestään valokuvia. Hiphei. Se sellainen ”fitnesselämäntapa” (tai millä nimellä sitä nyt sitten haluaakin kutsua) ilman kisatavoitteita on sitten asia erikseen. Kuntosali ja terveellinen ruokavalio toisin sanottuna, ei kuulosta kovin vaaralliselle minusta. Vaikka voihan siellä tietty vaikka hajota polvi. Toinen juttu on se, että kukaan ei rakasta sua yhtään enempää sen vuoksi, että rasvaprosenttisi laskee ja posket kapenee ja takapuoli mahtuu vähän pienempiin housuihin. Tai jos rakastaa, niin kannattaa ettiä joku toinen jota rakastaa. Nih. 

 

                        blogger-image--1305629139.jpg

En ole koskaan pitänyt itseäni kilpaurheilijana, vaikka olen kilpaillutkin pari kertaa. Toki tiedän, etten ole ollut kovinkaan vakavasti otettava body fitness -kilpailija, sillä olen aina ollut lihasmassaltani todella pieni. Silti olen treenannut kovaa ja vetänyt läpi kisadieetin aivan kuten ne vakavasti otettavat kilpailijatkin. Olen aina treenannut treenaamisen ilosta, en siksi että olisi pakko jotain ulkopuolista seikkaa varten. Viime kisadieetti oli raskas ja jälkeenpäin ajateltuna minun itsenikin olisi ollut syytä uskaltautua kuuntelemaan kehoani paremmin. Painon ei tarvinnut laskea kuin viitisen kiloa ja kuukautiset loppuivat. Jalat kipuilivat niin, että viimeiset dieettiviikot menivät sairaslomalla ja välillä mentiin konttaamalla vessaan. Heräsin öisin hiestä märkänä, mutta päivisin treenatessakin paleli lähes koko ajan. Välillä heikotti niin, että pelotti nousta sohvalta. Kilpirauhanen oli aika väsynyt ja niin olin minäkin. 

IMG_0434_00001.jpg

Näissä kuvissa painoindeksini on normaalin rajoissa.

Kilppari kuitenkin piristyi muutamassa kuukaudessa kisojen jälkeen, minun piristymiseen meni aika paljon kauemmin. Kuukautiskierron tasoittumiseen meni yli vuosi ja hiilihydraattien sietokyky on edelleen huomattavasti heikompaa aiempaan verrattuna. Aika paljon saa tapahtua ennen seuraavaa kisadieettiä, mikäli sellaista vielä joskus tulee. Paino nousi kisadieetin jälkeen niin ryminällä, että tuntui aivan kuin olisin katsellut itseäni jotenkin ulkopuolelta ja ihmetellyt mitä tapahtuu. Itkua ja hampaidenkiristystä, joka ei ainakaan auttanut laskemaan kehon stressitasoja. Aika perinteinen tarina, mutta edelleen korostaisin, ettei se ole lajin vika, vaan lähinnä omaa tyhmyyttä ja kaikilla on kisailusta omat kokemuksensa. Pikkuhiljaa ajan kanssa alan löytää jonkinasteista tasapainoa ja elää sovussa kehoni kanssa. 

                 

IMG_0435_00001.jpg

Näissä kuvissa painoindeksin mukaan on ylipainoa, mutta olotilaa en ihan heti vaihtaisi aiemman kollaasin aikaisiin olotiloihin.

Mulle se tasapaino ei merkitse sitä, että istun lotusasennossa meditoimassa ja syön adaptogeenisiä yrttejä ja pitelen kaikkia elämäni naruja sujuvasti käsissäni seesteisesti hymyillen. Voin kertoa, ettei se todellakaan ole sitä. Minulle tasapaino on sitä, että kun rämmin räntäsateessa ja lokaa kaatuu niskaan – toisinaan enemmän ja toisinaan vähän vähemmän – niin onnistun olemaan antautumatta sille vitutukselle ja epätoivolle. Muistan huononakin päivänä (mutten välttämättä sillä huonoimmalla hetkellä), mikä oikeasti on tärkeää, mikä tekee elämästä elämisen arvoista ja miksi nousen sängystä joka aamu (tai päivä, tai joskus iltakin) enkä anna kaiken vaan sortua ympäriltä. Tärkeintä on ne ihmiset sun ympärillä, ei se parsakaali jota työnnät suuhusi koska se on niin helvetin terveellistä eikä ne upeasti erottuvat lihakset, joita hankkiessa koko sosiaalinen verkostosi lakkaa olemasta.

                         blogger-image-1342389355.jpg

No, se oli melko kärjistettyä. En itse ainakaan ole kadottanut sosiaalista verkostoani treenaamisen vuoksi. Olen kyllä kuullut joidenkin tätä ilmiötä valitelleen. Voin nyt tässä paljastaa, ettei ne oikeat ystävät mihinkään häviä, vaikka lähtisit kymmeneksi vuodeksi kuuhun. Ne on ja pysyy. Niin ja minähän syön kanaa ja parsakaalia ihan vapaaehtoisesti, koskaan ei ole kukaan pakottanut eikä tule pakottamaankaan 😉                                 

IMG_0436_00001.jpg

On meillä vaan asiat hyvin, kun tällaisista asioista on energiaa jauhaa. Että paskemminkin vois mennä. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *