Lähtö lähenee

Fiiliksiä

Viimeisimpien päivien fiilikset on ollu sekavia. Välillä tekis mieli loikkia tasajalkaa ja kiljua onnesta, välillä taas takaraivoon tärähtää Miley Cyruksen musavideolta tuttu purkupallo ja saa aikaan pelon ja jännityksen fiiliksen. Oon oikeesti muuttamassa Köpikseen!! Niin siistiä, mutta samaan aikaan niin hemmetin pelottavaa. Synnyin maalla ja asuin suuren osan elämästäni pienessä kaupungissa. Perhe on ollu aina lähellä ja saatavilla ja meillä on ollu aina tosi läheiset välit perheen kesken. Miulla on aina ollu ympärillä ystäviä ja paljon tuttuja.  Kaupungilla aina joitain kavereita naurattaa, kun moikkaan joka toista vastaantulijaa. Köpiksestä tunnen kaksi ihmistä. KAKSI. Tunnen kaupunkia vähän (tosi vähän!), mutta rakastan Köpistä. Tiedän, että tuun kyllä selviämään. Oon selvinny aina ennenkin. Mutta tää nyt on vaan jotain tosi uutta.

Tuntuu, että teen täällä Suomessa kaikki asiat ”viimeisen kerran”. Syön lounasta viimeisen kerran ystävien kanssa, tapaan kummilapsiani viimeistä kertaa, viimeinen työvuoro, viimeinen iltapala perheen kanssa, viimeiset heipat kahvilan kulmalla…Vaikka tiedän, että tulen Suomeen jo kesällä käymään, eikä mikään suinkaan tapahdu viimeistä kertaa, silti elämä muuttuu tosi paljon. Suurin tunteita herättävä juttu on minulle ehdottomasti ollut perheeni kanssa vietetty aika ja pelko tai tietämättömyys siitä, miten suuri ikävä perhettä miulla tulee. Pelkään sitä tunnetta, joka ehkä jossain kohtaa iskee. Koti-ikävä. Suomi-ikävä. Se koti-ikävä oikeestaan iski jo viimeisiä tavaroita pakatessa ja vielä rajummin, kun viimesen kerran suljin kotona ulko-oven perässäni junalle lähtiessäni.

Huomasin olevani enemmän läsnä perheeni kanssa nyt, kun mitä ehkä aiemmin olen ollut. Halusin viettää perheeni kanssa paljon aikaa ja nautin tosi paljon yhteisestä ajasta. Kävin lauantaina tapaamassa mummoa ja pappaa eikä visiitti ollut ihan helpoin. Mummo oli kovin huolissaan pärjäämisestäni ja muistutti vielä, että koska tahansa saa soittaa. Hän käski myös olla kiltisti…ainahan olen. Kyyneleet vierähti sekä miun että mummonkin silmiin ja halattiin pitkään. Mummo ja pappa on miulle ihmiset, joita arvostan todella korkealle. Elämäntavat, ajatukset, arvot ja se kaikki rakkaus, jota he ympärilleen jakavat on jotain uskomatonta. Tiedän, että omaa perhettä tulee iso ikävä. Perhe on ain ollu miulle maailman tärkein asia. Ikävöin jo nyt kaikkia. Istun junassa ja liikun koko ajan kauemmas kaikesta siitä, mikä on ollut 24 vuotta miulle rakasta ja tärkeetä.

Perheen lisäksi tiedän ikävöiväni ystäviäni. En pelkää ettenkö löytäisi uusia kavereita, mutta aitojen, luotettavien ja uskollisten ystävien löytäminen ei ole millään tavalla itsestäänselvää. Mieleen on tullut ajatus, etten edes halua uusia ystäviä. Kaverit on ihan ok, mut hyi, uusia YSTÄVIÄ?! Ei käy. Vanhat on parempia, parhaita ja korvaamattomia. Älkää ottako tätä liian tosissaan, nää on vaan höpsöjä ajatuksia, joita miun päähän on tässä viimeisimpien päivien aikana putkahdellut…Miulla on useampi tosi hyvä ystävä, jotka ovat kaikki omalla tavallaan ”parhaita”. En ole koskaan osannut nostaa ketään yli muiden, vaan jokaisella on ollut paikkansa miun sydämessä parhaana ystävänä. Osa parhaista ystävistäni asuu kauempana, osa ihan lähellä. Osan kanssa ollaan nähty päivittäin, osaa näkee vain sillointällöin kun satutaan samaan kaupunkiin. 

Ystävät (ja toki myös perhe) kannustivat miuta lähtemään ja muuttamaan. Ystäviltä sain rohkeuden tehdä päätöksen. Ilman ystäviä olisin saattanut miettiä asiaa vielä hetkisen ellen parikin. Okei, en tiiä olisko miusta ollu tälläsen päätöksen tekemiseen ollenkaan ilman ystäviä ja perhettä. Miun elämässä on tapahtunu paljon viimeisen vuoden sisällä. Taas. Uusia ja vanhoja ihmissuhteita, joista ihan jokainen ei ole ollut helpoin mahdollinen. Paljon tunteita, osa huumaavan hyviä, osa taas kipeitä ja raskaita. Osaan on liittyny asioita, joita en ikinä kenellekkään toivoisi. ”Jotain hajoaa, jos nyt teen näin”. On joutunu tosissaan punnitsemaan, mihin arvoon itseni asetan ja miten paljon annan arvoa muille ihmisille. On ollu haaveita ja suunnitelmia, onnistumisia ja pettymyksiä. Hyviä reissuja ja paljon naurua, vastapainoksi tietenkin takaiskuja ja ei niin positiivisia yllätyksiä. Ystäviä, uusia ja vanohja. Mutta näistähän kaikista elämässä on kyse, eikö niin? Ylä- ja alamäistä. Se mitkä suhteet mitäkin kestää, ei kai aina ole meistä itsestämme täysin kiinni. Oli kyse ystävyyssuhteista, perhesuhteista, parisuhteista tai mistä tahansa ihmisten välisistä suhteista. Kaikkeen emme vaan itse pysty vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisimme (voi olla, että avaudun tästä aiheesta vielä myöhemmin, koska tästähän miulla riittää kirjotettavaa). Siihen kaikkeen mihin itse pystytään vaikuttamaan, kannattaa laittaa kaikkensa likoon, jos tosiaan haluaa sen toimivan. Enempään me kukaan ei pystytä, kun siihen parhaimpaamme.

Kuva: Sara Lepistö (Instagram @sarkke)

”Onneks meillä on Facetime”

Mitä jos en oikeesti löydä ketään sellaista, kenen kanssa voin jakaa surkeatkin tarinat? Mitä jos miusta tulee yksinäinen? Mitä jos Suomessa asuvat ystäväni (eli kaikki parhaat ystäväni) ei enää tunnukkaan niin läheisiltä puolen vuoden päästä? Mitä jos täällä Suomessa kaikki muuttuu niin paljon, ettei meillä enää ole yhdistäviä tekijöitä ystävien kanssa? Mitä jos itse muutun ihmisenä liikaa? Satamiljoonaa tyhmää kysymystä pyörii päässä koko ajan. Pelottaa. Kiitos Steve Jobsille FaceTimen keksimisestä (ei hän varmaan sitä ehkä edes itse keksiny, mut välittäköön terveiset eteenpäin), miulla on edelleenkin mahdollisuus ”nähdä” ystäviäni ja perhettä, vaikka välimatka oliskin sen kevyet 1500 kilometriä! Ja kiitos lentokoneista ja kiitos 2000-luvusta ja ja ja…

Kuva: Sara Lepistö (Instagram @sarkke)

Viimeinen työpäivä

5.4. oli hurja päivä. Sen lisäksi, että pikkusiskoni täytti 23 vuotta (SIIS 23 JO, MIUN PIENI VAUVELI), minulla oli viimeinen työpäivä Suomessa. Tunteet pyöri taas innostuksen ja haikeuden välillä. Oli siistiä päästää irti jostain vanhasta ja tajuta, että edessä on ehkä toivottavasti jotain enemmän minulle sopivampaa. Toisaalta suru täytti silmät pikkuruisilla kyyneleillä, kun tajusin etten luultavimmin tee töitä näitten tyyppien kanssa enää koskaan. Miulla oli huiput esimiehet, mahtavat työkamut ja hauskoja työpäiviä takana monen monta. Sain monta lämmintä halausta, paljon tsemppejä ja ihania sanoja entisiltä työkavereilta. Ne oikeesti piristi tosi paljon ja sai fiiliksen kääntymään kuitenkin enemmän innostuneeksi kuin haikeaksi. 

Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen…

…koska enempää en saa laukkuihini mahtumaan. Lennän Helsinki-Vantaalta Tanskaam huomenna iltapäivällä. Mukaani otan vaan ison läjän vaatteita ja vaan muutamia tärkeimpiä tavaroita. Pakkaaminen ei koskaan ole kuulunut lempipuuhiini, joten pakkausprosessi on ollut ihan levällään jo monta päivää ja vanhempieni talo on ollut mullinmallin ja täynnä minun laatikoita ja kasseja. Anteeks äiti…ja kiitos ymmärryksestä! Vaatteista iso osa meni kirppiksellä uusille omistajille ja onneksi sain jättää osan tavaroistani vanhaan asuntooni odottamaan uutta asukasta. Myin ennen muuttoani osan kodinkoneista ja huonekaluista pois, jotta niitä ei tarvitse säilöä missään. Loput varastoidaan vanhempieni luona. Pakkailu oli aika haikeaa ja päässä pyöri monenlaisia fiiliksiä. Olin innoissani uusista jutuista ja samalla jännitti kauheesti se ajatus, että pikkukaupungin tytöstä on tulossa miljoonakaupungni asukas…APUA! Muutto meni kuitenkin nopeesti ja sain muutamalla autolastillisella siirrettyä tavarat vanhempieni varastoon. 

Nyt mielessä on vaan lento ja ihan uusi luku elämässä, kun huomenna muutan uuteen kotiini ja tapaan taas rakkaan A:n. Huhhuh, miten nopeesti aika kuluu…Ja huh miten tunteikas päivä tänään on ollu, kun alotin aamuni klo 7:00 itkulla ja kahvilla. Onneks tässä päivssä on ollu paljon hyvääkin: lounas äitin kanssa, muutaman ystävän halit ja heipat eräälle tärkeälle sielunkumppanille (pusihali), isin kanssa halit juna-asemalla ja tän kaiken lisäks junamatka ihanan Nikon kanssa. Illalla vielä hupsutellaan muutaman ihanan ystävän kanssa ja huomenna onkin sit suunta eteen ja ylös. 

Haleja ja aurinkoa!! 

//Henna

P.S. Nyt yritän olla muuttamatta mihinkään ihan hetkeen. Noin 10 muuttoa kahdeksan vuoden sisällä on jo aika kova saavutus…Ja muuttoilmotus olis varmaan hyvä tehdä ennen huomista lentoa. Kiitti moi.